Terveisiä elämästä, tunnustus ja Taivasten vanki

Olipahan taas markkinat. Ajanhallinta on kääntäjälle olennainen taito. Ajanhallinta on kääntäjälle olennainen taito. Hauki on kala. Äh.

Blogissa on ollut hiljaista. Viimeisen viikon aikana olen uiskennellut mediapalveluja tuottavan yrityksen mainonnassa ja ryhtynyt pimp daddyksi työllistämällä kertaluontoisesti alihankkijan. Mahdolliset käyntikorttiin painettavat tittelit sen kuin paranevat.

Mainosprojekti oli laatuaan meikälle ensimmäinen ja sangen laaja, odottelen palautetta kylmä hiki otsalla. Annetussa ajassa en olisi paremmin voinut juuri suoriutua, sinänsä olo on luottavainen. Nokkani on kuitenkin vielä siinä määrin keltainen, että kumma olisi, jollei jotain huomautettavaa löytyisi. Mainospuolen tekstitkään noin tekstilajina eivät ole järin tuttuja, siinä on varmaan jotain omia niksejä. Odotetaan ja katsotaan. Kirjakaupassakin riittää hulinaa, kun joulu lähestyy (joo, se näkyy nyt jo). Huh huh.

Vaan asiasta toiseen: Mielihyvästä hykerrellen kiitän Suketusta mitä kauneimmin saamastani tunnustuksesta. Tässä se on:

Kyl o nätti! Nyt onkin sit kauhiat paineet kehittää jotain painokasta sanottavaa... :) Tunnustuksen ohessa tulevat seuraavat tehtävät:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta. 
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

 Tuntuu, että runsaan viikon aikana blogimaailma on huristanut hirmuisesti eteenpäin, ja palkintokin on varmaan ehtinyt jo aika monen sivulle. Annettakoon siis anteeksi, ettei tässä saajia mainita kuin kolme, vaikka kaikki lukulistallani tunnustuksen ansaitsivat! Haluan muistaa omalta osaltani tällä kertaa Erjan lukupäiväkirjaa, johon vastikään tutustuin, Poplaaria ja sen Pekkaa sekä Booksyä. Tekstejänne on mukava lukea!

*muoks*
Kahdeksan faktaa jääkööt seuraavaan kertaan, sillä muuten merkintä paisuu epäinhimillisiin mittasuhteisiin. Tiedänkin jo, millä teemalla mennään...

Sitten illan pääaiheeseen. Taivasten vanki on espanjalaisen Carlos Ruiz Zafónin kolmas suomennettu teos, itsenäinen osa Unohtuneiden kirjojen hautausmaa -sarjassa. Luin sarjan ensimmäisen osan, Tuulen varjon, jonakin kesänä ja viihdyin. Enkelipeli-nimellä kulkeva jatko ei aivan yltänyt henkilökohtaisella hittimittarillani samoihin lukemiin, ja luettuani tämän nyt käsillä olevan osan, käyrä tuntuu olevan laskusuhdanteinen.

Otava, 2012

Uhkaavan oloinen mysteerimies tulee barcelonalaiseen kirjakauppaan 50-luvulla, ja jättää puotipuksu-Danielille kalliin saateviestillä varustetun Monte Criston kreivin toimitettavaksi Danielin vanhemmalle ystävälle ja työtoverille, Fermínille. Rääkätyn oloinen Fermín kertoo Danielin painostuksen alla illallisella palan elämäntarinaansa. Tarinan edetessä paljastuu mysteerimiehen henkilöllisyys, syy Fermínin viimeaikaiseen yleiseen ahdistuneisuuteen sekä synkkä salaisuus Danielin vanhemmista. Tästä luulisi stoorin sitten alkavan... mutta kirjasta onkin jäljellä enää kolmannes.

