Harrastan lumelukemista!
Tähän tulokseen olen viime
aikoina tullut. Olen edelleen muuttomaan kansalainen eli elän
pahvilaatikoiden ja kestokassien keskellä, mutta päätellen siitä,
paljonko aikaa päivässä jää kaikenlaiseen puuhasteluun ja laiskuuteni
murehtimiseen, ei voi syyttää ajanpuutetta lukemisen kärsimisestä.
Tilanne
on lähinnä se, että luen aamupuuroa syödessäni ja illalla sängyssä – ja
sitten ihmettelen, että jopas nyt kun kirja kestää ja kestää eikä
valmista tule. Ei kai tällä lukuvauhdilla ja näillä minuuteilla. Missä
vika? Kirja vai minä, kirja vai minä, rahat vai kolmipyörä...
Koska
aamupuuro nyt on jo mainittu, eikä mitään kirjallisuusaiheista löpinää
ole yleistä voivottelua lukuun ottamatta näemmä luvassa, mainostan uutta
aamupuurokeksintöäni. Uusi suosikkini on tehdä kattilassa puuroa,
kuutioida sekaan pari pientä kotimaista omenaa ja maustaa koko höskä
kanelilla ja hyppysellisellä ruokosokeria. Sokeria ei tarvita juuri yhtään. Hyvää, täyttävää ja varmasti päräyttävän terveellistä, ompuissa kun on kuoretkin jäljellä.
***
Isoisällä
oli nimpparit. Jatkoin aiemmalla kirjastolahjalinjalla, joskin tällä
kertaa ammensin kotikirjastostani havaittuani, että paikallinen kirjasto
oli juhlapäivänä kiinni. Olisi pitänyt havahtua ajattelemaan tätä
mahdollisuutta aiemmin... Oli miten oli. Vaari on huumorimiehiä, joten
vein lainaan kirjamessuilta ostamani albumin Don Rosan ankkasarjakuvia.
Kokoelmassa on eräs ikiaikainen suosikkini, jossa Milla Magia kääntää
Roopen ja Akun painovoiman sivusuuntaiseksi. Rosa on ihana. <3 ett="" h="" isilt="" luettuaan="" n="" painovoimatarinan.="" sen="" soittelee="" sovittiin="" tuomisiin.="" tyytyv="" vaari="" vaikutti="">
Aiemminhan
oli siis puhetta "kirjastolahjoista" eli siis siitä, että lähipiirin
vanhukselle voisi antaa lahjaksi kirjaston kirjoja: lahjan antaja hakee
ja palauttaa kirjat. Poikaystävän isoäiti sai tällaisen kirjastopaketin
jokin aika sitten ja lupasin kertoa, miten valinnat onnistuivat.
Pakkauksessa oli Vish Puri ja kadonneen palvelijan tapaus, Ulkoministeriö 2 (ykkönen oli lainassa), Maallemuuttajat 1, Matti Raninin omaelämänkerta... ja mahdollisesti vielä joku muu, jonka olen jo unohtanut, voih.
Oli
miten oli. Saamani palaute on toisen käden tietoa, sillä en itse ollut
paikalla kun poikaystäväni mammansa kanssa asiasta puhui, mutta kokeilua
voisi kutsua menestykseksi. Omaelämänkerta ei mammaan juuri tehnyt
vaikutusta, mutta sekä Intiaan sijoittuvan dekkarin että kaksi ranskasta
käännettyä sarjakuvaa hän oli lukenut innokkaasti. Etenkin dekkari ja Ulkoministeriö olivat olleet mieleisiä, ja tieto jatko-osista otettiin hykerrellen vastaan.
Olen riemuissani. On minun ansiotani, että yli 70-vuotias tätyli löysi tiensä 2000-luvun ranskalaisen sarjakuvan pariin!
Antamisen iloa parhaimmillaan. :) Toiset tykkäävät konkreettisista
lahjoista, jotka saa pitää, mutta tämä kokeilu oli kyllä menestys.
perjantai 18. lokakuuta 2013
maanantai 7. lokakuuta 2013
Orvokki Leukaluu ja Tarhapäivä
Hiljaiselosta, päivää. Tällä hetkellä useimpiin asioihin käyttämäni tekosyy on muutto, otan sen esiin tässäkin yhteydessä: en ehdi tehdä mitään, koska muutan. Epäilen vahvasti, että kunnon ihmiset hoitavat asiansa paremmin, mutta itse aion olla muuttohuuruissa (=muuttotouhuissa tai potemassa syyllisyyttä siitä että pitäisi olla hoitamassa muuttotouhuja) vielä viikkoja.
Miina Supisen kirjoittamaa, alun perin radiokuunnelmina osittain Orvokki Leukaluun urakirjaa on natusteltu blogeissakin viime aikoina sen verran, että sen kanssa ählääminen nyt tuntuu vähän turhalta. Sitä silmällä pitäen niputin samaan toisenkin kirjan, siipalle ääneen lukemani Eve Hietamiehen Tarhapäivän. Ääneen lukiessa kirjaprojektit usein pitkittyvät, joten kovin rehevää juttua siitäkään yksinään ei ehkä tule.
esitettyä
Orvokki Leukaluu on radiossa kuulijoitaan ammatinvalinnassa opastava psykologi. Kukin vajaasta 50 jutusta alkaa sillä, että Leukaluu lukee ohjeman kuulijalta saamansa avunpyyntökirjeen, johon hän sitten vastaa radio-ohjelmassaan. Äänikirjana kuuntelemani teos alkaa kehystarinalla, jossa Miina Supinen lähtee jännityksissään ja nöyränä pyytämään Leukaluulta uusintalukua nauhalle, jotta hänestä pulppuava tieto voitaisiin tallettaa koko ihmiskunnan onneksi ja vauraudeksi.
Ensinnä on sanottava, että äänikirjassa Leukaluun osan esittävä Miitta Sorvali on roolissaan erinomainen. Omanarvontuntoinen, matalaääninen radiopersoona piirtyy elävänä silmien eteen. Leukaluu onkin aika hulvaton hahmo. Monet kirjeet alkavat sillä, että kirjoittaja kuvailee omia taitojaan ja kiinnostuksenkohteitaan ja kysyy, mikä työ sellaiselle henkilölle sopisi. Leukaluu visioi niin että tyrät ryskyvät ja onnistuu vääntämään päivänselvät uravaihtoehdot päälaelleen. Muuankin onneton nostaa esiin rujot piirteensä, mistä Leukaluu saa syyn arvella että mies on sairaalloisen kiinnostunut ulkonäöstään ja sopisi siis mahdollisesti malliksi! Eräs onneton erehtyy toivomaan uraa psykologina, mistä Leukaluu tietysti vetää hienoisen herneen nenäänsä, eihän hänen hommaansa mikä tahansa "Petteri Sipoosta" pysty.
