Tunnustus(!) ja Peter Carey

Blahoo! kuten Leena Walleniuksen Pupu-hahmolla oli aikanaan tapana huutaa, olen saanut tunnustuksen, ihka ensimmäisen, ja keneltäpä muulta kuin Suketukselta! :) Tässä se on, kaikessa mairittelevassa sulokuudessaan:

*tihii!* Tämmöiset säännöt seuraavat mukana:

TUNNUSTUKSEN SÄÄNNÖT:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Tunnustuksia on viljelty jo kosolti niin, että niitä on kerääntynyt läjäpäiten jo ansioituneimmille sanasepoille/sanasalleille. Tuntuu vähän hassulta ehkä tässä vaiheessa levittää tunnustusta enää, joten teen tähän enää varjolistan. Jos nyt sattuu niin hassusti, että joku listalta ei ole vielä ko. tunnustusta saanut, menetelköön hän sen kanssa miten mielii, se on joka tapauksessa vilpittömästi annettu. Omasta puolestani voin luvata, etten loukkaannu, vaikka mahdollista kahdeksatta tunnustusta ei enää hehkutettaisikaan erityisesti. :D

Ensinnä olen tylsä, ja laputan tarrailmoituksella heti Suketuksen, sillä tykkään hänen laveasta kirjamaustaan sekä maanläheisestä päiväkirjamaisesta tyylistään.
Lisäksi annan tunnustusta Villasukalle kirjahyllyssä, Kirjahyllylle, ituhippi-Mirvalle sekä kirjojen keskelle Maijalle.
*muok 19min julkaisusta* IIK! Unohdin Pihin naisen, jonka ekointoilusta tykkään myös. En halua ottaa ketään aiemmista pois, mutta hän saakoon kunniamaininnan, joka on yhtä hyvä kuin varsinainen tunnustus. :)

Sitten lyhyt tuumos Peter Careystä. Tunnetteko häiskää? Saanut ilmeisesti kahdesti Booker-palkinnon – saavutus, johon hän mukaan luettuna vain kaksi henkilöä on yltänyt. Nimi ei ollut meikäläiselle ensinkään tuttu, mutta kun kansainvälinen lukupiirimme äänesti hänen historiallisen romaaninsa luettavaksi, tartuin siihen aika innokkaasti. Parrot and Olivier in America (2009) oli tapauksen nimi.

Menossa mukana myös mökillä.

Olen tahkonnut sen 500 sivua koko kuukauden, sain loppuun vasta eilen. Huh huh. Aikamoinen jööti kirjaksi. Toivoin pitäväni kirjasta, sillä:
- se sijoittuu Ranskan vallankumouksen jälkeisiin vuosiin eli kiintoisaa
- siinä ranskalainen aristokraatti (Olivier) ja hänen maailmaa nähnyt englantilainen palvelijansa (Parrot) ystävystyvät eli kiintoisaa
- päähenkilöt lähtevät Amöriikan tuoreeseen demokratiaan, mikä on etenkin giljotiinin jälkimainingeissa kasvaneelle Olivier-paralle kauhistus eli kiintoisaa

Vaan jotenkin silti ei. Kirja on pitkä ja tavallaan pirstaleinen, sillä kahden kertojan vuorottelun lisäksi hypitään myös ajassa. Aluksi, etenkin Parrotin nuoruusvuosia Englannissa kuvaavan osion johdosta odotin Dickens-tyylistä seikkailua, jota ei sitten koskaan tullutkaan. Kumpikaan kertojista ei tunnu antavan luotettavaa kuvausta amerikkalaisen demokratian alkuvaiheista, enkä itse tunne asiaa tarpeeksi hyvin pystyäkseni itse arvioimaan kärjistyksiä "missä määrin tämä on totta?" -tyyliin. Tarina oli ajoittain hauska... mutta ei tarpeeksi usein 500 sivuun nähden. Kielikuvat olivat usein mainioita, mutta niidenkään nojaan en voinut kiinnostustani näin pitkäksi aikaa tukea. Isännän ja palvelijan ystävyyskin tuntuu loppujen lopuksi olevan vain syy antaa tarinalle kaksi näkökulmaa ja kaksi kertojaa... ja kuten brittilehti Telegraphin John Preston huomioi, ystävystymisen jälkeen jännite raukeaa ja hahmot jäävät jotenkin tyhjän päälle.