Tarina tuntuu olevan vähän tilkkumainen, "kokoon kursitun" tuntuinen. Iso fontti ja väljähkö asettelu tukevat tuntua, että tämä on sarjaan lähinnä täyteosa. Mututuntuma osoittautuukin juonen edetessä paikkansa pitäväksi: kyseessä on juonellinen pohjustus seuraavalle osalle. Pakko sanoa, että jos olisin ooveehoo-hintaan ostanut tämän pitkitetyn prologin, ottaisi kyllä päähän.

Liian paljon menee ohi, jollei ole tutustunut aiempien kirjojen juoniin ja hahmoihin – tai jos ne on onnistunut laillani pitkälti unohtamaan. Kirjan aluksi markkinoidaan, että sarjan osat voi lukea missä järjestyksessä vain tai itsenäisinä teoksina...  Itselleni kyllä jäi sellainen fiilis, että vaikka tästäkin kirjasta periaatteessa olisi mahdollista aloittaa, Fermíniä ehkä lukuun ottamatta muut hahmot jäävät etäisiksi. Fermíninkin kanssa on vähän niin ja näin, sillä hänen elämäntarinansa kerrotaan melko suppeasti.

Romaanilla on sangen heppoinen ranka. Ensinnä rakennellaan jotain mysteerismiehen varaan, mutta se haara kuivuu kokoon ennen kuin lukijan mielenkiinto ehtii kunnolla herätäkään. Päähenkilön perhehuolista ei rakennu yhtikäs mitään. Pääpirun henkilöllisyys paljastuu, mutta jahti ei ehdi tässä kirjassa edes alkaa. Mysteerismies ja perheongelmat johdattavat yksiselitteisesti seuraavaan romaaniin. En vain pääse yli siitä, että ilman seuraavaa osaa tämä kirjaparka on rampa. Välinäytös mikä välinäytös, mikäli sellainen sana ylimalkaan on olemassa.

Kerronta on sujuvaa (muutamaa "pakkomielteesi on lähtemässä hanskasta" -tyylistä omituista katkelmaa lukuun ottamatta), ja tuttuun tapaan dramaattista (tuhkaa, vihaa, kostoa, lojaaliutta, kuolemaa, hulluutta, ja taajaan henkilöitä syö milloin mikäkin ahdistava tunne sisältäpäin). Erityisesti replikointi on usein sangen viihdyttävää. Hihitin ääneen useampaan otteeseen.

Käännös onkin melko ansioitunut. Antero Tiittula onnistuu välittämään mm. Fermínin sukkeluudet juohevasti. Siitä ja muutenkin pääosin ilmaisuvoimaisesta käännöksestä pisteet suomentajalle, sillä hauskuutta ja iskevyyttä on usein vaikea mahduttaa samaan pakettiin. Ilman puheenlahjojaan Fermín olisi typistynyt hahmona kohtalokkaasti... Semminkin, kun en enää vuosien takaisia sarjan aiempia osia juuri muista. Muutamia kohtia olisi ehkä voinut miettiä uudelleen (itse esimerkiksi paheksuin öljytippojen sirottelua sekä sitä, että joku muutti mieltä eikä mieltään), mutta näistä voisi ehkä olla perustellusti useampaa mieltä. Joka tapauksessa kerronnan yleinen sujuvuus jättää muutamat yksityiskohdat varjoonsa.

Jaa jaa. Hitto kun tekisi mieli sanoa, ettei seuraava osa kauheasti houkuta, mutta jotenkin Ruiz onnistuu kuin onnistuukin herättämään mielenkiintoni seuraavaa osaa kohtaan... olettaen, että siihen on sitten saatu oikea, kokonainen juoni. Olen vähän skeptinen konseptin kestävyydestä ja tästä omituisesta verkkomaiseksi tarkoitetusta kirjasarjan rakenteesta (tai rakenteen soveltuvuudesta minulle), mutta hankkiudun epäilemättä käpälöimään seuraavaa osaa, kun se joskus ilmestyy. Saa nähdä päätyykö lukulistalle.

