Kurpitsakeittoa ja vetävää fantasiaa ... ja kopelointia

Olen viihdyttänyt päivällisvieraita! Oon melkein aikuinen! Pakko hehkuttaa vähän. Sain isältä aivan jäätävän kokoisen kurpitsan, semmoisen joista lyhtyjä tehdään Amöriikassa, ja lupasin kutsua sen ja äidin syömään keittoa joku päivä. (Et sellaset "vieraat".) Voi kuulkaa. Siippa jäi jumiin työpaikalle, kun busseja menee sunnuntaisin harvemmin kuin kerran tunnissa. Tilanne oli siis se, että noin tunti ennen vieraiden tuloa odottelin siippasen tulevan hetkenä minä hyvänsä ovesta, kun saankin puhelinsoiton ja selviää, että hän on täällä vasta vanhempieni (ja veljeni) jälkeen. Sain hepulin ja suorastaan hyökkäsin kurpitsan kimppuun. Hakkasin sitä kuin jäävuorta pikku jääpiikillä (eli hedelmäveitsellä), tökkäsin itseäni sormeen ja survaisin kerran kärjen pohjasta läpi. Saatoin myös taivuttaa yhden ruokalusikan kuopiessani maanisesti maltoa kyljistä. Mutta jollain viisiin siitä mötikästä piti saada irrotettua kilo maltoa ja sassiin. Ja koska haluan saada kaiken, piti koko höskän pysyä sen verran kasassa, että siitä saisi myöhemmin kurpitsalyhdyn. Ehdin katua monesti.

Kun porukat sitten tulivat, muuttokunnossa olevaa kämppää ei ollut siistitty yhtään, kurpitsakeiton ainekset odottivat kiehahtamista liedellä ja peltileipä oli vielä kattilassa nousemassa (taikinakulho on vielä edellisessä kämpässä). Sytytin muutaman kynttilän juostessani painamaan ovisummeria, jotta jokin asia huushollissa näyttäisi siltä, että kyseessä ei ole yllätysvierailu. -.-

Onni on kuitenkin avokeittiö: oli mahdollista jutella olkkarissa istuvan isän ja veljen kanssa samalla kun kaadoin leipätaikinaa pellille. Äiti ryhtyi paahtamaan kurpitsansiemeniä, oli oikeastaan aika leppoisaakin hengailla keittiössä, kun kurpitsansiemenet sihisivät pannulla ja tuoreen leivän tuoksu alkoi kohota uunista.

Soppa oli ehkä vähän juoksevampaa kuin oli tarkoitus, mutta kokonaisuus oli maistuva. Paahdetut ja suolatut kurpitsansiemenet maistuivat melkein popkornilta... joskin kuoret olivat sitkaita. Oli myös superhyvä päätös ostaa pötikkä Port Salut -juustoa leivälle, niistä paksuista juustosiivuista ja tuoreesta leivästä tuli jotenkin tosi luksusfiilis.

***

Ja niin, olen vähän lukenutkin. Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan toinen osa, Kohtalon miekka, on pyörinyt käsissä viimeaikoina. Puhukaamme siitä.

Aloitan klassisesti: tykkäsin. Innostuinkin. Tosin kerronpa mitä kirjasin ensi mietteinäni kirjan päätettyäni, eli "Inaus liikaa dramatiikkaa ja tissejä, muuten oikeinkin hyvä."

Toisaalta tykkään menosta ja meiningistä. Tuntuu että on kulunut hyvä tovi siitä kun viimeksi olen lukenut mitään, missä on menoa ja meininkiä. Olen huristellut Ranskan idyllisellä maaseudulla (joskin poliisin mukana murhaa selvittämässä), murehtinut tarhatätien lähettelemiä lappuja Antti Pasasen kanssa ja jäljittänyt Englannissa kovaonnisen kirjastoautovirkailijan kanssa hävinnyttä kirjastoautoa – mikä on ollut mukavaa – mutta jotenkin oli ihanaa uppoutua merenneitotarinoihin ja miekkamittelöihin, makustella outoja paikkojen ja kasvien nimiä ja ihmetellä keksittyjen kansojen tapoja! Kuten Noituri-sarjan ensimmäisessäkin osassa, myös tässä kirja jakautuu episodeihin, suhteellisen itsenäisiin tarinoihin, mikä rytmittää lukemista mukavasti.

