keskiviikko 29. elokuuta 2012

Tunnustus(!) ja Peter Carey

Blahoo! kuten Leena Walleniuksen Pupu-hahmolla oli aikanaan tapana huutaa, olen saanut tunnustuksen, ihka ensimmäisen, ja keneltäpä muulta kuin Suketukselta! :) Tässä se on, kaikessa mairittelevassa sulokuudessaan:

*tihii!* Tämmöiset säännöt seuraavat mukana:
TUNNUSTUKSEN SÄÄNNÖT:
  1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
  2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
  3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
  4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.
Tunnustuksia on viljelty jo kosolti niin, että niitä on kerääntynyt läjäpäiten jo ansioituneimmille sanasepoille/sanasalleille. Tuntuu vähän hassulta ehkä tässä vaiheessa levittää tunnustusta enää, joten teen tähän enää varjolistan. Jos nyt sattuu niin hassusti, että joku listalta ei ole vielä ko. tunnustusta saanut, menetelköön hän sen kanssa miten mielii, se on joka tapauksessa vilpittömästi annettu. Omasta puolestani voin luvata, etten loukkaannu, vaikka mahdollista kahdeksatta tunnustusta ei enää hehkutettaisikaan erityisesti. :D

Ensinnä olen tylsä, ja laputan tarrailmoituksella heti Suketuksen, sillä tykkään hänen laveasta kirjamaustaan sekä maanläheisestä päiväkirjamaisesta tyylistään.
Lisäksi annan tunnustusta Villasukalle kirjahyllyssä, Kirjahyllylle, ituhippi-Mirvalle sekä kirjojen keskelle Maijalle.
*muok 19min julkaisusta* IIK! Unohdin Pihin naisen, jonka ekointoilusta tykkään myös. En halua ottaa ketään aiemmista pois, mutta hän saakoon kunniamaininnan, joka on yhtä hyvä kuin varsinainen tunnustus. :)

Sitten lyhyt tuumos Peter Careystä. Tunnetteko häiskää? Saanut ilmeisesti kahdesti Booker-palkinnon – saavutus, johon hän mukaan luettuna vain kaksi henkilöä on yltänyt. Nimi ei ollut meikäläiselle ensinkään tuttu, mutta kun kansainvälinen lukupiirimme äänesti hänen historiallisen romaaninsa luettavaksi, tartuin siihen aika innokkaasti. Parrot and Olivier in America (2009) oli tapauksen nimi.
Menossa mukana myös mökillä.

Olen tahkonnut sen 500 sivua koko kuukauden, sain loppuun vasta eilen. Huh huh. Aikamoinen jööti kirjaksi. Toivoin pitäväni kirjasta, sillä:
- se sijoittuu Ranskan vallankumouksen jälkeisiin vuosiin eli kiintoisaa
- siinä ranskalainen aristokraatti (Olivier) ja hänen maailmaa nähnyt englantilainen palvelijansa (Parrot) ystävystyvät eli kiintoisaa
- päähenkilöt lähtevät Amöriikan tuoreeseen demokratiaan, mikä on etenkin giljotiinin jälkimainingeissa kasvaneelle Olivier-paralle kauhistus eli kiintoisaa

Vaan jotenkin silti ei. Kirja on pitkä ja tavallaan pirstaleinen, sillä kahden kertojan vuorottelun lisäksi hypitään myös ajassa. Aluksi, etenkin Parrotin nuoruusvuosia Englannissa kuvaavan osion johdosta odotin Dickens-tyylistä seikkailua, jota ei sitten koskaan tullutkaan. Kumpikaan kertojista ei tunnu antavan luotettavaa kuvausta amerikkalaisen demokratian alkuvaiheista, enkä itse tunne asiaa tarpeeksi hyvin pystyäkseni itse arvioimaan kärjistyksiä "missä määrin tämä on totta?" -tyyliin. Tarina oli ajoittain hauska... mutta ei tarpeeksi usein 500 sivuun nähden. Kielikuvat olivat usein mainioita, mutta niidenkään nojaan en voinut kiinnostustani näin pitkäksi aikaa tukea. Isännän ja palvelijan ystävyyskin tuntuu loppujen lopuksi olevan vain syy antaa tarinalle kaksi näkökulmaa ja kaksi kertojaa... ja kuten brittilehti Telegraphin John Preston huomioi, ystävystymisen jälkeen jännite raukeaa ja hahmot jäävät jotenkin tyhjän päälle.

Kunnianhimoa yrityksessä oli, mutta jotenkin kirja olisi hyötynyt (minusta) joko aiheen tarkennuksesta tai ainankin esipuheesta, jossa kirjailija selittäisi lähtökohtansa. Ilmeisesti päähenkilökin perustuu löyhästi johonkin heppuliin nimeltä Alexis de Tocqueville. Ilmeisesti se sanoo jotain USA:laisille, mutta meitsille ei niin mitään (nyttemmin olen googlannut asian: tyyppi kirjoitti vissiin ensimmäisen USA:n asenteita ja oloja kuvaavan kirjan "Democracy in America"). Sitten toisaalta tämäkin samankaltaisuus on juurikin kaltaisuutta, sillä vaikka Carey on (tässä lainaan muiden ja sivistyneempien huomioita) sisällyttänyt Olivieriinsa joitakin Tocquevillen piirteitä, hän on lisännyt monia muita. Historiallisena oppituntinakaan tätä ei ainakaan Tocquevillen osalta uskalla pitää.

(Hiiskatti, hetken luulin ilahtuneena että kurkiaura lentää yli, kunnes muistin eläväni kaupungissa ja vieläpä rakennustöiden lähistöllä: nostovimpelehän se siellä valittaa taakkaansa.)

Makuasia silti, koska Guardianin Ursula Le Guin ei tunnu olevan oikeastaan eri mieltä kanssani mistään, mutta silti piti kirjasta... o.O Hämmennys valtaa mielen. ^__^; No. Lukupiiriläiset kehuivat minulle Kellyn kopla – tositarina -nimistä kirjaa. Haluaisin nähdä Careyn kirjoitustyylin jossakin juoneltaan tiiviimmässä tarinassa, joten epäilemättä tartun tähän, jos se kirjastossa vastaan tulee.

Ja lopuksi 30 päivää kirjoja, päivä 3:
Kirja, joka saa sinut iloiseksi
Heli Laaksosen Pursu (eli "tarina- ja marinakirja") saa iloiseksi ja on valmiiksi paloiteltu suupaloihin pikapiristystä varten. Kirjallisuuden ulkopuolelta tahi ainakin ulkolaidalta on kuitenkin nostettava esiin myös Bill Wattersonin ihanat strippimuotoisen sarjakuvan sankarit Lassi ja Leevi, joiden kommellukset naurattavat aina, paitsi Turun Sanomien käännöksenä.

2 kommenttia: