Kahdeksan faktaa ...ja lausetta One Daystä

Taannoisen tunnustuksen (hihii) ohessa seurasi velvoite kertoa itsestä kahdeksan faktaa. Moni on valinnut faktoilleen jonkin teeman, seuraan esimerkkiä. Nämä liittyvät kääntämiseen.

1) Parasta ja pahinta on, että koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tulee eteen. Lypsykoneen käyttöohje, pulttikatalogi, hotellin kotisivut, elämäntaitokoulutuksen materiaaleja...Kärjistetysti voi sanoa, että kääntäjän toimenkuvaan kuuluu tietää kaikki... tai vähintäänkin ottaa kaikesta selvää.

2) Yllä olevasta johtuu, että toisinaan, kun joku kysyy "Mitä teet työksesi?", tekee mieli sanoa "Googlaan." Taustatutkimukseen saa upotettua usein aivan niin paljon aikaa kuin haluaa... Palkkauksesta sitten riippuu, paljonko siihen on varaa panostaa.

3) Parasta olisi, jos pystyy kääntämään useammasta kuin yhdestä kielestä. Työmahdollisuudet leviävät huomattavasti. Etenkin kilpailua englannista kääntävien kesken on suhteellisen paljon.

4) Toisaalta usein toisteltu latteus on, että tärkeintä on oman äidinkielen hallinta. Jos ei jaksa kiinnostaa, pitäisikö kirjoittaa "alkaa tekemään" vai "alkaa tehdä", "omaatuntoa" vai "omatuntoa", "suurellinen" vai "suureellinen", ei ehkä kannata harkita kääntämistä ammatiksi. Varjopuolena toisaalta se, että monet odottavat kääntäjältä täydellistä kielenkäyttöä vapaa-ajallakin. Itse yritän olla ottamatta paineita esimerkiksi tästä blogikirjoittelusta: en vietä tunteja pähkäillen vaikkapa epäselvää pilkkuasiaa, vaan säästän sen työteksteihin.

5) Aina on jotain, mitä ei tiedä. Sille ei voi mitään. Kääntämiseen liittyy paljon kulttuuria, viittauksia niin fiktiivisiin kuin todellisiinkin tapahtumiin, erilaisia rekistereitä, murteita, historiaa... Pitää "harrastaa" kielialuettaan, opetella epäluuloiseksi kaiken vähänkin omituisen varalta ja hyväksyä, että "aina ei voi tietää oikein" (kuten muuan lähisukulainen lapsena totesi filosofisesti).

6) Suuri kurjuus julkisessa käytössä olevissa käännöksissä on se, että hyvistä käännösratkaisuista saa yleensä vähän kiitosta, mutta fiboista älähdellään herkästi. Käännösten arvioiminen oikeudenmukaisesti on toisaalta vaikeaa, jollei hollilla ole käännöksen lisäksi lähdetekstiä. Ehkä käännös on kökkö, koska lähdetekstikin on melkoista soopaa? Näkemättä on paha sanoa. Toisinaan kääntäjä ei saa nähtäväkseen käännökseen olennaisesti kuuluvaa materiaalia (esimerkiksi käyttöohjeeseen liittyviä kuvia). Muistan myös kuulleeni juttua, että Frenit-sarjan viimeinen jakso oli niin kuumaa kamaa, että klippivuotojen pelossa kääntäminen hoidettiin pelkän tekstin/äänen perusteella. ^_^

7) Käännösala voi olla stressaava. Hintojen poljenta on yleistä. Nopeus on valttia. Yrittäjyys on puolipakollista, jotta pystyy ottamaan toimeksiantoja suorilta asiakkailta ja toimimaan alihankkijana. Koskaan ei voi istahtaa tyytyväisenä takamuksilleen, koska joka viikko nenän eteen tulee jotain uutta selvitettävää, hanskattavaa, hahmotettavaa, arvioitavaa.

8) Aivan mahtavaa kuitenkin on, kun homma kulkee ja Kusti polkee. On hauska sujahtaa itselleen epätyypilliselle kielenkäytön alueelle ja kirjoittaa hyperasiallisesti "liukukytkimistä" ja "sovittimista", yllättää insinööri keskustelemalla muina miehinä sähkömoottorin "harjattomasta sisäpyörijästä" ja hihittää pöhkönä hulvattomien terminologisten löytöjen äärellä ("purskenauhoitus","käyräikkuna", "kuhmutuskartta").

