Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus

WSOY, 2010

Ikkuna Eurooppaan aukeaa täten Puolassa Karoliinan haasteen puitteissa.

Alkoi seksikohtauksella. Ei lupavaa.

Sen jälkeen siirryttiin onneksi muihin aiheisiin, ja meno parani sen myötä huomattavasti.

Andrzej Sapkowskin Noituri-sarja (Witcher) on takakannen mukaan niittänyt mainetta miljoonien rakastamana pelinä. Viimeinen toivomus on sarjan ensimmäinen osa. Päähenkilö on Geralt, fantasiamaailman aliarvostettuun noitureiden ammattikuntaan kuuluva mies, jonka työtä on etsiä ja tappaa hirviöitä maksua vastaan. Monet pitävät noitureita palkkamurhaajina, eivätkä ammatinharjoittajat nauti kovin suurta luottamusta.

Lähdetään liikkeelle takakannesta. Kyseessä on siis pelin pohjana toiminut kirja. On sanottava, että kirja sopii peliksi rakenteensa puolesta kuin nakutettu. Pohjalla kulkee ikään kuin yksi erillinen nykyajassa tapahtuva juoni, joka etenee erillisten seikkailujen välissä. Eikö aika monissa peleissä perusratkaisu ole juuri se, että on tehtäviä toisensa perään ja siinä välissä sitten on jokin animaatiosysteemi, joka sitoo tapahtumia yhteen tai ainakin petaa jotain yhdistävää tekijää erillisille tarinoille?

Novellimaiset seikkailut ovat omia kokonaisuuksiaan, ja jollei takakannessa vakuutettaisi kirjan ilmestyneen ennen peliä, houkuttaisi kovasti uskoa järjestyksen olleen päinvastainen. Itse tykkäsin rakenteesta siksi, että se oli niin nopeatempoinen. Edellinen Buzz Aldrin -- Taviksena olemisen taito oli verkkainen ja luvuiltaan pitkä, joten nyt tuntui mukavalta lukea yksi kokonainen tarina iltasaduksi/kahvilassa/jotain.

Kas niin. Seuraavaksi takakannessa luonnehditaan kirjaa näin: "Fantasiaa vaativaan makuun: älykästä huumoria ja synkkien metsien melankoliaa." Vakavahko Geralt saa seurakseen puolivälin paikkeilla humoristisen sivuhahmon. Klassinen ratkaisu, mutta toimii. Itse en pitänyt huumoria erityisen älykkäänä... vaikka fantasiakirjallisuuden tuntemukseni on toisaalta aika heikko, joten en sinänsä osaa verrata genren muihin edustajiin. Aloin lämmetä sanailulle vasta loppua kohden, nimikkoseikkailua lukiessani. Nyt jää mietityttämään, saako Sapkowski nokkeluusgeneraattorinsa tasaisempaan vireeseen sarjan toisessa osassa.

"Synkkien metsien melankolia" on osittain totta, sillä kirjasta saa sen käsityksen, että jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt. Etkä iloisesti. Omalta sohvaltaan käsin lukija tosin saa yllättyä iloisesti, sillä Geralt kohnaa metsissä ammattinsa puolesta, ja vastaan tulevat otukset ovat usein muuta kuin miltä näyttävät. Virkistävää. Kirjassa käydäänkin keskustelua siitä, mikä/kuka on hirviö ja kuka ei. Pisteitä tämän kysymyksen sisällyttämisestä tarinaan. Hirviö-käsitteen kääntelyllä on saatu aikaan muutama osuva juonne tarinaan. Kannen mainostama melankolia tai surumielisyys eivät kuitenkaan jääneet päällimmäisiksi mieleen (toisin kuin Ali Shaw'n luomasta miljööstä kirjassa Tyttö joka muuttui lasiksi).

En tunne itäeurooppalaisia satuja (vielä... Slaavilaisia satuja -teos odottelee kotosalla, hihii), mutta viittauksia täälläkin päin tunnettuihin tarinoihin oli hauska bongailla: Lumikki, Tuhkimo, Hamelnin pillipiipari, Tähkäpää... Kirjassa olikin jotenkin ihan kirjaimellisesti satumainen, sadunomainen tunnelma. Ihan perinteisesti on ihmeellisiä öttiäisiä metsässä, ja sitten mennään ja kohdataan ne ja omat pelot. Tekee mieli lukea taas jotain vanhoja satuja, joissa oli lasiavaimia ja henkiin herääviä puusotamiehiä. :)

Tapani Kärkkäisen käännös on tyylillisesti onnistunut, mutta yksityiskohdissa epätasainen. Sanavalinnat ovat yleensä osuvia (esimerkiksi 'valveilla' istuu paremmin mystiseen fantasiamaailmaan kuin proosallinen 'hereillä', enkä pane pahakseni jos nuolta joskus kutsutaan 'vasamaksi'), mutta toisinaan käytetään sitten aivan tyyliin sopimattomia ilmauksia, kuten toistuvasti 'vaan' (merkityksessä 'vain') ja 'ihan' (sen sijaan että olisi sanottu 'aivan'). Peräänkuulutan myös 'tulla tapahtumaan' -tyylisen futuurin ponnekkaampaa välttelyä. Oikoluku olisi ehkä pitänyt tehdä huolellisemmin, koska silmään osuu tasaisin väliajoin kirjoitusvirheitä, rektio-ongelmia tai jotakin muuten omituista, kuten hämmennys sanoissa puuskassa/puuhkassa ja koittaa/koettaa. Lukukokemuksen kannalta onnistunut tyyli on kuitenkin tärkeämpi, koska typoja ei kuitenkaan kukkinut joka aukeamalla. Erityistä kiitosta ansaitsevat erilaiset kasvien ja otusten nimet, joista osa lienee kääntäjän oman makustelun tulosta.