Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

WSOY, 2011

Sarjassamme ääneenlukuprojekteja siippasen kanssa. Joskus mietin, miten lukukokemukseen vaikuttaa se, että kirja luetaan niin hitaasti. Yhtenä iltana luetaan joskus vain viisi sivua, toisena päivänä taas menee kaksikin kymmentä sivua, kun hieron diilin, jossa siippanen tekee ruoan, jos istun keittiönpöydän ääressä lukemassa ääneen.

Jonas Jonasson tuli tietoisuuteeni kirjoineen kesäisellä Lontooseen suuntautuneella lomamatkalla. Älläsin päästä Piccadillyn Waterstones-liikkeeseen, jossa Satavuotiasta oli pokkareina pinoittain tyrkkypöydissä kesän kampanjakirjana. Kiinnostuin, mutta pidin tolkuttomana ajatusta raahata ruotsalaisen kirjailijan ruotsiksi alun perin kirjoittama kirja koti-Suomeen Lontoosta ostettuna englanninkielisenä käännöksenä. Kotona sitten vierailin ahkerasti kirjaston J-hyllyllä, kunnes kyseinen kirja odotteli siellä eräänä päivänä ottajaansa. Kansi ei ole aivan yhtä nuorekas kuin englanninkielisessä painoksessa, vai mitä?

Hesperus Press, 2012

Oma veikkaukseni on, että kustantamossa on otettu vihjeestä vaarin, ja ilmennetty Jonassonin Paasilinna-symppausta myös Paasilinna-kirjoista tutulla graafisella ilmeellä.

Satavuotias Allan Karlsson livistää vanhainkodin ikkunasta, koska ei ole valmis muinaismuistoksi – asiaa olisi lisäksi viinakauppaankin. Karkumatkalla tulee ruumiita ja löytyy ystäviä (sekä yksi norsu), perään lähtevät niin poliisi, rikolliset kuin mediakin. Tarinan toisella tasolla seurataan Allanin edesottamuksia elämän varrelta. Käykin ilmi, että hän on ollut mukana yhdessä jos toisessakin maailmanhistorian merkkitapahtumassa. Siitä huolimatta, että politiikka on Allanista tympeä aihe, hänen kosketuksena on jäänyt niin Espanjan sisällissotaan, Yhdysvaltain ydinaseohjelmaan kuin Kiinan vallankumoukseenkin. Forrest Gump -leffan (kirjaa en ole lukenut) tyyliin siis vähän mennään.

En osaa sanoa, johtuiko tämä juuri ääneen lukemisen tuomasta prosessin pitkittymisestä, mutta Forrest Gump jää mielessäni vahvemmille. Historialliset tapahtumat ovat periaatteessa tunnettuja tai joka tapauksessa sellaisia, joihin on helppo päästä Allanin siivellä mukaan, mutta siitä huolimatta ei jotenkin iskenyt kunnolla. Loppufiilikset ovat aika haaleat. Tykkäsin, oli ihan viihdyttävä, mutta ei harmita, että kirja loppui. Humoristisena seikkailukirjana kirja muistuttaa tosiaan paljon Paasilinnan teoksia. Monet naurahdukset kirja irrotti, etenkin siippaselta. Ehkä viinaksille perso miespäähenkilö ei houkutellut minua samastumaan (toisaalta edellyttääkö kirjasta pitäminen samastumista?). Ehkä varsinainen juoni (nykyajassa tapahtuva karkumatka) tuntui keskeytyvän liikaa periaatteessa irrallisiin historiallisiin stuntteihin. En tiedä.

Sen verran mitä käännöksestä voi ilman varsinaista vertailua sanoa, sanon että Raija Rintamäen kerronta on sekä luontevan humoristista että sujuvaa. Pisteitä sanan 'kääkkä' käytöstä! Kirjan sivuilla pääsevät käyttöön monet ilmaisuvoimaiset ilmaukset, mistä erityiskiitokset. Lienevätkö ruotsin idiomit lähempänä suomea kuin englannin vastaavat, vai kuuluuko kiitos yksinomaan suomentajalle? Kirjan alkupuolella oli mielestäni liikaa ja- ja mutta-alkuisia virkkeitä, mikä itseäni haittasi aika paljon, mutta kirjan edetessä näidenkin määrä väheni, liekö sitten kiinni kirjailijan valinnasta vai kääntäjän alkuhaparoinnin hälvenemisestä.