Tapani Kärkkäisen suomennos on erinomainen, mutta alkupuolen oikoluvussa on pientä toivomisen varaa. Karauttaminen (hevonen) vs. karaiseminen (teräs), kahdenkädenmiekka vs. pitkämiekka (ovathan nämä sama asia?)... Olen myös vakaasti sitä mieltä, että "ihan" on puhekielinen ilmaus, muodollisissa yhteyksissä "aivan" olisi sopivampi. Oikoluvusta vastaa toisaalta kustannustoimittaja, ja kirjoitusvirheet keskittyivät tosiaan lähinnä alkupuolelle. Käännös oli todella vetävä, minkä takia kömmähdykset kismittivät. Paikannimet ja kasvit tuntuivat minusta suomeksikin uskottavilta ja kiehtovilta, ja erityispisteet annan luontevasta 'haastaa'-sanan käytöstä (siis merkityksessä 'sanoa') dialogissa.

WSOY 2011

Kirjan päähenkilö on siis noituri Geralt Rivialainen, jonkinlainen taikakeinoin ihmisestä jalostettu tyyppi, jonka ammattikunnan tehtävä on suojella ihmisiä hirviöiltä. Ongelmaksi vain osoittautuu, että on usein vaikea tietää, kumpi on hirviömäisempi, mörkö vai ihminen. Kirjan maailmassa ihmiset ovat levittäytyneet laajalle ja ahdistavat niin petomaiset elukat kuin äärimmäisen inhimilliset rodut (haltiat, dryadit, puolituiset) nurkkaan. Mieleen tulee hakematta nykyinen susikeskustelu. Paljonko muille lajeille pitää jättää tilaa? Ovatko ihmiset uhreja vai tappajia?

Äksönipuolella veti mukavasti. Kuten jo totesinkin, oli ihana päästä löytöretkeilemään kirjan maailmaan. Se vie mennessään. Linnoja, uponneita kaupunkeja, sotia, puukyliä, taikajuomia, sitä itteään. Viittauksia klassikkosatuihin bongasin muutaman, mutta selvästi vähemmän kuin ensimmäisessä osassa. Viikon mörkö -asetelmaa onnistutaan välttämään ansiokkaasti, vaikka tarinat voisivat periaatteessa kompastua suht samana pysyvään lähtöasetelmaansa. 

Sitten dramatiikkaan ja tisseihin. Päähenkilö elää niin maan hemmetin pitkään, joo, mutta joka tuppaan ja mättään takaa tulee esiin joku entinen tai tuleva heila. Ilotaloissa siis vieraillaan myös, mutta niitä ei lasketa heiloiksi. Taustalla jatkuu on/off-suhde Yennefer-velhoon, mutta eihän siitä nyt mitään näytä tulevan, joten suurten (ah, niin suurten) tunteiden olemassaolosta huolimatta pitää kai ymmärtää, että miehellä on tarpeita. Etenkin Yenneferin kuvaukset tympivät jotenkin säännöllisesti... aihe kuulostaa stereotyyppiseltä mangalta: kalpeat kolmiomaiset kasvot, pikimusta kihara tukka ja oliko se nyt sitten violetit silmät, jotka aina rävähtävät auki hekuman hetkellä. Aistillista menoa velhomaassa. ... Naisista ja tisseistä on suht paljon puhetta. Pahikset vihjailevat raiskauksista ja erilaisissa yhteyksissä (usein miljöökuvauksen ohessa) tulee ilmi miten joko myöntyväisiä tai vastahankaisia naisia kopeloidaan. Se jotenkin häiritsee, vaikka yritän ajatella, että se sopii kai tietynlaiseen yhteiskuntavaiheeseen: Fantasiamaailman vibat ovat jokseenkin keskiaikaiset. Soditaan paljon. Kosiskelu on enemmän sellaista nuijalla päähän ja luolaan -tyylistä. Silti vaikea olla ajattelematta, olisiko kirjan tuo aspekti toisenlainen, jos kirjoittaja olisi nainen. Tai pitäisikö sen sitten olla toisenlainen.

Ajoittain päästiin myös sellaisiin filosofisiin sfääreihin, joista en pysynyt täysin kärryillä. Eräässä jutussa tuntui kuin oltaisi kuvailtu jotain ihanaa rakkaustarinaa... vaikka vain toinen osapuoli on rakastunut. Toinen haikailee edelleen entisen perään – ja siitä kumpikin on ilmeisesti tietoinen. Tunteet vaikuttavat siis toisen osapuolen taholta lähinnä toverillisilta, joten säälistä ja kiintymyksestäkin annettu hekuman yö pelkän "kaverin" kanssa kuulostaa karsealta. Romantiikka kääntyy haudassaan niin että viuhuu.

Lopputulema jää silti vahvasti plussan puolelle. Hauska, mukaansatempaava, hyvä suomennos. Kansi ei houkuttele lukemaan, mutta suosittelen silti lämpimästi, vaikka fantasia ei tuntuisikaan kaikkein omimmalta lajilta.

Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka

WSOY 2011

Suom. Tapani Kärkkäinen

404 sivua

Martin Walker: Poliisimestari Bruno

Quercus 2008

No niin. Taustoitetaan. En siis lue paljonkaan dekkareita. Vanhempani ovat aina lukeneet, etenkin kesäisin, ja luulen että mahdollisesti sen vuoksi takaraivooni on jäänyt jokin ajatus siitä, että dekkarit ovat hyvää viihdettä ja Sapo kuuluu kesään. Kun nyt kuitenkin olen tämmöinen nynny, en yleensä syty dekkarien synkeistä takakansista ja mustanpuhuvista kansista. Kiinnostuin, kun törmäsin mainintaan ranskalaiseen pikkukylään sijoittuvasta murhamysteeristä, jonka kansikin näytti sangen helpostilähestyttävältä (oikealla).

WSOY 2010

Sinänsä täydellistä olisi ollut, jos kirjailija olisi ranskalainen (ranskasta käännettyjen kirjojen je-ne-sais-quoi on jo käsite), mutta välikö hällä. En tiedä miksi arvelin, ettei tätä ole käännetty. Oli kuitenkin! Martin Walkerin Poliisimestari Bruno oli sekä kirjastossa että saatavilla. En tosin varmaan olisi Sapo-painosta (vasemmalla) liiemmin käpälöinyt, sillä henki on tyyten erilainen kuin ensin näkemässäni englanninkielisessä versiossa. Kirjastahan on tosin englanniksikin erilaisia kansia, joista valtaosa on huomattavasti lähempänä Sapon valintaa kuin tuota piirros-/maalaushässäkkää, johon ensinnä törmäsin.



Ja niin ryhdyin lukemaan Sapoa, joka tunnetusti vangitsee mielenkiintomme.

Ensimmäiset 50 sivua tuntuivat lähinnä laskelmoidulta yritykseltä luoda idyllistäkin idyllisempi ranskalainen kylä täynnä persoonia. Agathachristiemäinen rauhaisa kylä, mutta sokerikuorrutteella ja Ranskassa. Jaa jaa, vai on vuonna 2008 kirjoitettu ja ilmeisesti EU-puheista päätellen samoja aikoja elävä kylä sellainen, että siellä on viranomaisilla kaksi tietokonetta. Pateeta syödään joka paikassa ja tietysti kylässä on kaksi ammoisista ajoista keskinäistä vihaa pitänyttä ynseää miestä koomisina taustahahmoina.

Seikka jota en ensin tajunnut: kirjan nimestä pitäisi ehkä välittyä jonkinlainen pienen yhteisön henki, jos poliisimestaria kutsutaan etunimeltä. Siitä on pitkälti kysymys: Saint-Denis on pikkuinen idylli Ranskan sydämessä. Poliisimestari Bruno tuntee kaikki kyläläiset, pelaa tennistä tai rugbya puolen kylän kanssa eikä ole käyttänyt virka-asettaan koskaan.

Ehdin arvella, että lukukokemuksesta tulisi aika lattea, mutta koko juttu sai kuin saikin lisää syvyyttä. Tapahtuu murha, jonka poliittiset ulottuvuudet vetävät Saint-Denis'hin tv-kameroita ja poliitikkoja. Pariisista tulleilla sydämettömillä poliittisilla kiipijöillä on mahdollisuus yletä, jos hoitavat jutun oikein, eikä maalaisyhteisön hyvinvointi kiinnosta heitä. Bruno ja pormestari Mangin pelaavat poliittista peliä minkä parhaiten taitavat ja yrittävät samalla pitää rakkaan laumansa ruodussa.

EU-kiemurat ja maahanmuuttajakysymykset nostivat kirjan vähän odottamattomalla tavalla nykyaikaan, mikä raikasti tarinaa, joka uhkasi latistua laskelmoiduksi miljöökuvaukseksi. Vanhanaikainen idylli muuttuvassa maailmassa kiinnostaa ja tavallaan juuri se ylitsepursuava idyllisyys vähän viehättääkin, joten luen varmaan sarjan seuraavankin osan jossakin vaiheessa. Kirja jätti toisaalta sen verran kliseisen jälkimaun, etten voi hehkuttaa tätä löytönä, joka sytyttää sisäisen paloni dekkareihin. :)

Martin Walker: Poliisimestari Bruno

WSOY 2010

Käännös: Raimo Salminen

Puuroa ja vaaria ja löysää löpinää

Harrastan lumelukemista!

Tähän tulokseen olen viime aikoina tullut. Olen edelleen muuttomaan kansalainen eli elän pahvilaatikoiden ja kestokassien keskellä, mutta päätellen siitä, paljonko aikaa päivässä jää kaikenlaiseen puuhasteluun ja laiskuuteni murehtimiseen, ei voi syyttää ajanpuutetta lukemisen kärsimisestä.

