Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa

Toimittaja Anu Silfverberg on monelle tuttu Hesarin kolumneista ja suht tuoreesta novellikokoelmasta "Eivätkä he olleet eläimiä". Luulen, että kiinnostus kasvissyöntiin, kirjoittajan nimen tuttuus ja esseemuodon diggailu saivat minut tarttumaan tähän kirjaan, jonka sisältöä Silfverberg itse kuvaa "esseehköiksi". Silfverbergillä on selkeästi esillä oma näkökulma, jonka hän antaa tietoisesti olla välillä tunteikas. Hän ottaa kantaa sillä tavalla henkilökohtaisesti ja argumentoi niin suorasukaisesti, että eri mieltä ollessaan lukija saattaa toisinaan provosoitua. Ei ole paha asia, mutta moni voi heittää lusikan nurkkaan, jos on lähtökohtaisesti liian kaukana kirjoittajan näkökulmasta.

Teos, 2011

Luin Eläin-osiosta pari esseehköä ääneen siippasellekin, joka suhtautui niihin ilokseni melko avomielisesti, vaikka tietynlainen henkilökohtaisuus ja kohtalaiset näkemyserot olisivat voineet johtaa pelkkään hikeentymiseen. Tunteikkaaseen asiaproosaan (sikäli jos tämä sellaista on) oli kuitenkin ilmeisesti vähän vaikea suhtautua. En tiedä, pitävätkö kaikki kirjassa esitetyt faktat paikkansa. Särkänniemen delfinaariota kauhisteltiin muun muassa siksi, että vedessä olisi klooria. Näin on varmaankin tehty Särkänniemessä ja tehdään epäilemättä joissakin delfinaarioissa edelleenkin, mutta Tampereella klooria ei käytetä enää delfinaarion nettisivujen mukaan. Valitsen uskoa heidän sanaansa. Toisaalta en tiedä, mistä asti klooria ei ole käytetty ja koska esseehkö on alun perin kirjoitettu. Nykyään tieto ei siis kuitenkaan pidä paikkaansa, mikä yhdistettynä tunteita herättävään kerrontaan etäännytti vähän Silfverbergin sanomasta ja argumentoinnista. Pitää kai kuitenkin muistaa, että kuten aiemmin todettiin, kirjoittaja huomauttaa itse esipuheessaan suhtautuvansa kirjoituksissaan asioihin (myös) tunteella. Kyseessä on siis tietoinen tyylivalinta, ei niinkään salakähmäinen retorinen kikka. Onhan sitä paitsi subjektiivinen näkökulma monenkin (jollei jokaisen) kolumnin suola.

Itselleni kiinnostavinta antia oli Työ-otsikon alle kootut kirjoitukset työstä, rahan arvosta ja kuluttamisesta. Nyt kun on vielä nuoruuden vuoksi itsestäänselvästi köyhä, pitäisi tehdä mahdollisia lihavampia vuosia varten jokin huoneentaulu tutkimustuloksesta, jonka mukaan tulotasosta riippumatta ihmiset tuppaavat vastaamaan, että he voisivat olla onnellisia tai elämäänsä oikein tyytyväisiä, jos tulot kasvaisivat vielä kolmanneksella. Olen kokolailla varaton, mutta elämäni ei tunnu siltä. Joskus oikein ihmettelen, mihin sitä rahaa panisi, jos sitä saisi. Nyt on tarpeeksi rahaa välttämättömyyksiin ja vielä vähän ylimääräistä, jonka voi käyttää jäätelöön, divareihin, Trivial Pursuit -iltoihin kavereiden kanssa kapakassa tai teen lipittämiseen kahviloissa. Olen tehnyt saman huomion kuin Silfverberg: kun lopettaa kaupungilla hengailun, loppuu asioiden "tarvitseminenkin" mystisesti. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan.

Ymmärrän, miksi joku voi pitää näitä hitusen päällekäyvinä, mutta suosittelen silti kokoelmaa kaikille, jotka haluavat harrastaa dialogia itsensä ja arvojensa kanssa, eivätkä ensimmäisestä vastakkaisesta argumentista hikeenny.

Omat kirjakevään tärpit

*mehehehehee* Rupesinpa minäkin selaamaan kustantamojen uutuuslistoja ja poimimaan kiinnostavia. Toimii muistilistana itsellenikin sitten myöhemmin. Ja hei, katsokaapa mitä ekaksi löysin:

1) Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä (Avain)

Kirjablogeista kertova kirja! Luen! Tai no, tämäkin pieni intoilupaukku tietää tänä informaatioyhteiskunnan kultakautena, että saan odottaa opusta kirjastosta pari kuukautta pitempään, mutta silti. Hienoa, Hanna ja Katja. :) Hannan blogi on ehtinyt meitsille tulla vähän tutummaksi kuin Lumiomena, mutta ainakin Kirjainten virrassa on tosi kiihkoilemattomia ja pohdiskelevia blogipähkäilyjä, joita mielelläni lukisin oikein kirjasta. Ooh, ja toivottavasti Katjan kuvia on saatu mahdollisimman paljon mukaan!

2) Hannah Arendt: Totalitarismin synty (Vastapaino)

Sivuja sen 600, ja pelkään että mitään en ymmärrä saati hetken päästä enää muista, mutta aihe on sen verran mielenkiintoinen, että yrittää täytyy.

3) Fredinand von Schiarch: Collinin tapaus (Atena)

Tai ehkäpä pitäisi aloittaa tuosta edellisestä osasta, kun en siihenkään ole tutustunut... Kuulostaa myös siltä, että tästä voisi saada dekkarinnälkäisille vanhemmille hyvän lahjan.

4) Jari Tamminen: Häiriköt : Kulttuurihäirinnän aakkoset (Into-kustannus)

Vastamainokset kiinnostavat. Fantasioin joskus muutoinkin siitä, miltä kaupunkikuva näyttäisi, jos mainostauluihin pantaisiinkin jotain muuta kuin mainoksia. Kirjeitä, piirroksia tai valokuvia...

5) Juhani Karila: Gorilla (Otava)

Öh, olen mainoksen uhri. Petri Tamminen on kustantamon katalogin lainauksessa aika vaikuttuneen kuuloinen. Lyhyet, hengästyttävät tarinat kuulostavat lupaavilta.

6) Ian McEwan: Makeannälkä (Otava)

Koska Sunnuntain tunnelma oli niin luonteva, ja koska Sovitus oli hyvä.

7) Anu Laitila (toim.): Kirja joka muutti elämäni (Wsoy)

En tiedä, jaksaako kokonaan lukea, mutta selailla olisi ainakin kiva.

8) Tommi Melender: Yhden hengen orgiat (Wsoy)

Pelkään tämän olevan itselleni liian laajasti lukenutta ja sivistynyttä kamaa, mutta äreät vanhukset on etäältä hulvattomia, ja Flabuertin ja mahdollisesti häntäkin äreämmän Baudelairen siteeraaminen lupaa hyvää. Pohdiskelevat esseet vetävät tälläkin kertaa.

9) Grégoire Delacourt: Onnenkoukkuja (Wsoy)

Viittasivat Siilin eleganssiin. --> Tsekkaan mistä on kyse.

10) Eveliina Talvitie: Keitäs tyttö kahvia (Wsoy)

Keskusteluhengessä kerrottuja naistarinoita lähinnä politiikasta ja mediasta. Itse ainakin tuntuu, että olen ehkä maailman viimeinen ihminen, joka passaisi asialliseksi, piinkovaksi urakiituriksi. Lupaavat naisten kertomia juttuja unelmista, onnistumisista ja kompuroinneista. Uteliaisuus herää.

11) Blain & Lanzac: Ulkoministeriö 2 (Wsoy)

Koska sarjan avausosa oli varsin viihdyttävä. Kysehän on siis tositarinoihin perustuvista sattumuksista, joita salanimellä esiintyvä Ranskan politiikan (entinen?) vaikuttaja kertoilee ja Christophe Blain piirtää sarjakuvaksi.

12) Pekka Tuuri: Vedenalainen Suomi (Wsoy)

Luonnehtivat maagiseksi realismiksi. Itämeri on meitsille tärkeä ja luonnonvesissä uiminen muutenkin kesän ehdoton kohokohta. Odotan valokuvateoksen kuvitusta kieli pitkällä!