Jotkut jutut naurattavat kovastikin, jotkut eivät juuri ollenkaan. Hieman epätasaista menoa siis, mutta kuuntelin naurujen perässä kaikki kolme levyä, kuuntelutin saman tien – autossa kun oltiin – siipallakin, ja lykkäsin mökkituliaisina ennen laina-ajan päättymistä vielä siskollekin. Meistä kolmesta jokainen tykästyi Leukaluuhun. Totuuden nimessä on kerrottava ainoasta soraäänestä: siskon äänikirjakuuntelu päättyi autossa lyhyeen, kun poikaystävällä paloi käämi Sorvalin huolekkaaseen artikulaatioon. ;) Muut kuitenkin tykkäilivät. Olen erityisen tyytyväinen, sillä tämä merkitsee uutta voittoa ponnistuksissani saada siippaseni suhtautumaan kirjoihin suopeammin.
Tartuin kirjaan hieman epämääräisin tuntein: en päässyt oikein Apatosauruksen maa -novellikokoelman henkeen mukaan (mistä jäi vähän tosikko olo), vaikka Liha tottelee kuria olikin mieluisa lukukokemus. Olen saanut henkilökohtaisen vapautuksen, kun tämä taas suurimmaksi osaksi nauratti. :D Parasta on Leukaluu itse, sekä sfäärit, joihin Supinen parhaimmillaan saa Leukaluun usutettua. Parasta on, kun melkein sinikkanopolamaiseen tyyliin arkisesta puuhasta saadaan puhallettua yleviä elämän sinfonioita ja huippuhetkiä.
... Hmm, nyt koen polttelevaa tarvetta jatkaa vertailua vähän. Supisen tyyli on toisinaan ehkä Nopolaa rosoisempaa tai karumpaa tai ällömpää. Mehiläishoitajan työtä esittelevän luvun aikana nauraa käkätin sille, miten Leukaluu kuvailee neutraliin sävyyn hunajantuottoprosessia, jossa mehiläiset oksentelevat kennoihin. Nopolan hurtti huumori tulee usein esille jonkinlaisena sosiaalisena tai psykologisena kömpelyytenä (voiko niin sanoa?), Supinen kuvailee mehiläisten ykäilyä. Oletteko samaa mieltä? Tämä groteskimpi lähestymistapa ei uponnut Apatosauruksen maassa, jossa sitä oli muistaakseni suht runsaasti, mutta Urakirjan kohdalla se upposi paremmin.
Eve Hietamiehen Tarhapäivä toteutettiin myös siippalukuna, koskapa edellinen osa eli Yösyöttö häneen upposi. Yösyötössä nelikymppisestä Antti Pasasesta tuli vauvaikäisen Paavon yksinhuoltaja, kun vaimo Pia synnytyksen jälkeen ja hurautti taksilla tiehensä. Tarhapäivässä Pasasen läheisen ystävän, Ennin, Terttu-tytär tulee asumaan joksikin aikaa jätkien kämpille. Antti on tietysti helisemässä, kun pikkutytön tarpeet osoittautuvat kovin erilaisiksi kuin pikkupojan. Asua on vaihdettava monta kertaa, jotta sopiva löytyy, tukka pitää osata harjata ja laittaa nätisti ja niin päin pois.
Antin vastuu sen kuin lisääntyy, mutta usko omaan pärjäämiseen isänä hupenee samaa tahtia kuin pyy maailmanlopun edellä. Tarhalappujen, pörröpompuloiden ja pepun pyyhkimisen oheen hän kaipaa omaa aikaa ja tilaa, jota yksinhuoltajalla on niukasti. Nykyinen ex-vaimokin aiheuttaa harmaita hiuksia halutessaan osallistua Paavon kasvatukseen omista mielialaheilahteluistaan huolimatta.
Oli kiva lukea Yösyötölle jatkoa. Tarhapäivä ei ehkä ihan yltänyt avauksen tasolle, mutta se oli kuitenkin hauska ja viihdyttävä sekä minun että siipan mielestä. En esimerkiksi oikein ymmärtänyt, miksi Pasanen ottaa niin paljon paineita tarhantätien lähettelemistä viestilapuista... Lisäksi paljon jännitystä ja synkistelyä saadaan aikaan siitä, kun Enni loukkaantuu verisesti Antille, enkä aivan ymmärtänyt, miksi reaktio on näin voimakas. Tykkäsin kuitenkin monista hahmoista: Paavo ja Terttu ovat erilaisuudessaan hauska pari; entinen naapuri, perheellinen poliisimies Reponen on jäyhyydessään hellyttävä "bestis" Antille; torvi työkaveri Peippo, räväkkä Nelli-Tupperware ja lapsiaan sukupuolineutraalisti kasvattava äiti Amma-, luomu- ja homeopaatti-intoilija Pihla-Puolukka.
***
 |
| WSOY 2013 |
esitettyä
Orvokki Leukaluu on radiossa kuulijoitaan ammatinvalinnassa opastava psykologi. Kukin vajaasta 50 jutusta alkaa sillä, että Leukaluu lukee ohjeman kuulijalta saamansa avunpyyntökirjeen, johon hän sitten vastaa radio-ohjelmassaan. Äänikirjana kuuntelemani teos alkaa kehystarinalla, jossa Miina Supinen lähtee jännityksissään ja nöyränä pyytämään Leukaluulta uusintalukua nauhalle, jotta hänestä pulppuava tieto voitaisiin tallettaa koko ihmiskunnan onneksi ja vauraudeksi.
Ensinnä on sanottava, että äänikirjassa Leukaluun osan esittävä Miitta Sorvali on roolissaan erinomainen. Omanarvontuntoinen, matalaääninen radiopersoona piirtyy elävänä silmien eteen. Leukaluu onkin aika hulvaton hahmo. Monet kirjeet alkavat sillä, että kirjoittaja kuvailee omia taitojaan ja kiinnostuksenkohteitaan ja kysyy, mikä työ sellaiselle henkilölle sopisi. Leukaluu visioi niin että tyrät ryskyvät ja onnistuu vääntämään päivänselvät uravaihtoehdot päälaelleen. Muuankin onneton nostaa esiin rujot piirteensä, mistä Leukaluu saa syyn arvella että mies on sairaalloisen kiinnostunut ulkonäöstään ja sopisi siis mahdollisesti malliksi! Eräs onneton erehtyy toivomaan uraa psykologina, mistä Leukaluu tietysti vetää hienoisen herneen nenäänsä, eihän hänen hommaansa mikä tahansa "Petteri Sipoosta" pysty.