Tilanne on lähinnä se, että luen aamupuuroa syödessäni ja illalla sängyssä – ja sitten ihmettelen, että jopas nyt kun kirja kestää ja kestää eikä valmista tule. Ei kai tällä lukuvauhdilla ja näillä minuuteilla. Missä vika? Kirja vai minä, kirja vai minä, rahat vai kolmipyörä...

Koska aamupuuro nyt on jo mainittu, eikä mitään kirjallisuusaiheista löpinää ole yleistä voivottelua lukuun ottamatta näemmä luvassa, mainostan uutta aamupuurokeksintöäni. Uusi suosikkini on tehdä kattilassa puuroa, kuutioida sekaan pari pientä kotimaista omenaa ja maustaa koko höskä kanelilla ja hyppysellisellä ruokosokeria. Sokeria ei tarvita juuri yhtään. Hyvää, täyttävää ja varmasti päräyttävän terveellistä, ompuissa kun on kuoretkin jäljellä.

***

Isoisällä oli nimpparit. Jatkoin aiemmalla kirjastolahjalinjalla, joskin tällä kertaa ammensin kotikirjastostani havaittuani, että paikallinen kirjasto oli juhlapäivänä kiinni. Olisi pitänyt havahtua ajattelemaan tätä mahdollisuutta aiemmin... Oli miten oli. Vaari on huumorimiehiä, joten vein lainaan kirjamessuilta ostamani albumin Don Rosan ankkasarjakuvia. Kokoelmassa on eräs ikiaikainen suosikkini, jossa Milla Magia kääntää Roopen ja Akun painovoiman sivusuuntaiseksi. Rosa on ihana. <3 ett="" h="" isilt="" luettuaan="" n="" painovoimatarinan.="" sen="" soittelee="" sovittiin="" tuomisiin.="" tyytyv="" vaari="" vaikutti="">

Aiemminhan oli siis puhetta "kirjastolahjoista" eli siis siitä, että lähipiirin vanhukselle voisi antaa lahjaksi kirjaston kirjoja: lahjan antaja hakee ja palauttaa kirjat. Poikaystävän isoäiti sai tällaisen kirjastopaketin jokin aika sitten ja lupasin kertoa, miten valinnat onnistuivat. Pakkauksessa oli Vish Puri ja kadonneen palvelijan tapaus, Ulkoministeriö 2 (ykkönen oli lainassa), Maallemuuttajat 1, Matti Raninin omaelämänkerta... ja mahdollisesti vielä joku muu, jonka olen jo unohtanut, voih.

Oli miten oli. Saamani palaute on toisen käden tietoa, sillä en itse ollut paikalla kun poikaystäväni mammansa kanssa asiasta puhui, mutta kokeilua voisi kutsua menestykseksi. Omaelämänkerta ei mammaan juuri tehnyt vaikutusta, mutta sekä Intiaan sijoittuvan dekkarin että kaksi ranskasta käännettyä sarjakuvaa hän oli lukenut innokkaasti. Etenkin dekkari ja Ulkoministeriö olivat olleet mieleisiä, ja tieto jatko-osista otettiin hykerrellen vastaan.

Olen riemuissani. On minun ansiotani, että yli 70-vuotias tätyli löysi tiensä 2000-luvun ranskalaisen sarjakuvan pariin! Antamisen iloa parhaimmillaan. :) Toiset tykkäävät konkreettisista lahjoista, jotka saa pitää, mutta tämä kokeilu oli kyllä menestys.

Orvokki Leukaluu ja Tarhapäivä

Hiljaiselosta, päivää. Tällä hetkellä useimpiin asioihin käyttämäni tekosyy on muutto, otan sen esiin tässäkin yhteydessä: en ehdi tehdä mitään, koska muutan. Epäilen vahvasti, että kunnon ihmiset hoitavat asiansa paremmin, mutta itse aion olla muuttohuuruissa (=muuttotouhuissa tai potemassa syyllisyyttä siitä että pitäisi olla hoitamassa muuttotouhuja) vielä viikkoja.

***

WSOY 2013

Miina Supisen kirjoittamaa, alun perin radiokuunnelmina osittain Orvokki Leukaluun urakirjaa on natusteltu blogeissakin viime aikoina sen verran, että sen kanssa ählääminen nyt tuntuu vähän turhalta. Sitä silmällä pitäen niputin samaan toisenkin kirjan, siipalle ääneen lukemani Eve Hietamiehen Tarhapäivän. Ääneen lukiessa kirjaprojektit usein pitkittyvät, joten kovin rehevää juttua siitäkään yksinään ei ehkä tule.

esitettyä

Orvokki Leukaluu on radiossa kuulijoitaan ammatinvalinnassa opastava psykologi. Kukin vajaasta 50 jutusta alkaa sillä, että Leukaluu lukee ohjeman kuulijalta saamansa avunpyyntökirjeen, johon hän sitten vastaa radio-ohjelmassaan. Äänikirjana kuuntelemani teos alkaa kehystarinalla, jossa Miina Supinen lähtee jännityksissään ja nöyränä pyytämään Leukaluulta uusintalukua nauhalle, jotta hänestä pulppuava tieto voitaisiin tallettaa koko ihmiskunnan onneksi ja vauraudeksi.