13) Pirjo Saarnia: Terveellistä ruokaa vartissa (Otava)

Koska töiden jälkeen en halua äheltää keittiössä ja arpoa, mitä noin seitsemästä osaamastani reseptistä käyttäisin. Toivottavasti tässä on paljon hyviä kasvisruokia, vaikkei varsinainen kasvisreseptikirja olekaan.

Teoksella ei ainakaan ole vielä katalookia netissä... Mutta kyllähän näitä näemmä kertyi kosolti näinkin.

Lyhyehkösti: The Case of the Missing Books

Tuleva anoppini päätti suositella minulle mieleistään kirjallisuutta tiiliskivikokoisen keskiaikaromaanin muodossa. Tiiliskivien vieressä oli kirja, jonka nimi kalskahti dekkarin ja kirjafriikkeilyn yhdistelmältä. Tiiliskivikirja kannettiin kirjastosta kotiin yksissä tuumin, siitä myöhemmin sikäli kun se luetuksi tulee, mutta samalla mukaan tarttui se viereinen Ian Sansomin kirja The Case of the Missing Books, joka ilmeisesti aloittaa Kirjastoauto-sarjan.

Harper, 2006

Päähenkilö on Lontoosta Irlantiin työn perässä muuttava Israel Armstrong, jolle selviää kurjan matkan päätteeksi piereskelevän virkamiehen toimistossa, että kirjasto, jonka hoitajaksi hänet on palkattu, onkin vastikään lakkautettu. Tilalle on päätetty järjestää kirjastoauto. Armstrong yrittää panna hanttiin, mutta kehnolla menestyksellä. Työsopimus on veden- ja epäilemättä tulenpitävä, toisin kuin Armstrongin sulanut pankkikortti, joten kotiin ei ole aivan heti palaamista. Kirjastoauto on tietysti vanha rotisko, minkä lisäksi kirjojenkin havaitaan kadonneen. Armstrongin tehtäväksi jää hankkia kirjat takaisin kaikessa hiljaisuudessa. Ynseät irlantilaiset ja heidän käsittämättömät sanakäänteensä eivät auta asiaa.

Mäyh... Armstrongin vastoinkäymisiä riittää farssiksi asti. Kanankakkatahroistakin on tehty varmuuden vuoksi vielä vihreää. Armstrong teloo itseään, kukaan ei yritä suhtautua häneen ymmärtäväisesti... Mututuntumani on, että tämä edustaa taas sitä tragediafarssihuumoria, joka iskee brittiläisiin nauruhermoihin nasakammin kuin täkäläisiin. Juoni tuntuu etenevän hitaanlaisesti, eikä erilaisista epäreiluuksista lukeminen oikein inspaa. Viimeiset 100 sivua ovat innostavammat, kun Armstrong alkaa viimein sopeutua, mutta siinä vaiheessa ei enää oikein koko lukukokemusta pelasteta.

Jatko-osa voisi olla kiintoisampi, jos liukuhihnasurkeilua on tiedossa vähemmän. Kielen irlantilaisuudet ovat ihan hauskoja ("you need to learn to graze where you're tethered"), joskaan en pysty niiden autenttisuudesta ikävä kyllä mitään vannomaan. Sansom on melkoinen sutkauttelija: erilaisia sanaleikkejä piisaa. Joskus nämä osuvat, joskus eivät. Olisi kiinnostavaa tietää, olisinko suhtautunut sanaleikittelyyn ihastuneemmin, jos sen lukisi suomeksi...

Lopputulemana fiilis on aika neutraali. Ihan sympaattinen kirja, mutta ei ainakaan meitsille juuri enempää.

Miljöön myötä kirjallinen Euroopan valloitus etenee Irlantiin.

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Menemme suoraan asiaan: Delisle on kanadalainen animaattori/sarjakuvapiirtäjä, joka piirtää omaelämäkerrallista sarjakuvaa retkistään maailmalla. Delislen vaimo kuuluu Lääkärit ilman rajoja -järjestöön, minkä vuoksi pariskunta (myöhemmin perhe) on asunut useita kuukausia niin Burmassa kuin Pohjois-Koreassakin. Päiväkirjojen sarjan aloitti Kiinaan sijoittuva Shenzhen, tämä uusin taas sijoittuu Jerusalemiin.