Myös Kirsi on Kirjanurkassaan lukenut ja päällisin puolin tykännyt. Booksy kuunteli kirjan jäi positiivisiin tunnelmiin.

Italo Calvino: Kenraali kirjastossa

Olen sitä sorttia lukija, että erityisesti ilahdun ja välttämättä aina hämmästyn, jos klassikkokirjailijan tuotos osoittautuu minulle mieleiseksi. Usein lähden liikenteeseen toiveikkaasti. Ajattelen, että klassikkostatukselle on syynsä. Sitten käykin ilmi, että syy olikin jokin kirjallisuustieteellisesti merkittävä, mutta itselleni merkityksetön seikka (ensimmäinen eurooppalainen sinäkertoja, ajatuksenvirtaromaani tai jotain sen sellaista) tai sitten hienous kulminoituu johonkin aikakauteen, jota eläneenä kirjaa ei osaa lukea oikein. Italo Calvinon Kenraali kirjastossa houkutteli kirjaston tyrkkyhyllyssä nimensä ja mielikuvitusta kiihottavan kantensa (ping, Jussi Kaakinen) puolesta. Niinpä nousinkin synkeiden epäilysteni (faabeleita? liian tulkinnallista, ei pysty. toinen maailmansota? ihan oma viitekehys, ei pysty) herraksi ja vein novellikokoelman mukanani kotiin.

Tammi, 2012

Kannatti.

Konseptina on ilmeisesti ollut kerätä Calvinon vanhempia kirjoituksia yksiin kansiin. Monet ovat ilmestyneet erilaisissa antologioissa tai lehdissä. Etenkin ihastuin ensimmäisen osion (Faabeleita ja tarinoita 1943-1958) kertomuksiin. Raikkaita, lyhyitä, absurdeja, ilkikurisia,  hienon yksinkertaisia, joskus synkkiäkin tarinoita. Niissä kenraali unohtuu kirjastoon, sotilasjoukon paraati nolostuu suloisen rauhaisen arjen edessä ja kuihtuu olemattomiin, eletään kaupungissa jossa kaikki on kielletty, vessaan kasvaa metsä, kaupungin rauha ja järjestys perustuu kaikkien asukkaitten keskinäisiin ryöstöretkiin. Upeaa. Keveyttä ja syvyyttä samassa paketissa. Helinä Kankaan käännös onnistuu välittämään Calvinon yksinkertaisen mutta paljonpuhuvan kerronnan. Tunsin lukevani itseni kokoisia tarinoita. Suosikkini olivat Musta lammas (juurikin tuo varkaiden kaupunki) sekä Solidaarisuutta, jossa päähenkilö häilyy vuoroin vorojen, vuoroin poliisien puolella. Oo, mutta läheisiksi tulivat myös niminovelli Kenraali kirjastossa ja Harhautunut rykmentti, joissa molemmissa taistelutahto kuivuu kokoon rauhan ja arjen pienuuden ja suuruuden edessä.

Kokoelman toinen puolikas on nimetty "Kertomuksia ja dialogeja 1968-1984." Näistä moni kertomus oli minulle vaikeammin tavoitettava kuin faabeliosion vastineensa. Etenkin vuoropuhelut vetosivat, joskin dialogista Neandertalin ihmisen kanssa en tullut juuri hullua hurskaammaksi. Dialogi Montezuman kanssa eri kansojen historiakäsityksistä ja maailmankatsomuksista oli sen sijaan äärimmäisen mielenkiintoinen, mutta vaatii sulattelua. TV-käsikirjoitusdialogi haastattelijan ja Henry Fordin välillä oli myös kiinnostava. Ford tuntui vastakohtien mieheltä, oman puheenvuoronsa jälkeen hän vaikutti nerolta, haastattelijan kyseenalaistuksien jälkeen taas aina pöpiltä. Sympatiani pyörteili puolelta toiselle, ehkä vuoropuhelua voi siis kehua hyvin rakennetuksi. Nyt tekisi mieli lukea jotain lisää Henry Fordista... Vaikka pidinkin dialogeista, jäin kaipaamaan niistä ja jotenkin muistakin jälkipuoliskon kirjoituksista sitä välittömyyttä... tai ehkä huumoria, jota ensimmäisen osan kertomuksissa usein oli.