Jotkut jutut naurattavat kovastikin, jotkut eivät juuri ollenkaan. Hieman epätasaista menoa siis, mutta kuuntelin naurujen perässä kaikki kolme levyä, kuuntelutin saman tien – autossa kun oltiin – siipallakin, ja lykkäsin mökkituliaisina ennen laina-ajan päättymistä vielä siskollekin. Meistä kolmesta jokainen tykästyi Leukaluuhun. Totuuden nimessä on kerrottava ainoasta soraäänestä: siskon äänikirjakuuntelu päättyi autossa lyhyeen, kun poikaystävällä paloi käämi Sorvalin huolekkaaseen artikulaatioon. ;) Muut kuitenkin tykkäilivät. Olen erityisen tyytyväinen, sillä tämä merkitsee uutta voittoa ponnistuksissani saada siippaseni suhtautumaan kirjoihin suopeammin.
Tartuin kirjaan hieman epämääräisin tuntein: en päässyt oikein Apatosauruksen maa -novellikokoelman henkeen mukaan (mistä jäi vähän tosikko olo), vaikka Liha tottelee kuria olikin mieluisa lukukokemus. Olen saanut henkilökohtaisen vapautuksen, kun tämä taas suurimmaksi osaksi nauratti. :D Parasta on Leukaluu itse, sekä sfäärit, joihin Supinen parhaimmillaan saa Leukaluun usutettua. Parasta on, kun melkein sinikkanopolamaiseen tyyliin arkisesta puuhasta saadaan puhallettua yleviä elämän sinfonioita ja huippuhetkiä.
... Hmm, nyt koen polttelevaa tarvetta jatkaa vertailua vähän. Supisen tyyli on toisinaan ehkä Nopolaa rosoisempaa tai karumpaa tai ällömpää. Mehiläishoitajan työtä esittelevän luvun aikana nauraa käkätin sille, miten Leukaluu kuvailee neutraliin sävyyn hunajantuottoprosessia, jossa mehiläiset oksentelevat kennoihin. Nopolan hurtti huumori tulee usein esille jonkinlaisena sosiaalisena tai psykologisena kömpelyytenä (voiko niin sanoa?), Supinen kuvailee mehiläisten ykäilyä. Oletteko samaa mieltä? Tämä groteskimpi lähestymistapa ei uponnut Apatosauruksen maassa, jossa sitä oli muistaakseni suht runsaasti, mutta Urakirjan kohdalla se upposi paremmin.
***
 |
| Otavan pokkaripainos 2013 |
Antin vastuu sen kuin lisääntyy, mutta usko omaan pärjäämiseen isänä hupenee samaa tahtia kuin pyy maailmanlopun edellä. Tarhalappujen, pörröpompuloiden ja pepun pyyhkimisen oheen hän kaipaa omaa aikaa ja tilaa, jota yksinhuoltajalla on niukasti. Nykyinen ex-vaimokin aiheuttaa harmaita hiuksia halutessaan osallistua Paavon kasvatukseen omista mielialaheilahteluistaan huolimatta.
Oli kiva lukea Yösyötölle jatkoa. Tarhapäivä ei ehkä ihan yltänyt avauksen tasolle, mutta se oli kuitenkin hauska ja viihdyttävä sekä minun että siipan mielestä. En esimerkiksi oikein ymmärtänyt, miksi Pasanen ottaa niin paljon paineita tarhantätien lähettelemistä viestilapuista... Lisäksi paljon jännitystä ja synkistelyä saadaan aikaan siitä, kun Enni loukkaantuu verisesti Antille, enkä aivan ymmärtänyt, miksi reaktio on näin voimakas. Tykkäsin kuitenkin monista hahmoista: Paavo ja Terttu ovat erilaisuudessaan hauska pari; entinen naapuri, perheellinen poliisimies Reponen on jäyhyydessään hellyttävä "bestis" Antille; torvi työkaveri Peippo, räväkkä Nelli-Tupperware ja lapsiaan sukupuolineutraalisti kasvattava äiti Amma-, luomu- ja homeopaatti-intoilija Pihla-Puolukka.
sunnuntai 29. syyskuuta 2013
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Emmi Itärannan Teemestarin kirja (Teos 2012) on tunnelmallinen dystopia. Niin! Kauheat paineet sanoa jotain tolkullista, sillä tällä tekstillä osallistun kirjabloggaajien tempaukseen, jossa luetaan ja blogataan yhteisponnistuksena Hesarin taannoisessa äänestyksessä valitut sata parasta kotimaista kirjaa. Teen lähipäivinä toivoakseni tännekin listan, jossa komeilevat linkit muihin 99 blogipäivitykseen.
Teemestarin kirja sijoittuu tulevaisuuteen, jossa juomakelpoisesta vedestä on pulaa. Meren pinta on noussut, mannerten ja maiden rajat ovat muuttuneet, ja ulos ei kannata lähteä ilman hyönteishuppua. Meriveden puhdistus käy sen verran tehottomasti, että valtio säätelee kansalaisten vedensaantia. Lukija tutustuu tähän uuteen, kuumempaan ja kuivempaan maailmaan tunturin kupeessa asuvan teemestarin tyttären, Norian, kautta. Noria miettii tulevaisuuttaan, auttelee isäänsä teeseremonioiden järjestämisessä ja vaeltelee käsistään kätevän Sanjan kanssa ikivanhalla kaatopaikalla, josta löytyy silloin tällöin kaikenlaista entisajan tavaraa, jonka käyttötarkoituksia voi vain veikkailla.
Tunnelma kylässä kiristyy, kun vesivalvojat maalaavat pahaenteisen, sinisen ympyrän erään talon oveen. Talon asukkaat ovat syyllistyneet vesirikokseen, mahdollisesti ylimääräisen vesijohdon vetämiseen, ja he ovat kotonaan arestissa sinipukuisten sotilaiden vartioimana. Kunnes eräänä päivänä heidät teloitetaan. Sotilasvallan linja vesirikoksiin on selkeästi kiristymässä, mikä ei enteile hyvää teemestarille, jolla tuntuu aina riittävän epäilyttävän raikkaanmakuista vettä teeseremonioihinsa.
Tykkäsin. Tunnelma oli mukaansatempaava, painostava ja haikea, ja kantoi alusta loppuun saakka. Tulevaisuuden maailma oli myös omaan makuuni sopivan erilainen ja sopivan samanlainen. Japaniin tykästyneenä henkilönä tykkäsin japanilaisvaikutteina pitämistäni yksityiskohdista, vaikka kiinalaiset mausteet olisivat ehkä olleet inauksen luontevampia (ajattelen tässä lähinnä maiden nykyistä taloustilannetta ja kirjassa vilahtelevaa Uutta Qiania, joka tuntuisi olevan ehkä jopa koko Maapallon kattavan diktatuurin nimi). Uudissanat, esimerkiksi etuliitteet 'heli-' ja 'entis-' toimivat hyvin.
Jostain syystä kirja toi mieleeni Hayao Miyazakin Liikkuva linna -elokuvan. Edistynyt, mutta vähän kolhontuntuinen teknologia maailmassa, joka tuo mieleen menneisyyden. Kirjassakin on kaikenlaisia aurinkovoimalla toimivia futuristiselta kalskahtavia laitteita, mutta toisaalta kenelläkään ei ole varaa yksinkertaista elämää kummempaan. Kaatopaikalla seikkaillessaan Noria ja Sanja ihmettelevät, miten entisaikojen ihmisillä on ollut varaa ja halua heittää pois niin paljon ehjäntuntuisia tavaroita ja laitteita.