WSOY, 2012

Delisle on edelleen symppis, mutta koska olen maailman asioista tietämätön tyhmeliini, tähän Jerusalem-sotkuun oli vaikea päästä mukaan. Arabit, juutalaiset, muslimit, siirtokunnat, länsiranta, palestiinalaiset, kristityt... ketkä kuuluvat mihinkin?

(Olin hetken nuupallani hidasjärkisyyteni vuoksi. Tuskaillessani Israelin kuvitteellisen, suppean Kuka, mitä, missä -version kanssa kuulin kuitenkin olohuoneesta jotakin, joka lievitti älykkyyskriisiäni. Siippaseni se siellä pelasi innoissaan kuolleista herättäämäänsä Masa Mainio ja autot -peliä. Tietokone puheli lakkaamatta, koska peli on tarkoitettu vielä lukemaan opetteleville lapsille. <3>

Tuntui, että kärryille pääseminen kävi hitaasti, mutta siitä huolimatta tämä oli mielenkiintoinen lukukokemus. Kuvat koripallokuvioisista kipoista (kipa, ei kippo :D) hymyilyttävät lukijaa taustatietoihin katsomatta. Elämästä Jerusalemissa oppii yhtä ja toista, vaikkei kaikesta pääsisikään täysin selville: ikkuna siihen maailmankolkkaan siis vähintään raottuu, vaikkei paukahtaisikaan selkoselleen. Päällimmäiseksi käteen jää tunne äärimmäisen fakkiutuneesta paikasta, jossa erilaisia toisiaan kyräileviä kuppikuntia on niin maan hiivatisti. Vaikka Delisle ei tässäkään oikeastaan synkistele, Merkintöjä Jerusalemista vaikuttaa silti jollakin tapaa päiväkirjoista turhautuneimmalta, mikä on sinänsä jo jotakin, ottaen huomioon, että vertailukohtina on sellaisia onneloita kuin Pohjois-Korea ja Burma.

Piirrosjälki on edellisten kanssa aika samanlaista. Tykkään Delislen tyylin yksinkertaisuudesta ja selkeistä viivoista. Myynnissä on taikka myyntiin ainakin tulee myös kuvakirjamainen vihkonen, jota tosin ainakin alkuperäisten suunnitelmien mukaan myytäisiin yhteispakkauksena albumin kanssa. Sitä en tässä tapauksessa jää erityisesti kaipaamaan, päiväkirja riitti meikäläiselle.

Osallistun kirjalla ihan itse viikko sitten lanseeraamaani Kansakynttiläin kokoontumisajot -haasteeseen kategoriassa VII) Matkat.

Haaste! Kansankynttiläin kokoontumisajot

Olen nyt katsellut kyllin lukemattomien tietokirjojen osuutta hyllyssäni niin pitkään, että on aika kääriä hihat ja tehdä niille jotakin. Sitä silmällä pitäen julistan täten haasteen nimeltä...

Kansankynttiläin kokoontumisajot

Useimmiten (mikäli kirjastonhoitajat tekevät tehtävänsä) ei tarvitse tutkailla kirjaston antimia kovinkaan kauan löytääkseen jonkin vinhan tietokirjan, joka tekisi mieli viedä mukanaan kotiin. Iho-ongelmien ohella olen saanut sukuvikana monialaisen (joskin ailahtelevan) uteliaisuuden, joka oireilee esimerkiksi siten, että tuon tasaisin väliajoin kirjastosta kotiin mitä erilaisimpiin aloihin liittyviä tietokirjoja.