Hodder, 2010

Ja olihan se ehkä koko muailiman lukema Nichollsin One Day hyvä. Häpesin, kun siippasen isoäiti näki kannen tullessani kirjastosta. Pelkään, että saan nyt joululahjaksi kahmaloittain läpiromanttisia pokkareita. Noh. Luin kirjan englanniksi ja ryvin onnessani brittienglannin iloissa. Nichollsin kerrontatyyli ja huumori on ihan parasta. Kirjasta on puhuttu niin paljon, että tässä lienee turha paneutua asiaan sen kummemmin. ;) Itse olisin voinut leikata muutaman luvun (eli viimeisen suuren juonikäänteen) lopusta pois. One Day oli kuitenkin kirja, jota luin poikkeuksellisen innokkaasti.

David Nicholls: Starter for Ten

Juoheva lukuromaani lienee aika osuva määritelmä.

Paljon on ollut puhetta David Nichollsin aiemmasta One Day -kirjasta (suomennettu Eräänä päivänä). Niinpä kun sitten näin Starter for Tenin (nimi viittaa brittiläiseen tietovisaan) työelämätuutorini kirjahyllyssä, kysyin josko sen saisi lainaan. Saihan sen. Jälleen kerran kävi niin, että uusi tulokas kiilasi keskeneräisten kirjojen ohi ja tuli luetuksi ennen aikaisemmin aloitettuja.*

Hodder, 2007

Kirjan päähenkilö on Brian, televisiovisailujen ääressä varttunut nuorukainen, joka pääsee (stipendin turvin?) opiskelemaan kirjallisuutta yliopistoon. Nuori mies on innoissaan aikuistumisesta, jonka ilmiselvästi luulee tapahtuneen jotenkin taianomaisesti yhdessä yössä. Hän on nuori, innokas ja vilpitön:
- "19-vuotias mies" *haahahahaahaha* ^___^
- kun jotain aloittaa, vaikka uuden harrastuksen, on ensimmäisenä murehdittava mitä tehdään sitten, jos käykin niin, että on liian lahjakas ja pärjää liian hyvin

Tarina etenee Brianin minä-kertojan johdolla, ja jokaisen luvun alussa on tietokilpailutyylinen kysymys ja vastaus (joiden älysin liittyvän kyseisen luvun tapahtumiin noin luvun 15 kohdalla, miten noloa!). Nippelitietoa Brianilla on paljon, mutta elämäntaitoa ja ihmistuntemusta vähän.


Kirja on hauska ja sai nauramaan ääneen useamman kerran (erityisesti muistan kohdan, joka meni jotenkin niin että "It was strange and unsettling, like seeing Stalin on a skateboard."), joskin kuitenkin tuntuu, että nuoren Brianin seikkailut nöyryytyksineen saattavat ehkä osua vieläkin tarkemmin juuri brittien nauruhermoon (takakannen kehulainauksissa ensimmäiseksi vakuutetaan kirjan hauskuutta). Lisäksi luokkayhteiskunta-asioihin en osaa tempautua mukaan ehdan britin lailla. ...Jaha, yritän tässä näemmä löytää selitystä sille, miksi kirja ei minusta ollut ylitsevuotavan mahtava ja uskomaton kokemus. :) Juttuja on ollut niin paljon, että taisin odottaa jotain aivan käsittämätöntä.

Maailmani ei järkkynyt, mutta lukisin kuitenkin ehdottomasti Nichollsin muuta tuotantoa. Starter for Ten oli lukukokemuksena viihdyttävä, sympaattinen, hauska, ja moni aikoinaan "19-vuotias aikuinen" voi löytää siitä kaikupohjaa kansallisuudesta riippumatta. Nuoruus on pompöösiä ja hämmentynyttä aikaa, sitä tämä kirja kuvaa oivallisesti. ^_^;

P.S. Joku mainitsi mielenkiintoisena mielipiteenä että Nicholls muistuttaisi Nick Hornbyä. Kuulostaisi kyllä hyvin mahdolliselta. Viimeksi luin viitisen vuotta sitten hänen nuorille suunnatun Slam-kirjansa, mikä ei liene paras mahdollinen vertailukohta... Mikäli muistan oikein, Poika oli toisaalta tyyliltään samalla tavalla sympaattinen, huumorilla maustettu kuvaus. Mielipiteitä otetaan mieluusti vastaan!


* Esimerkiksi ikuisuuden sivupalkissa keikkunut Japanin sydämessä on oivallinen kirja, suosittelen lämpimästi, mutta noin 20 sivun jälkeen tunnen olevani täynnä tietoa ja haluan sulatella. Ikävä kyllä lopputulema on, että lukeminen kestää iäisyyden. Kustantajan näkökulma on myös kiinnostava ja sympaattinen, mutta sitäkään en halua lukea monta lukua kerralla.