Tarina ystävyydestä, rohkeudesta ja toivosta ja jää mieleen pitkäksi aikaa. Englannin käännösoikeudet on ilmeisesti myyty ja käännös ilmestyy ensi vuonna. Odottelen oikein, että pääsen tyrkyttämään kirjaa amerikkalaiselle tutulleni. :)
Kuvassa ylempänä on itse kirja (graafinen suunnittelu: Ville Tiihonen) ja sen teemaan sopiva kirjanmerkki: vanhasta tietosanakirjasta leikattu havainnekuva aaltoliikkeen dynamiikasta.
Tunnelma kylässä kiristyy, kun vesivalvojat maalaavat pahaenteisen, sinisen ympyrän erään talon oveen. Talon asukkaat ovat syyllistyneet vesirikokseen, mahdollisesti ylimääräisen vesijohdon vetämiseen, ja he ovat kotonaan arestissa sinipukuisten sotilaiden vartioimana. Kunnes eräänä päivänä heidät teloitetaan. Sotilasvallan linja vesirikoksiin on selkeästi kiristymässä, mikä ei enteile hyvää teemestarille, jolla tuntuu aina riittävän epäilyttävän raikkaanmakuista vettä teeseremonioihinsa.
Tykkäsin. Tunnelma oli mukaansatempaava, painostava ja haikea, ja kantoi alusta loppuun saakka. Tulevaisuuden maailma oli myös omaan makuuni sopivan erilainen ja sopivan samanlainen. Japaniin tykästyneenä henkilönä tykkäsin japanilaisvaikutteina pitämistäni yksityiskohdista, vaikka kiinalaiset mausteet olisivat ehkä olleet inauksen luontevampia (ajattelen tässä lähinnä maiden nykyistä taloustilannetta ja kirjassa vilahtelevaa Uutta Qiania, joka tuntuisi olevan ehkä jopa koko Maapallon kattavan diktatuurin nimi). Uudissanat, esimerkiksi etuliitteet 'heli-' ja 'entis-' toimivat hyvin.
Jostain syystä kirja toi mieleeni Hayao Miyazakin Liikkuva linna -elokuvan. Edistynyt, mutta vähän kolhontuntuinen teknologia maailmassa, joka tuo mieleen menneisyyden. Kirjassakin on kaikenlaisia aurinkovoimalla toimivia futuristiselta kalskahtavia laitteita, mutta toisaalta kenelläkään ei ole varaa yksinkertaista elämää kummempaan. Kaatopaikalla seikkaillessaan Noria ja Sanja ihmettelevät, miten entisaikojen ihmisillä on ollut varaa ja halua heittää pois niin paljon ehjäntuntuisia tavaroita ja laitteita.
Tarina ystävyydestä, rohkeudesta ja toivosta ja jää mieleen pitkäksi aikaa. Englannin käännösoikeudet on ilmeisesti myyty ja käännös ilmestyy ensi vuonna. Odottelen oikein, että pääsen tyrkyttämään kirjaa amerikkalaiselle tutulleni. :)
Kuvassa ylempänä on itse kirja (graafinen suunnittelu: Ville Tiihonen) ja sen teemaan sopiva kirjanmerkki: vanhasta tietosanakirjasta leikattu havainnekuva aaltoliikkeen dynamiikasta.
maanantai 2. syyskuuta 2013
Kirjastolahja varttuneelle sukulaiselle
En ole kerennyt paljonkaan lueskella, syksyisin kun on edelleen kaikenlaista puuhaa, kun roikun puoliksi vielä opiskelijaelämässä ja kesälomakin jäi tänä vuonna pitämättä. Luku-uutisten sijaan jaan tässä tämmöisen ekologisen lahjaidean siinä toivossa, että joku siitä inspiroituu ja joku toinen saa tuloksena mieleisensä lahjan.
Olen koonnut pari kertaa "lahjakuorman" kirjaston kirjoista lähellä asuvalle ikäihmiselle. Tänään käytiin syntymäpäiväkahveilla siippasen isoäidin luona, joka poistuu kotoaan harvanlaisesti. Siippanen osti hänelle varmuuden vuoksi Anni Nykäsen Mummo-sarjakuvan jatko-osan, koska edellinen osa oli osoittautunut nappiostokseksi. Minä omasta puolestani keräsin kirjaston kirjoista isoäidille "paketin" kirjoista, joista arvelin hänen mahdollisesti pitävän. Pari dekkaria, pari sarjakuvaa, humoristinen äänikirja, Matti Raninin omaelämäkerta. Idea on se, että mitään ei tarvitse lukea, palautetta suorastaan toivotaan jos konsepti sopii pirtaan, ja minä lahjan "antajana" voin hoitaa lainojen uusimiset ja palauttamiset.
Isoäiti toivottavasti saa lahjastani irti jotain, ja kostuinpa siitä itsekin. Ensinnäkin oli KIVAA pyyhältää hyllyjen välissä ja etsiä toiselle mieluisaa luettavaa – etenkin kun paineita ei (ainakaan vielä) ole. Toisekseen sain toteuttaa omaa nuorekkuuskampanjaani sujauttamalla mukaan vähän muutakin kuin Kaari Utriota ja Agatha Christietä. ;)
Tokihan joku saattaa tällaisesta lahjasta ehkä loukkaantuakin, mutta monilla vanhemmilla ihmisillä on jo vähän kaikkea eivätkä he halua lahjaksi mitään. Jos nyt on kuitenkin niin, että kirjastoon ei pääse enää liikkumaan kovin usein tai luontevasti, tällainen "lainalahja" saattaa olla kovinkin mieleinen.
Raportoin myöhemmin, mitä isoäiti antimista tuumasi. Jos juuri sinä, lukijainen, olet kokeillut tai aiot kokeilla vastaavaa, kuulen siitä kommenteissa mielelläni. :)
Olen koonnut pari kertaa "lahjakuorman" kirjaston kirjoista lähellä asuvalle ikäihmiselle. Tänään käytiin syntymäpäiväkahveilla siippasen isoäidin luona, joka poistuu kotoaan harvanlaisesti. Siippanen osti hänelle varmuuden vuoksi Anni Nykäsen Mummo-sarjakuvan jatko-osan, koska edellinen osa oli osoittautunut nappiostokseksi. Minä omasta puolestani keräsin kirjaston kirjoista isoäidille "paketin" kirjoista, joista arvelin hänen mahdollisesti pitävän. Pari dekkaria, pari sarjakuvaa, humoristinen äänikirja, Matti Raninin omaelämäkerta. Idea on se, että mitään ei tarvitse lukea, palautetta suorastaan toivotaan jos konsepti sopii pirtaan, ja minä lahjan "antajana" voin hoitaa lainojen uusimiset ja palauttamiset.