On kuitenkin valitettavasti niin, että usein nämä romaaneja "raskaammat" tietokirjat jäävät syystä tai toisesta lukematta. Milloin loppuu laina-aika kesken, milloin tuntuu kurssien puolesta olevan tietokirjallisuutta nenän alla jo omiksi tarpeiksi, milloin mitäkin. Nyt on aika korjata tuo asia. "Peruskoulun tragedia", sanoi äitini kerran, "on se, että kiinnostavia asioita yritetään opettaa tismalleen siinä iässä oleville ihmisille, joita mikään ei juuri sillä hetkellä kiinnosta vähääkään." Kansankynttiläin kokoontumisajoissa on tarkoitus (ei sen enempää tai vähempää kuin) kiinnostua maailmasta. Ottaa selvää jostakin, mikä on aina kiinnostanut, mutta jäänyt tutkimatta, tai vaihtoehtoisesti ottaa riski tutustumalla johonkin vaikkapa kouluajoilta traumaattiseen aiheeseen jonkin mukaansatempaavan tietokirjan avulla.

Kansankynttiläin kokoontumisajojen säännöt:
Lue tietokirjoja eri kategorioista ja kapua siten valaistuksen tasolta toiselle:

Sytkäri - 3 kirjaa ja 2 kategoriaa

Taskulamppu - 6 kirjaa ja 3 kategoriaa

Hehkulamppu - 9 kirjaa ja 4 kategoriaa

Halutessasi voit napata vaikkapa blogisi sivupalkkiin ohesta uuden merkin sitä mukaa, kun olet kerännyt tarpeeksi kirjoja ja kategorioita seuraavaan tasoon. Koska tietokirjat ovat (ainakin minusta) hidaslukuisempia kuin romaanit, haasteeseen on aikaa tarttua kokonainen vuosi: "haastekausi" päättyy parahiksi ennen joulukuuta 30.11. 2013. Yhdellä kirjalla voi osallistua yhteen kategoriaan. Jos useampi tuntuu sopivan, valitse mieleisesi.

Kategoriat ovat seuraavat:
I) Filosofia
II) Psykologia
III) Uskonto
IV) Yhteiskunta
V) Media ja viestintä
VI) Maantieto
VII) Matkat
VIII) Kansatiede
IX) Luonnontieteet
X) Luonto ja ympäristö
XI) Matematiikka
XII) Tekniikka, teollisuus (esim. muotoilu) ja liikenne
XIII) Käsi- ja puutyöt, kokkailu & muunlainen askartelu. Huom! Edellyttää kirjan avulla toteutetun projektin.
XIV) Talous ja kuluttaminen
XV) Kirjallisuustiede
XVI) Kielet ja kielitiede
XVII) Historia
XVIII) Kuvataide, musiikki, tanssi ym.
XIX) Elämäkerrat ja muistelmat
XX) Yleisteokset

Koska esimerkiksi keittokirjoja on vaikea sinänsä "lukea", kategorian XIII -suorittaminen edellyttää kirjaan tutustumisen lisäksi jonkin projektin, jonka on toteuttanut kirjaa konsultoituaan. (Jos nyt rupeaa neulomaan esimerkiksi villapaitaa, paidan ei toki tarvitse olla valmis joulukuuhun mennessä!)

Kuten aina, opiskelu kannattaa... joskin nyt laihanlaisesti, koska olen sangen peeaa. ;) Sytkäritasolaisten kesken arvotaan joulukuussa 2013 pikkuinen kynttiläpalkinto. Taskulamppujen kesken arvotaan vapaavalintainen max. 12e arvoinen pokkari pokkarit.fi-sivuston valikoimista. Hehkulamput voivat puolestaan osallistua halutessaan Adlibriksen 15 euron lahjakortin arvontaan. Arvonta suoritetaan joulukuun 1. päivä 2013.

Kun olet kiivennyt haluamallesi tasolle, voit osallistua arvontaan seuraavalla tavalla:

1) Kirjoita blogiisi yhteenvetopostaus, jossa on linkit haasteen puitteissa lukemiasi tietokirjoja käsitteleviin blogiteksteihisi. Olisi todella mukavaa, jos kirjoittaisit yhteenvetomerkintään myös tunnelmiasi: Opitko jotain uutta? Mitä? Millaisia ajatuksia kirjat herättivät? Osoittautuiko jokin aihe tylsemmäksi tai kiinnostavammaksi kuin oletit? Klassinen "miltä nyt tuntuu?"