Ensinnä on sanottava, että äänikirjassa Leukaluun osan esittävä Miitta Sorvali on roolissaan erinomainen. Omanarvontuntoinen, matalaääninen radiopersoona piirtyy elävänä silmien eteen. Leukaluu onkin aika hulvaton hahmo. Monet kirjeet alkavat sillä, että kirjoittaja kuvailee omia taitojaan ja kiinnostuksenkohteitaan ja kysyy, mikä työ sellaiselle henkilölle sopisi. Leukaluu visioi niin että tyrät ryskyvät ja onnistuu vääntämään päivänselvät uravaihtoehdot päälaelleen. Muuankin onneton nostaa esiin rujot piirteensä, mistä Leukaluu saa syyn arvella että mies on sairaalloisen kiinnostunut ulkonäöstään ja sopisi siis mahdollisesti malliksi! Eräs onneton erehtyy toivomaan uraa psykologina, mistä Leukaluu tietysti vetää hienoisen herneen nenäänsä, eihän hänen hommaansa mikä tahansa "Petteri Sipoosta" pysty.

Jotkut jutut naurattavat kovastikin, jotkut eivät juuri ollenkaan. Hieman epätasaista menoa siis, mutta kuuntelin naurujen perässä kaikki kolme levyä, kuuntelutin saman tien – autossa kun oltiin – siipallakin, ja lykkäsin mökkituliaisina ennen laina-ajan päättymistä vielä siskollekin. Meistä kolmesta jokainen tykästyi Leukaluuhun. Totuuden nimessä on kerrottava ainoasta soraäänestä: siskon äänikirjakuuntelu päättyi autossa lyhyeen, kun poikaystävällä paloi käämi Sorvalin huolekkaaseen artikulaatioon. ;) Muut kuitenkin tykkäilivät. Olen erityisen tyytyväinen, sillä tämä merkitsee uutta voittoa ponnistuksissani saada siippaseni suhtautumaan kirjoihin suopeammin.

Tartuin kirjaan hieman epämääräisin tuntein: en päässyt oikein Apatosauruksen maa -novellikokoelman henkeen mukaan (mistä jäi vähän tosikko olo), vaikka Liha tottelee kuria olikin mieluisa lukukokemus. Olen saanut henkilökohtaisen vapautuksen, kun tämä taas suurimmaksi osaksi nauratti. :D Parasta on Leukaluu itse, sekä sfäärit, joihin Supinen parhaimmillaan saa Leukaluun usutettua. Parasta on, kun melkein sinikkanopolamaiseen tyyliin arkisesta puuhasta saadaan puhallettua yleviä elämän sinfonioita ja huippuhetkiä.

... Hmm, nyt koen polttelevaa tarvetta jatkaa vertailua vähän. Supisen tyyli on toisinaan ehkä Nopolaa rosoisempaa tai karumpaa tai ällömpää. Mehiläishoitajan työtä esittelevän luvun aikana nauraa käkätin sille, miten Leukaluu kuvailee neutraliin sävyyn hunajantuottoprosessia, jossa mehiläiset oksentelevat kennoihin. Nopolan hurtti huumori tulee usein esille jonkinlaisena sosiaalisena tai psykologisena kömpelyytenä (voiko niin sanoa?), Supinen kuvailee mehiläisten ykäilyä. Oletteko samaa mieltä? Tämä groteskimpi lähestymistapa ei uponnut Apatosauruksen maassa, jossa sitä oli muistaakseni suht runsaasti, mutta Urakirjan kohdalla se upposi paremmin.

***

Otavan pokkaripainos 2013

Eve Hietamiehen Tarhapäivä toteutettiin myös siippalukuna, koskapa edellinen osa eli Yösyöttö häneen upposi. Yösyötössä nelikymppisestä Antti Pasasesta tuli vauvaikäisen Paavon yksinhuoltaja, kun vaimo Pia synnytyksen jälkeen ja hurautti taksilla tiehensä. Tarhapäivässä Pasasen läheisen ystävän, Ennin, Terttu-tytär tulee asumaan joksikin aikaa jätkien kämpille. Antti on tietysti helisemässä, kun pikkutytön tarpeet osoittautuvat kovin erilaisiksi kuin pikkupojan. Asua on vaihdettava monta kertaa, jotta sopiva löytyy, tukka pitää osata harjata ja laittaa nätisti ja niin päin pois.