Isoäiti toivottavasti saa lahjastani irti jotain, ja kostuinpa siitä itsekin. Ensinnäkin oli KIVAA pyyhältää hyllyjen välissä ja etsiä toiselle mieluisaa luettavaa – etenkin kun paineita ei (ainakaan vielä) ole. Toisekseen sain toteuttaa omaa nuorekkuuskampanjaani sujauttamalla mukaan vähän muutakin kuin Kaari Utriota ja Agatha Christietä. ;)
Tokihan joku saattaa tällaisesta lahjasta ehkä loukkaantuakin, mutta monilla vanhemmilla ihmisillä on jo vähän kaikkea eivätkä he halua lahjaksi mitään. Jos nyt on kuitenkin niin, että kirjastoon ei pääse enää liikkumaan kovin usein tai luontevasti, tällainen "lainalahja" saattaa olla kovinkin mieleinen.
Raportoin myöhemmin, mitä isoäiti antimista tuumasi. Jos juuri sinä, lukijainen, olet kokeillut tai aiot kokeilla vastaavaa, kuulen siitä kommenteissa mielelläni. :)
lauantai 17. elokuuta 2013
Tarquin Hall: Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus
Ensinnä: jee, löysin kesädekkarin!
Yritin taannoin päästä kesädekkarin makuun Rei Shimuralla ja epäonnistuin. Sitä ennen maratonissa luettu Mantelintuoksua lumimyrskyssä aiheutti pettymyksen. Olen sittemmin kyräillyt dekkarihyllyä kirjastossa syrjäkarein ja toivonut, että jokin juuri sopivan leppoisa (mutta ei ponneton) takakansi löytäisi minut. Nyt niin viimein kävi, kun Vish Purin pokkariversio vilkutteli uutuushyllystä.
Tarquin Hallin luoman sarjan avausosaa, Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapausta, on luettu blogimaailmassa ahkerasti. Vish Puri on intialaisen Mitä yksityisimmät etsivät oy:n omistaja. Luottamuksellisuus on tunnussanamme, seisoo kyltissä ovella. Purin pakeille tulee eräs harvoista lahjomattomista asianajajista. Hänen uusin palvelijattarensa on kadonnut, ja kaupungilla leviää huhu, että asianajaja olisi tätä käpälöinyt ja sitten tappanut. Puri ryhtyy selvittämään tapausta apureineen, joihin lukeutuvat muun muassa kaunis ja arvoituksellinen Kasvovoide, it-taituri Pönttö (omisti ensimmäisenä kylässään länsimaisen vesivessan) ja Loisteputki (jolla kestää aamuisin hyvä tovi "syttyä"). Asiakkaidensa toimeksiantojen ohessa Puri selvittelee vasemmalla kädellään itseensä kohdistunutta murhayritystä ja tuskailee äitinsä kanssa, joka yrittää väen vängällä tunkea paikalle ratkomaan tapausta – vaikkei sellainen ole äitien puuhaa ensinkään.
Tykkäsin paljon. Purin hahmo oli minusta symppiksempi kuin muistikuvieni Poirot, muttei yhtä överin nerokas kuin Holmes. Pieni aisoissa pidetty itserakkaus, ammattiylpeys ja kriittinen kotiseuturakkaus tekevät hänestä miellyttävän hahmon. Sekä tietysti se vastustamaton tosiseikka, että hänen vaimonsa ja muut läheiset kutsuvat häntä rakastavasti Pullukaksi. Punjabeilla kun on tapana antaa lempinimiä kaikille. Vakoilupuuhissa taas on sitä oikeaa vanhan ajan salapoliisimeininkiä piilotettuine mikrofoneineen, varjostuksineen ja valeasuineen, Internet ja satelliittipaikannukset eivät juuri kirjassa vilahtele. Moderninkin jännärin voi tietysti kirjoittaa vetävästi, mutta itse tykkään tämmöisistä hengeltään vähän perinteisemmistä jutuista.
Meno ja meininki Intiassa (sikäli kuin niin suuresta maasta voi puhua yhtenä yksikkönä) on tullut viime aikoina tutuksi Aravind Adigan romaaneiden (etenkin Valkoinen tiikeri!) ja Kahvia ja guruja -kirjan kautta, eikä tämäkään teos maalaa kovin erilaista kuvaa. Köyhyyden ja rikkauden rinnakkaiselo hätkähdyttää edelleen, samoin kovasti ruodittu korruptio, joka ei pitkällä tähtäimellä hyödytä juuri ketään. Yhteiskunnan varjopuolia ei pyritä peittelemään eksotiikan hehkutteluun. Mässäilyn puolellekaan ei toisaalta sorruta, sillä kurjuudet kuvataan suhteellisen maltillisesti, ja Hall löytää Intiasta myös mukavia puolia ja onnellisia kohtaloita.
Aitointialaista tunnelmaa on lisäksi tuotu kirjaan käyttämällä runsaasti lainasanoja, jotka on sangen tunnollisesti luetteloitu kirjan lopussa olevassa sanastossa. Runsaisiin lainoihin ehdin tosin kirjan mittaan jo vähän hikeentyä. Esimerkiksi tietystä ruokalajista käytetään kahta eri sanaa, jotka sanaston selityksissä linkataan yhteen "tämä eli tämä". Itse ainakin tykkään pysyä kärryillä siitä, mistä puhutaan, joten sanaston lemppaaminen ja konsultoimatta jättäminen tuntuu luovuttamiselta. Niinpä selasin sisukkaasti sanojen merkityksiä esiin ja turhauduin törmätessäni mielestäni vähän turhiin sanoihin. Kuten tuo ruokajuttu, tai "vihannes" tai muu vastaava helposti käännettävä yleisentuntuinen termi. Lisäksi asiaa mutkisti se, että suurimman osan lukuajasta käsillä ei ollut mitään pikkulappua merkkaamaan sanastoa, joten sen sai kopeloida näppituntumalla esiin joka kerta uudelleen – asiaa ei helpottanut kirjan loppuun sijoitettu näyteluku seuraavasta kirjasta, ja toisaalta piti varoa, ettei vahingossakaan näkisi mitään spoilaavaa itse tarinan viimeisiltä sivuilta sanastoa esiin lärätessään. Lisäksi sanaston lopussa keikkuu lähes absurdisti tieto siitä, montako rupiaa dollari ja punta olivat kirjoitusajankohtana. Mielestäni luontevaa ja tarkoituksenmukaista olisi ollut laittaa euron kurssi myös.
Sanottakoon myös, että adigatkin suomentaneen Tero Valkosen käännös oli erinomaisen sujuva. Tiedän, että pitäisi reenata englantia, mutta silti melkein petyin, kun kirjastossa ei ollut jatko-osaa tarjolla suomennoksena – piti "tyytyä" alkuteokseen. ;)
Suosittelen kirjaa kaikille Intian menosta kiinnostuneille ja perinteikkäiden salapoliisitarinoiden ystäville.