2a) Jos haluat osallistua arvontaan, linkkaa edellä mainittu yhteenvetopostauksesi tähän. Muutkin voivat sitten käydä katselemassa lukuvinkkejä ja tunnelmia. Kerro samalla, mihin arvontaan lukemisillasi osallistut.
2b) Mikäli sinulla ei ole omaa blogia, mutta haluaisit silti osallistua arvontaan, tee ykköskohdassa mainittua vastaava, suppea yhteenveto kommenttina tähän merkintään sitten, kun olet lukenut haluamasi kirjat. Mainitse haastetta varten lukemasi kirjat ja kommentoi niitä lyhyesti.

Etenkin englanninkielisessä maailmassa eletään populaaritiedekirjojen kultakautta, mikä on onneksi levinnyt osin Suomeenkin. Todella monesta vaikealtakin tuntuvasta aiheesta on kirjoitettu maallikoille suunnattuja kirjoja. Jos itseä kiinnostavasta aiheesta ei tunnu löytyvän mitään, kannattaa pyytää apua esimerkiksi oman kirjaston kirjastonhoitajalta. Olen tästä tosi innoissani! Toivottavasti tekin. Uteliaisuutta, intomieltä ja hyviä löytöjä!

Kahdeksan faktaa ...ja lausetta One Daystä

Taannoisen tunnustuksen (hihii) ohessa seurasi velvoite kertoa itsestä kahdeksan faktaa. Moni on valinnut faktoilleen jonkin teeman, seuraan esimerkkiä. Nämä liittyvät kääntämiseen.

1) Parasta ja pahinta on, että koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tulee eteen. Lypsykoneen käyttöohje, pulttikatalogi, hotellin kotisivut, elämäntaitokoulutuksen materiaaleja...Kärjistetysti voi sanoa, että kääntäjän toimenkuvaan kuuluu tietää kaikki... tai vähintäänkin ottaa kaikesta selvää.

2) Yllä olevasta johtuu, että toisinaan, kun joku kysyy "Mitä teet työksesi?", tekee mieli sanoa "Googlaan." Taustatutkimukseen saa upotettua usein aivan niin paljon aikaa kuin haluaa... Palkkauksesta sitten riippuu, paljonko siihen on varaa panostaa.

3) Parasta olisi, jos pystyy kääntämään useammasta kuin yhdestä kielestä. Työmahdollisuudet leviävät huomattavasti. Etenkin kilpailua englannista kääntävien kesken on suhteellisen paljon.

4) Toisaalta usein toisteltu latteus on, että tärkeintä on oman äidinkielen hallinta. Jos ei jaksa kiinnostaa, pitäisikö kirjoittaa "alkaa tekemään" vai "alkaa tehdä", "omaatuntoa" vai "omatuntoa", "suurellinen" vai "suureellinen", ei ehkä kannata harkita kääntämistä ammatiksi. Varjopuolena toisaalta se, että monet odottavat kääntäjältä täydellistä kielenkäyttöä vapaa-ajallakin. Itse yritän olla ottamatta paineita esimerkiksi tästä blogikirjoittelusta: en vietä tunteja pähkäillen vaikkapa epäselvää pilkkuasiaa, vaan säästän sen työteksteihin.

5) Aina on jotain, mitä ei tiedä. Sille ei voi mitään. Kääntämiseen liittyy paljon kulttuuria, viittauksia niin fiktiivisiin kuin todellisiinkin tapahtumiin, erilaisia rekistereitä, murteita, historiaa... Pitää "harrastaa" kielialuettaan, opetella epäluuloiseksi kaiken vähänkin omituisen varalta ja hyväksyä, että "aina ei voi tietää oikein" (kuten muuan lähisukulainen lapsena totesi filosofisesti).