Kunnianhimoa yrityksessä oli, mutta jotenkin kirja olisi hyötynyt (minusta) joko aiheen tarkennuksesta tai ainankin esipuheesta, jossa kirjailija selittäisi lähtökohtansa. Ilmeisesti päähenkilökin perustuu löyhästi johonkin heppuliin nimeltä Alexis de Tocqueville. Ilmeisesti se sanoo jotain USA:laisille, mutta meitsille ei niin mitään (nyttemmin olen googlannut asian: tyyppi kirjoitti vissiin ensimmäisen USA:n asenteita ja oloja kuvaavan kirjan "Democracy in America"). Sitten toisaalta tämäkin samankaltaisuus on juurikin kaltaisuutta, sillä vaikka Carey on (tässä lainaan muiden ja sivistyneempien huomioita) sisällyttänyt Olivieriinsa joitakin Tocquevillen piirteitä, hän on lisännyt monia muita. Historiallisena oppituntinakaan tätä ei ainakaan Tocquevillen osalta uskalla pitää.

(Hiiskatti, hetken luulin ilahtuneena että kurkiaura lentää yli, kunnes muistin eläväni kaupungissa ja vieläpä rakennustöiden lähistöllä: nostovimpelehän se siellä valittaa taakkaansa.)

Makuasia silti, koska Guardianin Ursula Le Guin ei tunnu olevan oikeastaan eri mieltä kanssani mistään, mutta silti piti kirjasta... o.O Hämmennys valtaa mielen. ^__^; No. Lukupiiriläiset kehuivat minulle Kellyn kopla – tositarina -nimistä kirjaa. Haluaisin nähdä Careyn kirjoitustyylin jossakin juoneltaan tiiviimmässä tarinassa, joten epäilemättä tartun tähän, jos se kirjastossa vastaan tulee.

Ja lopuksi 30 päivää kirjoja, päivä 3:
Kirja, joka saa sinut iloiseksi
Heli Laaksosen Pursu (eli "tarina- ja marinakirja") saa iloiseksi ja on valmiiksi paloiteltu suupaloihin pikapiristystä varten. Kirjallisuuden ulkopuolelta tahi ainakin ulkolaidalta on kuitenkin nostettava esiin myös Bill Wattersonin ihanat strippimuotoisen sarjakuvan sankarit Lassi ja Leevi, joiden kommellukset naurattavat aina, paitsi Turun Sanomien käännöksenä.

Sinikka Nopola: Miksi emme totu pystyasentoon

WSOY, 2007

Asia 1:
Laadin jokin aika takaperin listan hyväntuulisista kirjoista. Etsin kirjaston äänikirjahyllystä jotakin, jota olisi hyvä kuunnella sukan kutomisen ohessa. Siippaseni on keksinyt haluavansa polvipituiset sukat, ja toimen miehenä se on nyt kiikuttanut meikäläiselle netistä tulostetut englanninkieliset ohjeet, kaksi kerää lankaa ja kahden pyöröpuikot. Nojatuolissa vasemmalla puolellani on yksi monistenippu, jossa kerrotaan, miten sukkia neulotaan kaksilla pyöröpuikoilla. Oikealla puolella taasen monistenippu, jossa on rivi riviltä etenevät ohjeet juuri näiden nimenomaisten sukkien tekemiseen. Sohvapöydällä edessäni sitten on tämä tietokoneeni, jolla etsin havainnekuvia siitä, miten kolmiosaista palmikkoa neulotaan. Leppoisa harrastus, tuo neulominen.

Niin, olin siis sanomassa, että etsin jotakin äänikirjaa vitu neulomistukioitani varten. Hyllystä heilutteli jo kaukaa taivaansininen pieni kotelo, joka sisälsi Sinikka Nopolan kokoelman Miksi emme totu pystyasentoon.

Kirjoitin sata lappua, jossa joka toisessa oli järkevä, joka toisessa turhanpäiväinen sana. Hattara. Pilvi. Enkeli. Ihminen. Joulupukki. Sijoituskonsultti. Tanssityttö. Logistiikkaoperaattori. Laiskottelu. Laatuaika. Riippumatto. Osaamiskeskus. Poskisuudelma. Letkusuulake. Haavemaailma. Tietoyhteiskunta. Yöperhonen. Ravihevonen. Bikinit. Solmio. Meediokurssi. Golfklubi. Lomaromanssi. Avioliitto. Erotiikkamessut. Venenäyttely. Katukauppias. Pääekonomisti. Panin laput hattuun, ja nostin hatusta yhden. Siinä luki letkusuulake.

Yllä oleva on katkelma tarinasta Letkusuulakkeen aika. Katkelmassa Nopola selittää, kuinka tuli kirjoittaneeksi kyseisen letkusuulaketta käsittelevän tekstin. Varsinainen juttu ei ole ehtinyt edes alkaa, mutta olin itse jo aivan täpinöissäni, että mitä sieltä nyt tulee. Kerro, kerro tarina letkusuulakkeesta!

Nopola on muikean arkinen. Ensimmäisellä levyllä hän lukee imurin käyttöohjetta, onkii kulutusyhteiskunnan symboleiksi vetoketjullisia aamutossupusseja ja Mikki Hiiri -jalkaisia cd-torneja, säälii Alli Paasikiveä ja pohtii, miksi koululainen on paheksuttavalla tavalla hajamielinen, jos hän ei konemaisesti keskity siihen, mitä kulloinkin lyödään nenän alle.