Yritin taannoin päästä kesädekkarin makuun Rei Shimuralla ja epäonnistuin. Sitä ennen maratonissa luettu Mantelintuoksua lumimyrskyssä aiheutti pettymyksen. Olen sittemmin kyräillyt dekkarihyllyä kirjastossa syrjäkarein ja toivonut, että jokin juuri sopivan leppoisa (mutta ei ponneton) takakansi löytäisi minut. Nyt niin viimein kävi, kun Vish Purin pokkariversio vilkutteli uutuushyllystä.
Tarquin Hallin luoman sarjan avausosaa, Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapausta, on luettu blogimaailmassa ahkerasti. Vish Puri on intialaisen Mitä yksityisimmät etsivät oy:n omistaja. Luottamuksellisuus on tunnussanamme, seisoo kyltissä ovella. Purin pakeille tulee eräs harvoista lahjomattomista asianajajista. Hänen uusin palvelijattarensa on kadonnut, ja kaupungilla leviää huhu, että asianajaja olisi tätä käpälöinyt ja sitten tappanut. Puri ryhtyy selvittämään tapausta apureineen, joihin lukeutuvat muun muassa kaunis ja arvoituksellinen Kasvovoide, it-taituri Pönttö (omisti ensimmäisenä kylässään länsimaisen vesivessan) ja Loisteputki (jolla kestää aamuisin hyvä tovi "syttyä"). Asiakkaidensa toimeksiantojen ohessa Puri selvittelee vasemmalla kädellään itseensä kohdistunutta murhayritystä ja tuskailee äitinsä kanssa, joka yrittää väen vängällä tunkea paikalle ratkomaan tapausta – vaikkei sellainen ole äitien puuhaa ensinkään.
Tykkäsin paljon. Purin hahmo oli minusta symppiksempi kuin muistikuvieni Poirot, muttei yhtä överin nerokas kuin Holmes. Pieni aisoissa pidetty itserakkaus, ammattiylpeys ja kriittinen kotiseuturakkaus tekevät hänestä miellyttävän hahmon. Sekä tietysti se vastustamaton tosiseikka, että hänen vaimonsa ja muut läheiset kutsuvat häntä rakastavasti Pullukaksi. Punjabeilla kun on tapana antaa lempinimiä kaikille. Vakoilupuuhissa taas on sitä oikeaa vanhan ajan salapoliisimeininkiä piilotettuine mikrofoneineen, varjostuksineen ja valeasuineen, Internet ja satelliittipaikannukset eivät juuri kirjassa vilahtele. Moderninkin jännärin voi tietysti kirjoittaa vetävästi, mutta itse tykkään tämmöisistä hengeltään vähän perinteisemmistä jutuista.
Meno ja meininki Intiassa (sikäli kuin niin suuresta maasta voi puhua yhtenä yksikkönä) on tullut viime aikoina tutuksi Aravind Adigan romaaneiden (etenkin Valkoinen tiikeri!) ja Kahvia ja guruja -kirjan kautta, eikä tämäkään teos maalaa kovin erilaista kuvaa. Köyhyyden ja rikkauden rinnakkaiselo hätkähdyttää edelleen, samoin kovasti ruodittu korruptio, joka ei pitkällä tähtäimellä hyödytä juuri ketään. Yhteiskunnan varjopuolia ei pyritä peittelemään eksotiikan hehkutteluun. Mässäilyn puolellekaan ei toisaalta sorruta, sillä kurjuudet kuvataan suhteellisen maltillisesti, ja Hall löytää Intiasta myös mukavia puolia ja onnellisia kohtaloita.
Aitointialaista tunnelmaa on lisäksi tuotu kirjaan käyttämällä runsaasti lainasanoja, jotka on sangen tunnollisesti luetteloitu kirjan lopussa olevassa sanastossa. Runsaisiin lainoihin ehdin tosin kirjan mittaan jo vähän hikeentyä. Esimerkiksi tietystä ruokalajista käytetään kahta eri sanaa, jotka sanaston selityksissä linkataan yhteen "tämä eli tämä". Itse ainakin tykkään pysyä kärryillä siitä, mistä puhutaan, joten sanaston lemppaaminen ja konsultoimatta jättäminen tuntuu luovuttamiselta. Niinpä selasin sisukkaasti sanojen merkityksiä esiin ja turhauduin törmätessäni mielestäni vähän turhiin sanoihin. Kuten tuo ruokajuttu, tai "vihannes" tai muu vastaava helposti käännettävä yleisentuntuinen termi. Lisäksi asiaa mutkisti se, että suurimman osan lukuajasta käsillä ei ollut mitään pikkulappua merkkaamaan sanastoa, joten sen sai kopeloida näppituntumalla esiin joka kerta uudelleen – asiaa ei helpottanut kirjan loppuun sijoitettu näyteluku seuraavasta kirjasta, ja toisaalta piti varoa, ettei vahingossakaan näkisi mitään spoilaavaa itse tarinan viimeisiltä sivuilta sanastoa esiin lärätessään. Lisäksi sanaston lopussa keikkuu lähes absurdisti tieto siitä, montako rupiaa dollari ja punta olivat kirjoitusajankohtana. Mielestäni luontevaa ja tarkoituksenmukaista olisi ollut laittaa euron kurssi myös.
Sanottakoon myös, että adigatkin suomentaneen Tero Valkosen käännös oli erinomaisen sujuva. Tiedän, että pitäisi reenata englantia, mutta silti melkein petyin, kun kirjastossa ei ollut jatko-osaa tarjolla suomennoksena – piti "tyytyä" alkuteokseen. ;)
Suosittelen kirjaa kaikille Intian menosta kiinnostuneille ja perinteikkäiden salapoliisitarinoiden ystäville.
Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus
Tarquin Hall
suom. Tero Valkonen
Gummerus 2013
sunnuntai 11. elokuuta 2013
Merenneito tavaratelineellä
Ulrika Yliojan Merenneito tavaratelineellä oli sataprosenttinen sattumalöytö. Olin varannut tunnin aikaa kirjastossa hortoiluun loman alkamisen kunniaksi (enkä tietenkään löytänyt juuri mitään). Aloitin sarjakuvahyllystä, mistä silmiin osui vain vanhoja tuttavuuksia, ei mitään erityisen säväyttävää. Palautettujen sarjisten seassa oli sitten tämä Merenneito tavaratelineellä : teetarinoita. Vinha nimi. Tee mainittu! Jännä kansi. Lähdin tuntia myöhemmin kirjastosta repussani kyseinen opus sekä Vish Puri -dekkarin pokkariversio.