Tällä niteellä hitaasti edistyvä Ikkunat auki Eurooppaan -haaste etenee Espanjaan.

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

WSOY, 2012

Uljas uusi maailma, uljas uusi kansi. Tykkään. Mihin sen sijaan en ole varauksettoman ihastunut, on käännös, jota ei ole kannen ohella uudistettu, vaan se on saanut tillotella maailmaa I. H. Orraksen sille antamassa ilmiasussa aina vuodesta 1944 lähtien. Kiintoisaa kyllä, vanha käännös limittyy jotenkin veikeästi 30-luvulla kirjoitetun ja kauas tulevaisuuteen sijoittuvan tarinan kanssa ja luo omintakeisen, kerroksellisen rakenteen.

Pienen kokemuksen aralla äänellä voin sanoa, että oman kokemukseni mukaan ei olisi tarpeellista käännöstä tarkastettaessa muokata pois kaikkia 'pieluksia' ja muita merkkejä toisista, hieman erilaisista ajoista, mutta vuoden -44 käännöksestä löytyy kyllä joitakin kohtia, joissa lähdetekstiä ei ole ymmärretty täysin ("mitä tahansa" lienee "what ever") ja joissa 40-luvun sanavalinnat eivät hurmaa sulokkuudellaan ("promiskuiteetti"). Itse romaani on edelleen luettava ja vaikuttavakin, mutta en voi käsittää, miksi esimerkiksi Afrikan vihreiden kunnaiden käännöstarkistus on kiilannut Uljaan uuden maailman ohi... Hmm. Erityisen raskassoutuista luettavaa on kirjailijan esipuhe, jota en jaksanut pinnistellä loppuun saakka. Alkuperäisteosta en hankkinut vertailukohdaksi, joten kovin paljon en voi ärhennellä, mutta uskoisin, että käännöksen harkitulla uudistuksella voisi sekä säilyttää eri aikakausien kerroksellisuuden että terävöittää kirjan sanomaa ja parantaa sen iskevyyttä.

Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma kertoo aikakaudesta, jolloin kaikki ovat onnellisia. Onnen vuoksi on kuitenkin jouduttu uhraamaan tiede, taide ja vapaus, sillä autuus saavutetaan jo sikiövaiheessa alkavalla sääntelyllä ja koko lapsuuden kestävällä aivopesulla. Labroissa kasvatetaan ihmisiä, joiden älykkyyttä rajoitetaan sikiövaiheessa sen mukaan, millaisia tehtäviä heidän on tarkoitus aikuisina tehdä: yksitoikkoisia tehtäviä hoitavien on oltava yksinkertaisia itsekin, sillä muuten he turhautuisivat. Kaivostyöläisiksi aiotut on opetettava pelkäämään auringonvaloa ja kukkasia, jolloin he viihtyvät työssään maan alla. Mikäli joku vielä sattuu olemaan luonnottomassa tilassa eli allapäin, jaetaan kaikille tasaisin väliajoin soma-pillereitä, joiden suloisessa syleilyssä voi unohtaa kaiken surkean hetkeksi. Kaikki ovat osaltaan auttamassa koko Maan kattavaa yhteisöä. "Jokainen kuuluu jokaiselle" aina kuolemaansa asti, jolloin ruumiit poltetaan ja vapautuva fosfori kerätään hyötykäyttöön.

Kirjan ajatus oli juuri sellainen, että se olisi helposti voinut kumota vähemmän vakiintuneiden olouttamisen ylemmissä kasteissa -- saada heidät menettämään luottamuksensa onneen korkeimpana hyvänä ja uskomaan sen sijaan, että päämäärä oli jossakin nykyistä inhimillistä vaikutusalaa kauempana, jossakin sen ulkopuolella, että elämän tarkoituksena ei ollut hyvinvoinnin säilyttäminen, vaan jonkinlainen tajunnan syventäminen ja hienostaminen, jonkinlainen tietoisuuden laajentaminen.