Myös Ennen kuin sanot "haloo" ei tullut kovin lähelle. Juuri pieni etäisyyden tunne jäi ehkä mieleen kokoelman jälkimmäisestä osasta.  Veden kutsu, jossa päähenkilö odottaa aamuisen suihkuvetensä kulkeutumista asuntoonsa putkia pitkin, on ajankohtainen ja puhuttelevakin tarina aliarvostetusta vedestä. Päälliköiden päät pölkylle oli toisaalta eräs lempitarinoitani koko kirjassa: siinä visioidaan hallintojärjestelmä, joka perustuu hallitsijoiden säännölliseen mestaamiseen. Ihmetellään, kuinka alkukantaisissa sivilisaatioissa on voitu kuvitella, että hallitsemaan voitaisiin päästää ihminen, joka ei ole hengellään sitoutunut tehtäväänsä. Tekisi tihusensa ja kävelisi hekotellen pois. Kokoelma huipentuu Viimeiseen kanavaan, jossa mies osoittelee maailmaa kaukosäätimellä vakaasti uskoen, että kaikki on jotenkin paremmin, melkein samoin, mutta paremmin, toisella kanavalla. Kun vain löytäisi sen kanavan. Hieno, epätietoisuutta, etsimistä ja kaipuuta soitteleva lopetus.

Lienee selvää, että suosittelen.

Upea Vuosi metsässä (KK)

Maahenki, 2012

Niin, upea.

Heikki Willamo on viettänyt vuoden aikana mahdollisimman paljon aikaansa Etelä-Suomessa, suojellussa metsässä, ja dokumentoinut metsän eloa ja omaa oloaan valokuvin ja päiväkirjamaisin tekstein. Maahengen kustantama lopputulos on kaunis ja tuo metsän niin lähelle, että kaipuu iskee.

Teoksen kuvat ovat mustavalkokuvia, sillä Willamo ei halunnut imelöittää kuvia väreillä (Maaseudun tulevaisuuden haastattelu). Alun talvikuvat ovat mustavalkoisina upeita ja jylhiä, joskus hypnoottisiakin luonnon omalla matemaattisella tavalla. Lukiessa ja katsellessa tuntuu mitä luonnollisimmalta asialta, että metsää on pidetty pyhänä paikkana, jonkinlaisena turvana tai jopa luonnon katedraalina. Kesäkuviin kaipasin toisinaan värien tuomaa vehreyttä, mutta 95 % prosenttia ajasta mustavalkoisuus on äärimmäisen toimiva ratkaisu.

Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa -kokoelma herätti oudon aatteen eläintarhoista. Nimittäin sen, että siellä olevien (näissä lämpötiloissa viihtyvien) elukoiden lajitorverit kuvittelee kipittämässä Suomen luonnossa... mikä on totta toistaiseksi, siellähän niitä viilettää. Vaan kuinka kauan? Willamokin katselee metsäreissunsa aluksi ympärilleen yön pimeydessä ja toteaa, että puunlatvojen yllä häämöttää valoa sieltä, missä Salo ja muut asutuskeskukset möllöttävät. Tuntuu jotenkin haikealta, että suojeltu metsäkin on jo harvinaiseksi käyvä saareke. Automatka Loimaalle kun antaa ymmärtää, että pusikkoa riittää niin pitkälle kuin silmä kantaa, vaikka todellisuudessa ero teollisuusmetsän ja omaan tahtiinsa hengittelevän metsän välillä on ekologisesti aikamoinen.

Niin, kuvat ovat tosiaan kauniita. Willamon päiväkirjamaiset merkinnät ovat sopivan tunnelmallisia ja rauhallisia, paikoin hartaitakin. Hän puhuu kauniisti esimerkiksi "metsänpeittoon pääsemisestä". Käy ilmi, että metsänpeitto oli muinaisten suomalaisten puheessa eräänlainen lumoustila, johon joutunut katosi metsään. Vaikka hän olisi yrittänyt herättää häntä etsimään tulleiden ihmisten huomion, he näkivät kadonneen vain kivenä tai kantona.