Antin vastuu sen kuin lisääntyy, mutta usko omaan pärjäämiseen isänä hupenee samaa tahtia kuin pyy maailmanlopun edellä. Tarhalappujen, pörröpompuloiden ja pepun pyyhkimisen oheen hän kaipaa omaa aikaa ja tilaa, jota yksinhuoltajalla on niukasti. Nykyinen ex-vaimokin aiheuttaa harmaita hiuksia halutessaan osallistua Paavon kasvatukseen omista mielialaheilahteluistaan huolimatta.

Oli kiva lukea Yösyötölle jatkoa. Tarhapäivä ei ehkä ihan yltänyt avauksen tasolle, mutta se oli kuitenkin hauska ja viihdyttävä sekä minun että siipan mielestä. En esimerkiksi oikein ymmärtänyt, miksi Pasanen ottaa niin paljon paineita tarhantätien lähettelemistä viestilapuista... Lisäksi paljon jännitystä ja synkistelyä saadaan aikaan siitä, kun Enni loukkaantuu verisesti Antille, enkä aivan ymmärtänyt, miksi reaktio on näin voimakas. Tykkäsin kuitenkin monista hahmoista: Paavo ja Terttu ovat erilaisuudessaan hauska pari; entinen naapuri, perheellinen poliisimies Reponen on jäyhyydessään hellyttävä "bestis" Antille; torvi työkaveri Peippo, räväkkä Nelli-Tupperware ja lapsiaan sukupuolineutraalisti kasvattava äiti Amma-, luomu- ja homeopaatti-intoilija Pihla-Puolukka.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itärannan Teemestarin kirja (Teos 2012) on tunnelmallinen dystopia. Niin! Kauheat paineet sanoa jotain tolkullista, sillä tällä tekstillä osallistun kirjabloggaajien tempaukseen, jossa luetaan ja blogataan yhteisponnistuksena Hesarin taannoisessa äänestyksessä valitut sata parasta kotimaista kirjaa. Teen lähipäivinä toivoakseni tännekin listan, jossa komeilevat linkit muihin 99 blogipäivitykseen.

Teemestarin kirja sijoittuu tulevaisuuteen, jossa juomakelpoisesta vedestä on pulaa. Meren pinta on noussut, mannerten ja maiden rajat ovat muuttuneet, ja ulos ei kannata lähteä ilman hyönteishuppua. Meriveden puhdistus käy sen verran tehottomasti, että valtio säätelee kansalaisten vedensaantia. Lukija tutustuu tähän uuteen, kuumempaan ja kuivempaan maailmaan tunturin kupeessa asuvan teemestarin tyttären, Norian, kautta. Noria miettii tulevaisuuttaan, auttelee isäänsä teeseremonioiden järjestämisessä ja vaeltelee käsistään kätevän Sanjan kanssa ikivanhalla kaatopaikalla, josta löytyy silloin tällöin kaikenlaista entisajan tavaraa, jonka käyttötarkoituksia voi vain veikkailla.

Tunnelma kylässä kiristyy, kun vesivalvojat maalaavat pahaenteisen, sinisen ympyrän erään talon oveen. Talon asukkaat ovat syyllistyneet vesirikokseen, mahdollisesti ylimääräisen vesijohdon vetämiseen, ja he ovat kotonaan arestissa sinipukuisten sotilaiden vartioimana. Kunnes eräänä päivänä heidät teloitetaan. Sotilasvallan linja vesirikoksiin on selkeästi kiristymässä, mikä ei enteile hyvää teemestarille, jolla tuntuu aina riittävän epäilyttävän raikkaanmakuista vettä teeseremonioihinsa.

Tykkäsin. Tunnelma oli mukaansatempaava, painostava ja haikea, ja kantoi alusta loppuun saakka. Tulevaisuuden maailma oli myös omaan makuuni sopivan erilainen ja sopivan samanlainen. Japaniin tykästyneenä henkilönä tykkäsin japanilaisvaikutteina pitämistäni yksityiskohdista, vaikka kiinalaiset mausteet olisivat ehkä olleet inauksen luontevampia (ajattelen tässä lähinnä maiden nykyistä taloustilannetta ja kirjassa vilahtelevaa Uutta Qiania, joka tuntuisi olevan ehkä jopa koko Maapallon kattavan diktatuurin nimi). Uudissanat, esimerkiksi etuliitteet 'heli-' ja 'entis-' toimivat hyvin.