Kokoelma on hauska, muttei turhanpäiväinen. Ei slapstick-hauska, vaan ennemmin ironialla ja arkielämän absurdeilla asioilla tai liioittelulla huvittava. Hän ken pitää Heinähattu ja Vilttitossu kirjoja hauskoina, pitänee näistäkin, vaikka kaikissa tarinoissa imu ei aina virrannut. Pientä epätasaisuutta selittää varmaan valikoiman koonti useammasta lähteestä.

Asia 2:
Suomessa siis jälleen. Kiitos mukavaa lomaa toivottaneille! Reissu oli onnistunut, joko murehtimiseni vuoksi tai siitä huolimatta. :) Viimeisenä yönä ennen lentoa kotiin en saanut nukuttua (aikaa olikin vain kolmisen tuntia), vaan kertasin mielessäni aikataulua: "herätyskello on soimassa klo --.--... taksi on tilattu ovelle --.--... bussiasemalle kestää ajaa ehkä --min ja sitten bussimatka kestää --min ja sitten boarding passit on pakattu ja passi on ja kone lähtee --.--... ja arvioidusta laskeutumisajasta on lappu kotona, että osaavat tulla noutamaan." Muuten näin, paitsi että koska oli niin myöhä ja olin niin väsynyt, että ajatus katkesi aina jossakin kohdassa, jolloin piti aloittaa tietysti jostain unilogiikan syystä alusta. Hu-huh. Vaan hauskaa siis oli (vaikka sisko osti viisi kenkää ja jouduimme palaamaan seuraavana päivänä takaisin hakemaan sen kuudennen). Säät suosivat ja pääsin Piccadillyn Waterstonesiin, kasvitieteelliseen puutarhaan ja ale-hanojen ääreen pubiin jos toiseenkin. Tate Modern jäi näkemättä, mikä vähän harmittaa, mutta kokonaisuus oli onnistunut.

Asia 3:
30 päivää kirjoja, päivä 2:
Lempiruno tai -runokokoelma. Luen aika vähän runoja. Muutama mukava muistuu mieleen, mutta Adrian Henrin Tonight at Noon ehti paikalle ensin. Se on ollut yksi suosikeistani jo pitkään. Miksikö? Hmm... Se on hauska ja haikea, toiveikas ja tavallaan siksi viiltävä. Kevyt ja painava. Kekseliäs. Kaunis. Sen voi lukea (englanniksi) täältä.

Heisulivei ja 30 päivää kirjoja

Hei viikoksi! Lähden lomailemaan tai "lomailemaan" kahden nuoremman sisareni kanssa ja palaan (epäilemättä puolipökerryksissä) viikonloppuna. Siihen asti tiedossa radiohiljaisuutta. Kumpikaan seuralaisistani ei ole kovin paljon reissannut (toinen käytännössä ei ollenkaan), joten meikästä on vähän puolivanhingossa muodostunut pieni matkanjohtaja. Joka toinen hetki olen varma, että reissusta tulee onnistunut... joka toinen hetki olen varma, että joku eksyy, joku ryöstetään ja kaikki turhautuvat, kun kukin haluaa eri paikkoihin. Pahinta on, että jos jokin menee pieleen, se on MUN SYY. Kylmä rinki takalistossa. Ei hyvä.

Olen nyt viimeisen tunnin tarkastanut monisteitani (hotellipaperit, boarding passit, lentokenttäbussiaikataulut...) ja opaskirjojani ja kirjoitellut sisaruksille ja itselleni muistilappuja kuin joku villiintynyt Muumimamma. Nyt saa loppua tältä erää. Jos joku menee pieleen, niin sitten menee.

Pihin naisen inspiroimana aloittelen tässä läksiessäni 30 päivää kirjoja -sarjaa, jota täyttelen lähitulevaisuudessa harvakseltaan (olettaen, että pääsen elävänä takaisin kotiin).

1. päivä
Paras viimeisen vuoden aikana lukemani kirja:
Siilin eleganssi vai Tyttö joka muuttui lasiksi... ääkh... Mmmmmm sanon Si... eikun sanon Tyttö joka muuttui lasiksi (Ali Shaw). En juuri lue kirjoja, joissa rakastuminen on tällai tapetilla. Se oli siinä mielessä aika uutta. Eniten pidin Shaw'n luomasta maailmasta, vinkeästä tunnelmasta ja luontevasta ja luovasta kielestä. Se ilahdutti näiltä osin enemmän kuin Siilin eleganssi, vaikka Siilissä olikin muita ansioita.

Ta ta, old chaps, see you in a week!