Itselleni antoisinta oli pohdinta siitä, mitä onnen eteen kannattaisi uhrata. Uudessa uljaassa maailmassa kaikki ovat onnellisia, mutta elämä valtaisan yhteiskuntakoneen osana ei ole enää elämää, vaan lähinnä pysäytyskuva, joka kestää kuolemaan asti. Perustyytyväisen tallukan näkökulmasta on helppo dissata kirjassa maalailtua tulevaisuudennäkymää, mutta miten onni vapaudesta -vaihtokauppaan suhtautuisi, jos olisi elänyt sota-aikana, jos olisi köyhä ja kipeä? Uuden uljaan maailmanjärjestyksen lähtölaukaus olikin laajamittainen sota, jossa "ruttopommit" räjähtelivät tiuhaan tahtiin eri puolilla maailmaa.

Kirjassa on paljon muutakin pohdittavaa, mutta tämä jäi päällimmäiseksi. Aivan varauksettomasti en ihastunut, sillä protagonistin mielenliikkeisiin oli paikoin vaikea samastua, eivätkä hänen siteeraamansa lukuisat Shakespeare-lainaukset avaudu ensinkään samalla tavalla suomalaiselle kuin perinteisen Shakespeare-painotteisen brittikoulutuksen saaneelle lukijalle. Syy-seuraussuhde tässä epäilemättä johonkin suuntaan. Suosittelen joka tapauksessa.

Varoitus: Vaalikuumehourailua

Seuraavassa omia henkilökohtaisia aatoksiani näin vaali-iltana. En halua ottaa kantaa vaalien lopputulemaan, mutta äänestysaktiivisuuden tiimoilta pyörii mielessä täälläkin ajatus tai pari. 58,2 % on aika ikävä tulos. Melkein joka toinen jätti äänestämättä. Melkein joka toisella oli sellainen "ei kiinnosta" -fiilis. Vai oliko?

Nuori perheenjäseneni meinasi jättää äänestämättä. Tuli tämä vähän puskista, sillä arvelin hänen ilman muuta käyvän uurnalla. Mielipiteitä kun hänellä jonkin verran on ja netin uutispalveluista ainakin ulkomaan uutisia tuntuu lukevan. No, pidettiin sitten kriisikokousta hänen ollessaan tietokoneella; kuinkas nyt suu pannaan? Tein tiedusteluretken tietokonepyhättöön ja sain kuulla, että penseä suhtautuminen johtui lähinnä tietämättömyydestä.

Asiassa kävi sitten niin, että vaaliskeptikko istutettiin keittiön pöydän ääreen, ja käytiin sitten yhdessä kolmen ihmisen voimin Ylen vaalikone läpi kysymys kysymykseltä. Tiivistimme siippasen kanssa parhaamme mukaan näkemyksiä, joita eri asioista olimme kuulleet ja selitimme käsitteitä ja menettelyjä, jotka skeptikolle olivat vieraita tai hämäriä. Lopuksi tutkittiin eniten samaa mieltä olleiden ehdokkaiden kärkeä lähemmin ja tutustuttiin heidän perusteluihinsa, että vieläkö kuulostaa hyvältä, oliko ehdokas joistakin asioista täysin vastakkaista mieltä. Loppujen lopuksi intervention kohteena ollut osapuoli lähti ihan tyytyväisin mielin äänestämään muun joukon mukana, mikä oli mukavaa. Ilmeisesti kotiin jääminen ei johtunut välinpitämättömyydestä, vaan tiedon puutteesta.