6) Suuri kurjuus julkisessa käytössä olevissa käännöksissä on se, että hyvistä käännösratkaisuista saa yleensä vähän kiitosta, mutta fiboista älähdellään herkästi. Käännösten arvioiminen oikeudenmukaisesti on toisaalta vaikeaa, jollei hollilla ole käännöksen lisäksi lähdetekstiä. Ehkä käännös on kökkö, koska lähdetekstikin on melkoista soopaa? Näkemättä on paha sanoa. Toisinaan kääntäjä ei saa nähtäväkseen käännökseen olennaisesti kuuluvaa materiaalia (esimerkiksi käyttöohjeeseen liittyviä kuvia). Muistan myös kuulleeni juttua, että Frenit-sarjan viimeinen jakso oli niin kuumaa kamaa, että klippivuotojen pelossa kääntäminen hoidettiin pelkän tekstin/äänen perusteella. ^_^

7) Käännösala voi olla stressaava. Hintojen poljenta on yleistä. Nopeus on valttia. Yrittäjyys on puolipakollista, jotta pystyy ottamaan toimeksiantoja suorilta asiakkailta ja toimimaan alihankkijana. Koskaan ei voi istahtaa tyytyväisenä takamuksilleen, koska joka viikko nenän eteen tulee jotain uutta selvitettävää, hanskattavaa, hahmotettavaa, arvioitavaa.

8) Aivan mahtavaa kuitenkin on, kun homma kulkee ja Kusti polkee. On hauska sujahtaa itselleen epätyypilliselle kielenkäytön alueelle ja kirjoittaa hyperasiallisesti "liukukytkimistä" ja "sovittimista", yllättää insinööri keskustelemalla muina miehinä sähkömoottorin "harjattomasta sisäpyörijästä" ja hihittää pöhkönä hulvattomien terminologisten löytöjen äärellä ("purskenauhoitus","käyräikkuna", "kuhmutuskartta").

Hodder, 2010

Ja olihan se ehkä koko muailiman lukema Nichollsin One Day hyvä. Häpesin, kun siippasen isoäiti näki kannen tullessani kirjastosta. Pelkään, että saan nyt joululahjaksi kahmaloittain läpiromanttisia pokkareita. Noh. Luin kirjan englanniksi ja ryvin onnessani brittienglannin iloissa. Nichollsin kerrontatyyli ja huumori on ihan parasta. Kirjasta on puhuttu niin paljon, että tässä lienee turha paneutua asiaan sen kummemmin. ;) Itse olisin voinut leikata muutaman luvun (eli viimeisen suuren juonikäänteen) lopusta pois. One Day oli kuitenkin kirja, jota luin poikkeuksellisen innokkaasti.

Erkki Toivanen: Iltakävelyllä

Otava, 2002

Erkki Toivasen tietänevät ehkä kaikki yli parikymppiset ainakin nimeltä. Ylen ulkomaankirjeenvaihtajana vuosia toimineella Toivasella oli joskus 80- ja 90-luvun hämärissä Iltakävelyllä-niminen radiosarja, jossa hän kuljeskeli milloin milläkin Euroopan kolkalla nauhuri mukanaan ja pohdiskeli mieleen tulleita asioita kahdenkeskisen keskustelun tunnelmassa. En ole koskaan kuullut yhtäkään näistä ohjelmista, enkä tiedä onko niiden kaikkien aiheena Eurooppa ja eurooppalaisuus, mutta ainakin tähän Iltakävelyllä-kirjaan Toivanen on valikoinut näitä aiheita käsitteleviä... sanotaanko pakinoita.

Alku on vahva. Minussa ei ole kylliksi historiantuntijaa analysoimaan Toivasen näkökulmaa ja mahdollista (tai pakollista, historiasta kun on kysymys) tulkintaa, se on sanottava heti kärkeen, mutta nautin hirveästi saadessani lukea tällaisia levollisia, jouhevasti eteneviä historiallisia analyysejä, jotka vetävät yhteyksiä eri aikojen ja tapahtumien välille. Esimerkiksi otan kaksi ensimmäistä iltakävelyä, joiden aiheet liittyvät toisiinsa. Tiesittekö, että Englannissa oli kova keskiaika- ja ritaribuumi 1800-luvun lopulla? Joku tyyppi järjesti suuret turnajaiset, johon tuli väkeä keskiaikafanittamaan ties kuinka laajalta alueelta. Erityisesti ritarit ja heidän moraalikoodistonsa oli tapetilla, ja kirjallisuudessa käytiin väittelyä siitä, kuka nykymaailmassa on tai voi olla ritari. Taistelunhaluisuus oli eräs näistä ihannoiduista ritaripiirteistä ja sitä korostettiin siinä määrin, että voidaan sanoa ensimmäisessä maailmansodassa taistelleiden olleen koulutettu sodankäynnin ihannointiin. Rekrytointijulisteessa oli jopa kuvattuna ritari ja lohikäärme. Vapaaehtoisia kunniantuntoisia nuorukaisia ilmoittautui yli kaksi miljoonaa.