Jostain syystä kirja toi mieleeni Hayao Miyazakin Liikkuva linna -elokuvan. Edistynyt, mutta vähän kolhontuntuinen teknologia maailmassa, joka tuo mieleen menneisyyden. Kirjassakin on kaikenlaisia aurinkovoimalla toimivia futuristiselta kalskahtavia laitteita, mutta toisaalta kenelläkään ei ole varaa yksinkertaista elämää kummempaan. Kaatopaikalla seikkaillessaan Noria ja Sanja ihmettelevät, miten entisaikojen ihmisillä on ollut varaa ja halua heittää pois niin paljon ehjäntuntuisia tavaroita ja laitteita.

Tarina ystävyydestä, rohkeudesta ja toivosta ja jää mieleen pitkäksi aikaa. Englannin käännösoikeudet on ilmeisesti myyty ja käännös ilmestyy ensi vuonna. Odottelen oikein, että pääsen tyrkyttämään kirjaa amerikkalaiselle tutulleni. :)

Kuvassa ylempänä on itse kirja (graafinen suunnittelu: Ville Tiihonen) ja sen teemaan sopiva kirjanmerkki: vanhasta tietosanakirjasta leikattu havainnekuva aaltoliikkeen dynamiikasta.

Kirjastolahja varttuneelle sukulaiselle

En ole kerennyt paljonkaan lueskella, syksyisin kun on edelleen kaikenlaista puuhaa, kun roikun puoliksi vielä opiskelijaelämässä ja kesälomakin jäi tänä vuonna pitämättä. Luku-uutisten sijaan jaan tässä tämmöisen ekologisen lahjaidean siinä toivossa, että joku siitä inspiroituu ja joku toinen saa tuloksena mieleisensä lahjan.

Olen koonnut pari kertaa "lahjakuorman" kirjaston kirjoista lähellä asuvalle ikäihmiselle. Tänään käytiin syntymäpäiväkahveilla siippasen isoäidin luona, joka poistuu kotoaan harvanlaisesti. Siippanen osti hänelle varmuuden vuoksi Anni Nykäsen Mummo-sarjakuvan jatko-osan, koska edellinen osa oli osoittautunut nappiostokseksi. Minä omasta puolestani keräsin kirjaston kirjoista isoäidille "paketin" kirjoista, joista arvelin hänen mahdollisesti pitävän. Pari dekkaria, pari sarjakuvaa, humoristinen äänikirja, Matti Raninin omaelämäkerta. Idea on se, että mitään ei tarvitse lukea, palautetta suorastaan toivotaan jos konsepti sopii pirtaan, ja minä lahjan "antajana" voin hoitaa lainojen uusimiset ja palauttamiset.

Isoäiti toivottavasti saa lahjastani irti jotain, ja kostuinpa siitä itsekin. Ensinnäkin oli KIVAA pyyhältää hyllyjen välissä ja etsiä toiselle mieluisaa luettavaa – etenkin kun paineita ei (ainakaan vielä) ole. Toisekseen sain toteuttaa omaa nuorekkuuskampanjaani sujauttamalla mukaan vähän muutakin kuin Kaari Utriota ja Agatha Christietä. ;)

Tokihan joku saattaa tällaisesta lahjasta ehkä loukkaantuakin, mutta monilla vanhemmilla ihmisillä on jo vähän kaikkea eivätkä he halua lahjaksi mitään. Jos nyt on kuitenkin niin, että kirjastoon ei pääse enää liikkumaan kovin usein tai luontevasti, tällainen "lainalahja" saattaa olla kovinkin mieleinen.

Raportoin myöhemmin, mitä isoäiti antimista tuumasi. Jos juuri sinä, lukijainen, olet kokeillut tai aiot kokeilla vastaavaa, kuulen siitä kommenteissa mielelläni. :)

Tarquin Hall: Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus

Ensinnä: jee, löysin kesädekkarin!

Yritin taannoin päästä kesädekkarin makuun Rei Shimuralla ja epäonnistuin. Sitä ennen maratonissa luettu Mantelintuoksua lumimyrskyssä aiheutti pettymyksen. Olen sittemmin kyräillyt dekkarihyllyä kirjastossa syrjäkarein ja toivonut, että jokin juuri sopivan leppoisa (mutta ei ponneton) takakansi löytäisi minut. Nyt niin viimein kävi, kun Vish Purin pokkariversio vilkutteli uutuushyllystä.