Vaikka Urpilainen varmaan oli oikeassa arvellessaan noopean äänestysvilkkauden syyksi vaaliväsymystä (puolentoista vuoden aikana kaksi kierrosta presidentinvaaleja sekä eduskuntavaalit), mutta oma toiveeni näin vaalien jälkimainingeissa on, että niin poliitikot kuin tiedotusvälineetkin ottaisivat asiakseen selväsanaisuuden. Ylen vaalilähetyksessä sote-uudistuksesta puhuttiin yhtenään, mutta kertaakaan ei käsittääkseni avattu, että sotella tarkoitetaan sosiaali- ja terveyspalveluiden rakenneuudistusta. Moni uutisia seuraava tietysti tietää, mitä sote on. Kuinka moni ei tiedä? Kuinka helposti on löydettävissä tiivis selostus esimerkiksi siitä, mitkä ovat pääargumentit kuntauudistusasiassa?

Äänestäjien aliarvioimisesta puhutaan toisinaan, mutten ole kuullut vielä koskaan puhuttavan äänestäjien yliarvioimisesta. Kunnanvaltuustossa istuminen käy työstä. Kansanedustajuus on kokopäivätyö. Muissa töissä käyvillä kansalaisilla ei ole resursseja perehtyä kaikkien alojen asioihin perinpohjaisesti. Let's face it, peruskoulu ei anna kummoisiakaan eväitä yhteiskunnalliseen valveutuneisuuteen, ja sekin vähä opetus taitaa osua juuri niille ikävuosille, jolloin jutut valiokunnista, puolueista ja kilpailutuksesta tuntuvat äärimmäisen tylsiltä. Sitä paitsi toisin kuin vaikka matikassa, jossa on mahdollista saada desimaalintarkka vastaus ongelmaan, politiikassa käsiteltävät asiat ovat monimutkaisia ja siksi joskus turhauttavia. Opettajalla pitäisi olla kaksin verroin enemmän innostusta, oppitunteja ja näkemystä pystyäkseen innostamaan (mahdollisimman puolueettomasti) oppilaansa yhteiskunnallisten asioiden pariin.

Minusta tuntuu, että politiikkaa pitäisi avata enemmän. Ei pitäisi olettaa ilman muuta, että 100 % äänestysikäisistä tietää mikä sote on. Realismin nimessä ei pitäisi myöskään olettaa, että 100 %:lla äänestysikäisistä on motivaatiota metsästää tietoa ja näkemyksiä monimutkaisiin asioihin; puolueetonta tietoa poliittisista kiistakapuloista pitäisi olla tarjolla jossain helposti. Lisäksi "poliittista jargonia" pitäisi karsia mahdollisimman paljon, jolloin maksimoitaisiin jokaisen lukijan tai kuulijan mahdollisuus seurata argumentointia ja keskustelua. Lisäksi kävisi ehkä niin, että yhä harvemmalle lukijalle tai kuulijalle tulisi sellainen olo, ettei voi ymmärtää politiikkaa, että se on tarkoitettu ja suunnattu joillekin muille. Politiikan pitäisi olla kaikille. Onko 41,8 %:lla suomalaisista siis "ei kiinnosta" -fiilis vai "en ymmärrä" -fiilis?

Ymmärrän, että politiikan seuraaminen voi tuntua vieraalta tai vaikealta. Niin minullekin aina toisinaan. Haluaisin silti kannustaa kaikkia ottamaan selvää ja äänestämään. Noin 16 000 asukkaan kunnassa valtuustoon pääsee jo 58 äänellä. Kyllä siinä siis joskus on kuitenkin yllättävän pienistä numeroista kysymys. Eikä tarvitse osata valita objektiivisesti parasta tyyppiä sen tuhannesta ehdokkaasta. On ihan ok olla epävarma. Ota selvää. Ole vilpitön. Muista, että kaikilla asioilla on aina kaksi puolta. Äänestä.

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

BTJ kustannus, 2009

Enpä muista koska viimeksi tarinan imu on ollut näin kova.