Ilta meni antaumuksella pieleen, sillä kirjastoreissun päätteeksi järkätty tapaaminen lykkääntyi, lykkääntyi ja lykkääntyi, koska toisella osapuolella meni sukulaistensa luona puolitoista tuntia kauemmin kuin oli määrä. Päädyin kiukusta kihisten istumaan eräälle sisäpihalle, jossa odottelin äreänä ja tapoin aikaa tekstailemalla intissä hihhuvan veljeni kanssa, heitellen sorakiviä hiekkalaatikon viereen unohtuneeseen pieneen muoviämpäriin ja pelaten sanapeliä kännykällä. Oli pilvistä, tuuli vähän, asukkaat moikkailivat kun luulivat naapurikseen. En tiedä, miksi vasta siinä vaiheessa tajusin, että mukana on juuri sopivan lyhyt kirja.
Ja niin luin teetarinoita ja purin kiukkuani. Kiitos odotusseurasta, Ulrika Ylioja!
Kirjassa on teentuoksuinen, omalaatuinen tunnelma. Opin, että valkoinen Pai Mu Tan maistuu lehmänkuolalta. Alkoi tehdä hirveästi mieli vahvaa, mustaa sitruunateetä kermalla.
Joka aukeama on omistettu yhdelle tai useammalle ihmiselle, joiden nimi on vasemmalla sivulla. Oikealla on kyseisiin ihmisiin liittyvä runomainen novelli tai novellimainen runo. Jokaiseen tarinaan, ehkä muistoon, liittyy tee tavalla tai toisella, jokaista maustaa värimaailmaltaan pelkistetty kuvitus, mustaa, valkoista ja harmaan sävyjä täydentää jäntevä oranssinpunainen. Takana on lyhyt luettelo kirjassa esiintyneistä teejuomista lyhyen kommentin kera.
Lyhyet tekstit ovat tunnelmapaloja ihmisistä ja teehetkistä. Valjua yrttiteetä opiskelijapojan itse keräämistä yrteistä, mutta ei kehtaa valittaa. Lomalla yhdessä kerätty minttu teelasissa. Toisen kanssa jaettu teepannu myrskyisänä yönä. Yksittäiset tekstit eivät aina kolahtaneet, mutta kokonaisuuden tunnelma vei mukanaan ja jäi kangastelemaan mukavasti mieleen kansien sulkemisen jälkeenkin. Teen tuoksu, sen valmistaminen, eri laadut eri tilanteisiin. Kaappini on pullollaan irtoteelaatuja, joita kuitenkin käytän aika vähän. En ole mikään tee-hifistelijä, mutta kirjasen luettuani haluaisin olla. Lyhyet tuokiokuvat ja selkeälinjaiset, pehmeäväriset kuvat alkavat mielessäni rinnastua teekupillisiin. Hetken höyryävä kupillinen on yksinkertainen juoma, mutta karuudessaan aistikas. Kaunis on myös etenkin sisälehtiä koristava siipi-/eväaiheinen kuvio.
Menikö liian (teko)taiteelliseksi? Kerran näinkin päin. Haluaisin kernaasti kuulla teetuntijoiden mietteitä kirjan takana olevista suosituksista, mutta toisaalta myös kahvinjuojien näkemystä: viekö tunnelma mennessään myös kahvinjuojan? Takasivujen suosituksesta olen jo ostanut popkorninystävälle suositeltua vihreää teetä, jossa on joukossa paahdettua riisiä. Odotan oikeaa hetkeä, eiköhän sellainen tule, kun syksy häämöttää noin kuukauden päässä.
Kirjaa on vaikea luokitella, mutta toivottavasti en tee pahaa väkivaltaa kirjailijan/taiteilijan visiolle, jos luokittelen sen oman etuni nimissä sarjakuvaksi, jolloin voin täydentää blogitekstilläni Seitsemän sarjista -haastetta. ;)
Ilta meni antaumuksella pieleen, sillä kirjastoreissun päätteeksi järkätty tapaaminen lykkääntyi, lykkääntyi ja lykkääntyi, koska toisella osapuolella meni sukulaistensa luona puolitoista tuntia kauemmin kuin oli määrä. Päädyin kiukusta kihisten istumaan eräälle sisäpihalle, jossa odottelin äreänä ja tapoin aikaa tekstailemalla intissä hihhuvan veljeni kanssa, heitellen sorakiviä hiekkalaatikon viereen unohtuneeseen pieneen muoviämpäriin ja pelaten sanapeliä kännykällä. Oli pilvistä, tuuli vähän, asukkaat moikkailivat kun luulivat naapurikseen. En tiedä, miksi vasta siinä vaiheessa tajusin, että mukana on juuri sopivan lyhyt kirja.
Ja niin luin teetarinoita ja purin kiukkuani. Kiitos odotusseurasta, Ulrika Ylioja!
Kirjassa on teentuoksuinen, omalaatuinen tunnelma. Opin, että valkoinen Pai Mu Tan maistuu lehmänkuolalta. Alkoi tehdä hirveästi mieli vahvaa, mustaa sitruunateetä kermalla.
Joka aukeama on omistettu yhdelle tai useammalle ihmiselle, joiden nimi on vasemmalla sivulla. Oikealla on kyseisiin ihmisiin liittyvä runomainen novelli tai novellimainen runo. Jokaiseen tarinaan, ehkä muistoon, liittyy tee tavalla tai toisella, jokaista maustaa värimaailmaltaan pelkistetty kuvitus, mustaa, valkoista ja harmaan sävyjä täydentää jäntevä oranssinpunainen. Takana on lyhyt luettelo kirjassa esiintyneistä teejuomista lyhyen kommentin kera.
 |
| Kannen hahmo silmäilee tekstiäni epäluuloisesti. |
Lyhyet tekstit ovat tunnelmapaloja ihmisistä ja teehetkistä. Valjua yrttiteetä opiskelijapojan itse keräämistä yrteistä, mutta ei kehtaa valittaa. Lomalla yhdessä kerätty minttu teelasissa. Toisen kanssa jaettu teepannu myrskyisänä yönä. Yksittäiset tekstit eivät aina kolahtaneet, mutta kokonaisuuden tunnelma vei mukanaan ja jäi kangastelemaan mukavasti mieleen kansien sulkemisen jälkeenkin. Teen tuoksu, sen valmistaminen, eri laadut eri tilanteisiin. Kaappini on pullollaan irtoteelaatuja, joita kuitenkin käytän aika vähän. En ole mikään tee-hifistelijä, mutta kirjasen luettuani haluaisin olla. Lyhyet tuokiokuvat ja selkeälinjaiset, pehmeäväriset kuvat alkavat mielessäni rinnastua teekupillisiin. Hetken höyryävä kupillinen on yksinkertainen juoma, mutta karuudessaan aistikas. Kaunis on myös etenkin sisälehtiä koristava siipi-/eväaiheinen kuvio.