Myöhemmin pääministerin poika kirjoitti kotiin rintamalta, kun suomut olivat pudonneet silmiltä: "Sota on täysin mieletöntä. Minua pöyristyttää pelkkä ajatuskin, että se voisi jalostaa luonnetta."

Jalostaa luonnetta...

Toisaalla taas Toivanen siteeraa 1854 Oolannin sodassa olleen miehen päiväkirjaa, jossa tämä huomioi muun muassa että "merivesi on ihmeellisen makeaa".

Vielä edempänä istutaan Einsteinin kanssa Long Islandilla vuonna 1939 kun hän pohtii, pitäisikö usuttaa Yhdysvaltoja ydinasekilpaan vai olla hiljaa ja ottaa se riski, että natsi-Saksa saa kasattua maailman ensimmäisen ydinaseen. Kävely tai kaksi myöhemmin siirrytäänkin jo keveämpiin aiheisiin, kun Toivanen tarinoi Pariisin suuresta muodonmuutoksesta 1800-luvun puolivälissä. Seuraavaksi piipahdetaan kävelylle Italian Sienaan ja pohditaan kaupunkiarkkitehtuurin ja -suunnittelun merkitystä, ihaillaan kaupungin kykyä sulautua ympäristöönsä ja tutustutaan kortteleihin, joilla kullakin on vuosisatojen ajan ollut sama tunnuseläimensä. Suuri ja painava historia lähenee pientä ja kevyttä historiaa, ja tuupolalainen sananlasku "kaikki liittyy kaikkeen" alkaa tuntua todelta.

Ketä ei kiinnostaisi? Mistä ranskalaiset ovat saaneet kehnojen taistelijoiden maineen ja missä määrin tämä on totta? Kiinnostavaa! Miksi ranskalaiset ovat niin yltiöpäisen suojelevaisia kielensä suhteen? Kiinnostavaa! Toivanen on oiva tarinoitsija. Kattavat lähdeviittaukset puuttuvat, koska monet tekstit on tarkoitettu radiolähetyksiksi ja kirjoitettu 80-luvulla, mutta en keksi syytä epäillä Toivasen asiantuntemusta tai toteamusta kirjasto(i)ssa vietetyistä tunneista. Kuten Toivanen on tarkoittanutkin, tekstien sävy kanttaa kaksin käytävään henkilökohtaiseen keskusteluun, mistä pidin myös kovasti

Keskustelu eurooppalaisuudesta jää tosin kohdallani vähän vaille kaikupohjaa ennen kuin aivan lopussa Toivanen pääsee kunnolla vauhtiin. On surullista, että EU:n piti luoda tunnetta eurooppalaisuudesta, mutta tulos tuntuu olevan päinvastainen. Olisi mahtavaa nähdä vaikka joku tv-sarja, jonka tarkoitus olisi tutustuttaa eurooppalaiset Eurooppaan. Eri maista voitaisiin esitellä jotain huumoriin liittyvää (harva asia yhdistää niin kuin yhdessä nauraminen) ja vaikka sitten sketsien jälkeen kertoa kulttuurista, mille siellä nauretaan, miksi ne tietyt asiat naurattavat. Siinä olisi mahdollisuuksia vaikka millaiselle kulttuurin esittelylle. "Naurava eurooppalainen." Joo!

En keksi mitään maristavaa. Paitsi sen, ettei Toivanen ole enää keskuudessamme. Innostava, pohdiskeleva, keveitä ja raskaita historiallisia tapahtumia käsittelevä teos sellaisellekin henkilölle, joka ei muutoin (Euroopan) historiaa harrastakaan.

J.K. Nyt myös pokkarina!