Valkoinen tiikeri on kirja toivosta ja epätoivosta, ihmisarvoisesta elämästä, rikkaista ja köyhistä, vallasta ja vähäpätöisyydestä, alistamisesta ja alistumisesta, Valoisasta ja Pimeästä Intiasta, jossa miljoonittain maailman köyhimpiä asuttaa samaa seutua miljonäärien kanssa. Kirjassa kuunnellaan Balramin tarinaa. Hän katselee kattokruunua toimistossaan ja kirjoittaa Kiinan pääministerille sähköpostia, jossa hän kertoo, miten onnistui kohoamaan Intian pimeästä maaseutukylästä varakkaaksi yksityisyrittäjäksi.

Aravind Adigan maalaama kuva Intiasta on karu, mutta ei vaikuta pateettiselta. Päähenkilön elämänpiiri rakentuu luontevasti, melkein kuin itsestään. Tunteilua välttäen hän onnistuu kuvaamaan vetoavasti ja paikoin sydäntä särkevästi elämää, jota ihminen elää siksi, ettei valinnanvaraa ole. Näin kunnallisvaalien alla on erityisen puhuttelevaa lukea toisenlaisista vaaleista. Sellaisista, joissa rumpua löydään, mottoja huudetaan, mutta äänestyspaikalla ei käy juuri kukaan. Jos erehtyy paikalle äänestämisaikeissa, voi saada selkäänsä. Äänet on myyty eniten tarjoavalle jo etukäteen

Balram otetaan viiden vuoden jälkeen koulusta, koska suku tarvitsee lisää tuloja. Jonkin ajan kuluttua hänet lähetetään veljensä kanssa kaupunkiin, jossa heidän on tarkoitus saada työtä. Kaupungista voi saada duunia, jonka palkasta riittää kotiin lähetettäväksikin. Balram pääsee kuin pääseekin töihin, sillä hänen uusi työnantajansa sattuu olemaan kotoisin samasta kylästä. Se on eduksi, koska palvelija on luotettavin silloin, kun häntä motivoi luottamuksen arvoisuuteen tieto, että perheelle käy huonosti, jos hän varastaa tai tekee muuta tyhmää

On sydäntä särkevää seurata Balramin maailman mustavalkoisuutta ja todeta, miten rooli ja asema ohjaavat ihmistä. Vaikka tarina on kontrastien kirjoma ja paikoin ehkä inhorealistinenkin, romaani on kuitenkin myös humoristinen. Tasapaino on jotenkin juuri oikea.

Mitä on uhrattava ihmisarvoisen elämän saamiseksi, ja voiko urhauksen tehtyäänkin olla vielä ihminen? Adigan kirjassa toivo ja epätoivo, alistuminen ja viha sekoittuvat kuin tuulettimen mustat lavat kattokruunun valoon tai kuin musta ja valkoinen valkoisen tiikerin turkissa.

Adiga on kirjoittanut jo ainakin kaksi muuta teosta sitten vuoden 2008. Aion ehdottomasti hankkia ne käsiini.

Töitä!

Voipuneet mutta onnelliset terveiset työrintamalta:

Kirjoittaja on osa-aikainen lähiseudun kirjakaupan täti sekä aktiivinen käännöstoimiston alihankkija.

Ikävää toisaalta on, että graduni on jo alkanut maatua jossain tietokoneen uumenissa. No, jos on juuri nyt valittava gradun ja rahan välillä, valitsen maallisen mammonan. Siinä pisteessä ovat asiat tällä hetkellä. Lisäksi ei kauheasti inspiroi nyt tämä opintoasia muutenkaan. Jos silmiin (ja sieluun) on sattunut Maikkarin entisten tekstittäjien saama kylmä kyyti (ulkoistettiin BTI:lle --> tulot tippuu kolmannekseen), ymmärtää ehkä miksi. Kohottelen tuntosarviani jo aivan uusien akateemisten aluevaltausten suuntaan, mutta niistä hyshys kunnes konkretiaa on enemmän kuin yhden kokeiluluontoisen kurssin verran.