Willamo kokee sen sijaan pääsevänsä nykyihmisenä vähän erilaiseen metsänpeittoon, sillä noin kilometrin metsässä käveltyään arkiset huolet jäävät taakse ja ajatukset selkenevät. Luulen tietäväni, mitä hän tarkoittaa. Itse ainakin huomaan kutistuvani itseni kokoiseksi metsässä. Asioista tulee yksinkertaisempia. Kännykkä voi tiltata, alesta on tullut kannettua kotiin jotain totaalisen tarpeetonta roskaa, pitäisi tehdä kaikenlaista laskujen maksusta auton huoltoon, mutta auringossa lämmennyt kivi ei tilttaa, metsässä ei ole mitään tarpeetonta ja jotenkin sitä löytää itsensä ilman sitä jokapäiväistä härdelliä, joka pyörii joskus mitä absurdeimmilta tuntuvien asioiden ympärillä.

Kirja vei mukanaan. Se on hieno. Hinta kustantajan verkkokaupassa on aika kova kaltaiselleni opiskelijalle, mutta hankin tämän varmaan jossakin vaiheessa hyllyyni. Robert McLiam Wilsonin Eureka Streetistä tutuin sanoin: Voi sinua maailma, kuinka olet kaunis.

Kansankynttiläin kokoontumisajoissa kurvaan kirjan myötän kategoriaan X) Luonto ja ympäristö.

P.S. Luonnonperintösäätiön sivuilla voit lahjoittaa palan ikimetsää suojeltavaksi (tämänhetkiset suojelukohteet tarinoineen nähtävissä Suojelualueet-välilehdellä). Lahjoitusten arvo 5 eurosta ylöspäin. Mahtava lahjaidea kaikille metsään jossain elämänsä vaiheessa juurtuneille. Tai vaikka itselle, jos alkuvuoden aleähky iskee. :)

Monkey see, monkey do: kirjavuosi 2012

Viime vuonna olin jotenkin enemmän täpinöissäni sen vuoden lukemisista. Nyt on jotenkin ollut tasaisempi vuosi. Mystikue. Muilla on kuitenkin ollut niin innostuneita ja innostavia yhteenvetoja, että päätin nyt itsekin laatia jonkinlaista yhteenvetoa siinä toivossa, että huomaan vaivihkaa löytäväni jotain suuria tunteita tähän ammennettavaksi.

Ensinnä haluan ilmaista tyytyväisyyteni siihen, että Morren Kuusi kovaa kotimaista -haaste sai allekirjoittaneen jalkautumaan kotimaisen kirjallisuuden pariin. Jotenkin mystisesti ja aivan tolkuttoman nöyryyttävästi kotimainen on ollut aina lukemistossani todella vajavaisesti edustettuna. Olen pohtinut syitä. En keksi mitään. Paras mihin pystyn on syyttää lukion luku-urakointia Huojuvan talon merkeissä. Pidin kirjaa hyvänä, mutta mielsin sen myös jotenkin leimallisen suomalaiseksi synkeydessään. Morren haasteen myötä olen päässyt epämääräisistä estoistani tällä saralla. Sääli, että havahduin liian myöhään Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia silmällä pitäen.

Toisekseen ilmaisen ilostukseni siitä, että ranskalainen sarjakuva ujui vahvemmin tietoisuuteeni. Innostuin lukemaan Manu Larcenet'n käännetyn tuotannon vissiin peräti kokonaisuudessaan. Oho. Lisäksi Christophe Blainin piirtämä (ja Abel Lanzacin tarinoima) Ulkoministeriö viihdytti niin minua kuin siippastakin. Blainin Maalari ja merirosvo -sarjaa tuli sen takia luettua jonkin verran. Ensi vuodelle heitetty sarjishaaste kutkuttelee nyt kovasti.

Tänä vuonna luin 63 kirjaa (äänikirjat, sarjakuvat sekä yksi orpo runokokoelma mukaan lukien), mikä on itselleni kelpo suoritus.

Näistä muistelen lämpimimmin seuraavia (lista lukujärjestyksessä):
1. Ali Shaw: Tyttö, joka muuttui lasiksi
Omaperäinen miljöö, kirjoittajan visuaalinen ote ja tenhoavat kielikuvat veivät mennessään. Saatoin herkistyä lopussa.

2. Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Pistämätön tunnelma. Hykerryttävä kuvaus siitä, miten kirjallisuuden maailma aukenee lukijalle hitaasti, mutta varmasti.