Tarquin Hallin luoman sarjan avausosaa, Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapausta, on luettu blogimaailmassa ahkerasti. Vish Puri on intialaisen Mitä yksityisimmät etsivät oy:n omistaja. Luottamuksellisuus on tunnussanamme, seisoo kyltissä ovella. Purin pakeille tulee eräs harvoista lahjomattomista asianajajista. Hänen uusin palvelijattarensa on kadonnut, ja kaupungilla leviää huhu, että asianajaja olisi tätä käpälöinyt ja sitten tappanut. Puri ryhtyy selvittämään tapausta apureineen, joihin lukeutuvat muun muassa kaunis ja arvoituksellinen Kasvovoide, it-taituri Pönttö (omisti ensimmäisenä kylässään länsimaisen vesivessan) ja Loisteputki (jolla kestää aamuisin hyvä tovi "syttyä"). Asiakkaidensa toimeksiantojen ohessa Puri selvittelee vasemmalla kädellään itseensä kohdistunutta murhayritystä ja tuskailee äitinsä kanssa, joka yrittää väen vängällä tunkea paikalle ratkomaan tapausta – vaikkei sellainen ole äitien puuhaa ensinkään.


Tykkäsin paljon. Purin hahmo oli minusta symppiksempi kuin muistikuvieni Poirot, muttei yhtä överin nerokas kuin Holmes. Pieni aisoissa pidetty itserakkaus, ammattiylpeys ja kriittinen kotiseuturakkaus tekevät hänestä miellyttävän hahmon. Sekä tietysti se vastustamaton tosiseikka, että hänen vaimonsa ja muut läheiset kutsuvat häntä rakastavasti Pullukaksi. Punjabeilla kun on tapana antaa lempinimiä kaikille. Vakoilupuuhissa taas on sitä oikeaa vanhan ajan salapoliisimeininkiä piilotettuine mikrofoneineen, varjostuksineen ja valeasuineen, Internet ja satelliittipaikannukset eivät juuri kirjassa vilahtele. Moderninkin jännärin voi tietysti kirjoittaa vetävästi, mutta itse tykkään tämmöisistä hengeltään vähän perinteisemmistä jutuista.

Meno ja meininki Intiassa (sikäli kuin niin suuresta maasta voi puhua yhtenä yksikkönä) on tullut viime aikoina tutuksi Aravind Adigan romaaneiden (etenkin Valkoinen tiikeri!) ja Kahvia ja guruja -kirjan kautta, eikä tämäkään teos maalaa kovin erilaista kuvaa. Köyhyyden ja rikkauden rinnakkaiselo hätkähdyttää edelleen, samoin kovasti ruodittu korruptio, joka ei pitkällä tähtäimellä hyödytä juuri ketään. Yhteiskunnan varjopuolia ei pyritä peittelemään eksotiikan hehkutteluun. Mässäilyn puolellekaan ei toisaalta sorruta, sillä kurjuudet kuvataan suhteellisen maltillisesti, ja Hall löytää Intiasta myös mukavia puolia ja onnellisia kohtaloita.

Aitointialaista tunnelmaa on lisäksi tuotu kirjaan käyttämällä runsaasti lainasanoja, jotka on sangen tunnollisesti luetteloitu kirjan lopussa olevassa sanastossa. Runsaisiin lainoihin ehdin tosin kirjan mittaan jo vähän hikeentyä. Esimerkiksi tietystä ruokalajista käytetään kahta eri sanaa, jotka sanaston selityksissä linkataan yhteen "tämä eli tämä". Itse ainakin tykkään pysyä kärryillä siitä, mistä puhutaan, joten sanaston lemppaaminen ja konsultoimatta jättäminen tuntuu luovuttamiselta. Niinpä selasin sisukkaasti sanojen merkityksiä esiin ja turhauduin törmätessäni mielestäni vähän turhiin sanoihin. Kuten tuo ruokajuttu, tai "vihannes" tai muu vastaava helposti käännettävä yleisentuntuinen termi. Lisäksi asiaa mutkisti se, että suurimman osan lukuajasta käsillä ei ollut mitään pikkulappua merkkaamaan sanastoa, joten sen sai kopeloida näppituntumalla esiin joka kerta uudelleen – asiaa ei helpottanut kirjan loppuun sijoitettu näyteluku seuraavasta kirjasta, ja toisaalta piti varoa, ettei vahingossakaan näkisi mitään spoilaavaa itse tarinan viimeisiltä sivuilta sanastoa esiin lärätessään. Lisäksi sanaston lopussa keikkuu lähes absurdisti tieto siitä, montako rupiaa dollari ja punta olivat kirjoitusajankohtana. Mielestäni luontevaa ja tarkoituksenmukaista olisi ollut laittaa euron kurssi myös.

Sanottakoon myös, että adigatkin suomentaneen Tero Valkosen käännös oli erinomaisen sujuva. Tiedän, että pitäisi reenata englantia, mutta silti melkein petyin, kun kirjastossa ei ollut jatko-osaa tarjolla suomennoksena – piti "tyytyä" alkuteokseen. ;)

Suosittelen kirjaa kaikille Intian menosta kiinnostuneille ja perinteikkäiden salapoliisitarinoiden ystäville.

Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus

Tarquin Hall

suom. Tero Valkonen

Gummerus 2013