Viimeisen 48 tunnin aikana olen nukkunut vähän ja kääntänyt paljon.Välissä olen lukenut Aravind Adigan Valkoista tiikeriä, joka on toistaiseksi ainakin ihan huippuhyvä. Kirjoitan siitä jotakin, jahka saan toisen puolikkaan luetuksi. Ihkaensimmäinen alihankintahommani oli osittainen käyttöohjekäännös. Kyllä on kieli hassu asia. Arvatkaa, onko ufoa puhua jostain virtapainikkeista, neliportaisista liukukytkimistä, USB-sovittimista ja laiteohjelmistopäivityksistä. Ihan Sinikka Nopola ja letkusuulake. :D

Ja nyt laahustan keittiöön, panen perunaveden kiehumaan (anteeksi jo etukäteen, rakas seinänaapuri) ja katson Hyvät ja huonot uutiset ennen ehdottoman hyviä (ei huonoja) unosia.

Raimo Pesonen: Automies

Suloinen Automies.

Siltala 2012

Kuulun siihen kansanosaan, jonka mielestä moottoriurheilu sananakin on oksymoroni. Juuri siihen, jonka mielestä auton voi rinnastaa muitta mutkitta vaikkapa hissiin: sillä pääsee paikasta toiseen ja siinä kaikki. Siihen, jonka mielestä kaikki "hienot" autot ovat juuri niitä noloimman näköisiä. Odotin tältä kirjalta mielenkiintoista kertojaa ja näkökulmaa ja sen sain.

Raimo Pesosen kirjan päähenkilö on Automies. Hän ei juuri puhu eikä pussaa. Hän ei ota kantaa, paitsi milloin toistelee itseään äänekkäämpien ja kärkkäämpien kavereidensa mielipiteitä. Siinä missä kaltaiseni viherpiipertäjät katselevat teekupista nousevaa höyryä aivojen estetiikkamittari onnesta väärällään, Automies herkistyy sateen kastelemasta katuvaloissa kiiltelevästä moottoritien rampista. Audimiesstereotypia on onneksi pidetty kaukana Automiehen hahmosta, lopputulos on aidon tuntuinen.

Taidan vastaisuudessa katsella karvaisemman puoliskoni autointoilua lempeämmällä silmällä. Romaanissa auto näyttäytyy sangen monipuolisena härpelinä. Siinä voi nähdä vapautta, omavaraisuutta, mahdollisuuksia ja kauneuttakin. Toisaalta on vaara, että vapaus muuttuu juurettomuudeksi ja ajaminen ajelehtimiseksi. Automies on ansiokkaasti tiivistetty kertomus tasapainoa tavoittelevasta taviksesta. Tunnelma on melankolinen, mutta tunnelin päässä kajastaa valo.

Lisäpisteitä on pakko viljellä vielä Jussi Karjalaiselle graafisen ilmeen onnistuneesta toteutuksesta. Yksinkertainen kannen valokuva pursuaa mielijohteita jo itsessään, mutta muut "ylimääräiset" kuvat takakannessa ja lipereissä muodostavat jo ikään kuin pienen taidenäyttelyn. Mieleen tulevat taannoin julkisuutta saaneet valokuvat bingohalleista. Siipan mielestä kädet etukannen kahvikupilla näyttävät pitelevän astiaa kuin auton rattia. Lusikka olisi kuulemma vilkkuviiksi. Että kuva-analyyttistä keskustelua joka kotiin on luvassa kaiken muun hyvän päälle.

Sitaattipyörästä teille valikoitui seuraava virke, joka on mielestäni aika näppärästi sorvattu:
Hullu-Hanna tuijottaa minua hetken ja sanoo että totuus on noutopöytä, jokainen valitsee mieleisensä yhdistelmän ja palauttaa sen mitä ei jaksa niellä.

P.S. Hyvää Aleksis Kiven ja kotimaisen kirjallisuuden päivää! 