Menikö liian (teko)taiteelliseksi? Kerran näinkin päin. Haluaisin kernaasti kuulla teetuntijoiden mietteitä kirjan takana olevista suosituksista, mutta toisaalta myös kahvinjuojien näkemystä: viekö tunnelma mennessään myös kahvinjuojan? Takasivujen suosituksesta olen jo ostanut popkorninystävälle suositeltua vihreää teetä, jossa on joukossa paahdettua riisiä. Odotan oikeaa hetkeä, eiköhän sellainen tule, kun syksy häämöttää noin kuukauden päässä.
Kirjaa on vaikea luokitella, mutta toivottavasti en tee pahaa väkivaltaa kirjailijan/taiteilijan visiolle, jos luokittelen sen oman etuni nimissä sarjakuvaksi, jolloin voin täydentää blogitekstilläni Seitsemän sarjista -haastetta. ;)
Merenneito tavaratelineellä : teetarinoita
Ulrika Ylioja
60 s.
Like 2013
tiistai 6. elokuuta 2013
Melissa Bank: Nyt nappaa!
Olisi jäänyt tämä kirja hankkimatta, jollen olisi kuullut siitä hyvää jossain kirjablogissa. Ehkä se sai kehuja chick lit -kategoriassa... mieleeni on joka tapauksessa jäänyt Kirjavan kammarin Karoliinan ponnekas mielenilmaus jossain kommenteissa käydyssä keskustelussa: "Melissa Bank ei ole chick littiä!" Osa viehätyksestä syntyi ehkä siitäkin, että kirjan alkuperäinen nimi saa mielikuvituksen hyrräämään: The Girls' Guide To Hunting and Fishing. Kolmen euron divarikirjaani olen joka tapauksessa erittäin tyytyväinen. Oikein hiukan ärsyttää, että kirja olisi jäänyt lukematta suomennoksen tasapaksun nimen ja takakannen "tässä tavallista chick littiä" -esittelyn perusteella. Oikeastaan lähinnä kansikuva vihjasi siihen, että kansien väliin kätkeytyy jotain tavallisesta suhdevatvonnasta poikkeavaa.
Ainakin minusta kätkeytyi. :) En ole chick litiksi kutsutun genren suurkuluttaja, ehken oikeastaan edes pienkuluttaja, joten käsitykseni nojaa lähinnä pariin Tuija Lehtisen romaaniin ja noin kymmeneen minuuttiin erästä Candace Bushnellin äänikirjaa. Tykkäisin joskus lukea jotain kevyttä ja hyväntuulista, luulen chick lit -kirjojen olevan siihen nälkään erinomaisia, mutta jotenkin en ole onnistunut löytämään sopivaa teosta/sarjaa. Oli miten oli.
Tästä tykkäsin aika paljon. Vaikka olen lukenut mieluisia kirjoja tänäkin vuonna, Nyt nappaa! erottui joukosta edukseen. Usein tuskailen hidasta lukemistani, mutta nyt kääntelin sivuja nopeaan tahtiin, ja usein muissa puuhissa ollessani oikein odotin pääseväni taas jatkamaan kirjan parissa.
Päähenkilö, Jane, ehtii tarinan aikana kasvaa nuoresta aikuiseksi. Kirja on jaettu kymmeniä sivuja pitkiin "episodeihin", joiden keskiössä on useimmiten joku Janen ihmissuhteista. Bankin minäkertoja on luontevaa. Hahmot piirtyvät esiin tarkasti, mutta vaivattoman tuntuisesti. Dialogia on paljon, mutta se vie tarinaa tehokkaasti eteenpäin, paljastaa asioita puhujistaan. Kielellisesti kirja tuntui peruskauraa kunnianhimoisemmalta... tai sitten Bankin tyyli vain sattuu sopimaan omiin mieltymyksiini. Myös kirjan ja sen henkilöiden huumori on ilahduttavaa: dialogin näppäryyksiä vakavalla pohjavireellä. Yhdistelmä oli makoisa. ^__^ Kaikesta yllä olevasta voi kiittää myös suomentaja Titta Leppämäkeä, joka on onnistunut pitämään kielen tarkkana ja ilmaisuvoimaisena. (Tosin itse tykkään enemmän kevyt- kuin dieettilimusta, jäkäti jäkäti jää.)
Janen ja muiden kirjassa käsiteltyjen rakkauksien kuvaukset ovat hieman novellimaisia, mikä selittyikin yllättäen sillä, että Bank on muokannut kirjan aiemmin julkaisemistaan lyhyemmistä teksteistä. :) Tuollainen muutamien kymmenien sivujen rytmitys jotenkin sopi pirtaani erinomaisesti. Yhtenäinen tarina olisi ehkä saattanut päästä vielä vähän syvemmälle aiheeseensa, mutta kirjan huumori, kieli, keveys ja surumielisyyskin tekivät lukukokemuksesta mukaansatempaavan.
Tästä tykkäsin aika paljon. Vaikka olen lukenut mieluisia kirjoja tänäkin vuonna, Nyt nappaa! erottui joukosta edukseen. Usein tuskailen hidasta lukemistani, mutta nyt kääntelin sivuja nopeaan tahtiin, ja usein muissa puuhissa ollessani oikein odotin pääseväni taas jatkamaan kirjan parissa.
Päähenkilö, Jane, ehtii tarinan aikana kasvaa nuoresta aikuiseksi. Kirja on jaettu kymmeniä sivuja pitkiin "episodeihin", joiden keskiössä on useimmiten joku Janen ihmissuhteista. Bankin minäkertoja on luontevaa. Hahmot piirtyvät esiin tarkasti, mutta vaivattoman tuntuisesti. Dialogia on paljon, mutta se vie tarinaa tehokkaasti eteenpäin, paljastaa asioita puhujistaan. Kielellisesti kirja tuntui peruskauraa kunnianhimoisemmalta... tai sitten Bankin tyyli vain sattuu sopimaan omiin mieltymyksiini. Myös kirjan ja sen henkilöiden huumori on ilahduttavaa: dialogin näppäryyksiä vakavalla pohjavireellä. Yhdistelmä oli makoisa. ^__^ Kaikesta yllä olevasta voi kiittää myös suomentaja Titta Leppämäkeä, joka on onnistunut pitämään kielen tarkkana ja ilmaisuvoimaisena. (Tosin itse tykkään enemmän kevyt- kuin dieettilimusta, jäkäti jäkäti jää.)
Janen ja muiden kirjassa käsiteltyjen rakkauksien kuvaukset ovat hieman novellimaisia, mikä selittyikin yllättäen sillä, että Bank on muokannut kirjan aiemmin julkaisemistaan lyhyemmistä teksteistä. :) Tuollainen muutamien kymmenien sivujen rytmitys jotenkin sopi pirtaani erinomaisesti. Yhtenäinen tarina olisi ehkä saattanut päästä vielä vähän syvemmälle aiheeseensa, mutta kirjan huumori, kieli, keveys ja surumielisyyskin tekivät lukukokemuksesta mukaansatempaavan.
Nyt nappaa!
Melissa Banks
Otava 1999
suom. Titta Leppämäki
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)