Sarjakuvaa / Kolme varjoa

WSOY, 2010

Kiinnostavia sarjakuvia on alkanut putkahdella tietoisuuteni kuin sieniä sateella. Sieniä ikävä kyllä ei ole putkahdellut tietoisuuteni muutoin kuin torikaupan kautta, oma pakastin on sienibarometrillä mitattuna tiputukseen kelpaavassa tilassa. ... Jaa jaa, ei pitäisi yrittää olla hauska, menee taloustieteen ja lääketieteen kielikuvat iloisesti sekaisin. e.e

Cyril Pedrosa jatkaa viimeaikaista ranskalaisten sarjakuvantekijöiden putkeani (Manu Larcenet, Christophe Blain). Lainasin kirjastosta Kolme varjoa lukematta sisälievettä, jossa paljastettiin, että inspiraatio Pedrosan albumille kumpusi läheisen ystävän lapsen kuolemasta. En tykkää vetistellä kirjojen äärellä, joten yleensä välttelen romaaneita, jotka käsittelevät kuolemaa tai sairautta tai jotain muuta kauheaa. Olen siveyden sipuli ja nynny. Hmh. Pitäisi ruveta kehittelemään jostain jotain mediaseksikkäämpiä ominaisuuksia.

Oli miten oli. Kotiin päästyäni vahinko oli tavallaan jo tapahtunut, koska Kolme varjoa näytti niin mielenkiintoiselta, että ajatus sen palauttamisesta kirjastoon lukemattomana ei käynyt mielessänikään. Hyvä niin, sillä tykkäsinkin tästä todella paljon. Vaikka piirrostyylistä tuli joskus mieleen Disneyn Herkules-leffa, ihastuin heti ensisivujen jälkeen Pedrosan moni-ilmeiseen otteeseen. Pitkät, ohuet viivat kaartuvat ja kieppuvat, eikä sivujen kääntyillessä tulekaan enää yllätyksenä, että hänellä on animaattoritaustaa. On melkein "tavallista" siistiä, puhdaspiirteistä sarjakuvaruutua, mutta perästä seuraa dramaattisesti varjostettuja ruutuja, rasteroituja meren hyrskyjä, miltei luonnosmaisiksi yksinkertaistettuja ruutuja sekä ruutuja, joissa riehuu grafiikkatyyliin painetun oloinen epätoivoinen otus.


En ole järin hyvä kuvailemaan sarjakuvatyylejä, mutta tälle antaisin monipuolisuudesta täydet pisteet. Kaikki osat ja tunnelmat sopivat sitä paitsi jollakin hienolla tavalla yhteen, eikä eri tyylikeinojen käyttö siis saa kokonaisuutta vaikuttamaan tilkkutäkiltä, vaikka tuosta yltä lukiessa sellaisen mielikuvan voikin tulla.

Lapsen kuoleman inspiroima tarina, kuten yllä jo todettiin, summaa itse asiassa tarinan aika hyvin, jos nyt juonipaljastuksia haluaa välttää. Vähän kliseistä ehkä, että vastaan taisteleva isä on jykevä ja vahva ja tietysti tässä tilanteessa avuton, ja hänen nuori poikansa näyttää jykevän käsivarren syleilyssä pikkuiselta. Tehokasta, ei sillä. Juonessa on sadunomaisia elementtejä, joten mitään teho-osastolla hengailua ei ole tiedossa. Hahmot asuvat jonkinlaisessa fantasiamaailmassa, joka muistuttaa pitkälti tätä meidän versiotamme.

Olen aiemmin lukenut Pedrosalta sivun pituisia strippejä albumissa Ekoloogiset. Vihervalaistuneen perheen elämän kuvaus kuulosti hauskalta aiheelta, mutta jotenkin albumi ei puhutellut mitenkään erityisesti. Kolmea varjoa voin kuitenkin suositella lämpimästi.