3. Alan Macfarlane: Japanin sydämessä
Ehkä paras Japania käsittelevä kirja, jonka olen toistaiseksi lukenut. Olen edelleen vähän äreä siitä, ettei isäni patistelusta huolimatta ole hankkinut opusta kirjastosta. Vetävä, pohdiskeleva kirja, joka välttää kaksi suurinta sudenkuoppaa: se ei typistä maata pelkiksi numeroiksi (BKT, pinta-ala, jäkäjäkä) eikä mangaksi, animeksi ja ninjoiksi.

4. Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri
Puhutteleva kuvaus kolmannesta maailmasta, siitä uskomattomasta kontrastista köyhimpien ja rikkaiden välillä.

4,5. Ferdinand von Schirach: Rikoksia
Tämän lukemisesta on niin lyhyt aika, etten osaa vielä sanoa, kuuluisiko se oikeastaan listalle, vai ei. Tätä lukiessani olin paikoin kyllä ihan fiiliksissä. Armollinen suhtautuminen ihmisiin olosuhteiden ristipaineissa yhdistettynä yleiseen pohdiskeluun rikoksen ja rangaistuksen välisestä kytköksestä kolahtivat.

Oikeastaan ainoa kirja, johon tänä vuonna petyin jotenkin suuremmin, oli Carlos Ruiz Zafónin Taivasten vanki. Odotin romaania, sain prologin. Osaa äijä kyllä iskeä tarinaa, ei sillä: Päädyn varmaan lukemaan seuraavan romaanin, kun se joskus ilmestyy. Vaan senpä sanon, että olisi kyllä kismittänyt, jos tuollaisen "välityön" olisi vaikka täyteen kolmen kympin hintaan kaupasta mennyt ostamaan.

Kas hiiskatti: tulihan se innostuskin sieltä.  :D

Lopuksi on lutrattava vähän lukujen ja kaavioiden kanssa, koska Sallan tekemät kaaviot olivat niin hienoja!

Kirjailijoiden sukupuolijakauma kallistui tänä vuonna miesten eduksi 28–18. Vähän tekopyhästi jätin tästä pois kaikki sarjakuvat. Kuten yllä mainitsinkin, luin nimittäin esimerkiksi Manu Larcenet'n mahdollisesti koko suomennetun tuotannon (kuten Maallemuuttajat-sarjan ja Pieniä voittoja -sarjan) ja Ulkoministeriöstä innostuttuani Christophe Blainin Maalari ja merirosvo -sarjan. Ratkaisusta voi olla montaa mieltä, mutta mutuhuttuhengessä sanon: oma nettitupa, oma kaaviolupa.

Alla on kaksoiskaavio, josta käy vasemmalta ilmi suomalaisten suomeksi kirjoittamat kirjat sekä alunperin englanniksi kirjoitetut ja englanniksi myös luetut kirjat. Käännöskirjat muodostavat kolmannen osan, jota on eritelty yksityiskohtaisemmin oikealla. Alkuperäiskieliset vs. käännöskirjallisuus -jakauma suosi käännöskirjallisuutta luvuin 33–30. Ranskasta käännettyjen kirjojen määrä selittyy juurikin mainitulla ranskasarjisinnostuksella. Vaikutus on aika dramaattinen, eikö?

Viimeisen kaavion ilmentämiin tietoihin olen melko tyytyväinen. On tullut luettua tietokirjoja ja romaaneja, novelleja ja sarjakuvia. Sain jopa tiristettyä mukaan yhden runokokoelman! Tänä vuonna voisin yrittää vähän kasvattaa tietokirjojen osuutta. Kaavioon pitäisi myös vakiinnuttaa runosuojelualue: tänä vuonna tähtään kunnianhimoisesti vähintään kahteen luettuun kokoelmaan.

Olli-Pekka Tennilä: Yksinkeltainen on kaksinkeltaista

Kaikkien tekstieni alkuun pitäisi kirjoittaa "MINUN MIELESTÄNI", jotta kukaan ei vahingossakaan erehtyisi saavansa lukea näiltä sivuilta mitään absoluuttisia totuuksia kirjojen laadusta. Pitäisikin varmaan kirjoittaa jonkinlainen julistus asiasta ja liisteröidä se pysyvästi etusivulle.

Oli miten oli, tällä kertaa olen ryhtynyt lukemaan runoutta (ja/tai aforistiikkaa, kuinka vain), josta en ymmärrä mitään huolimatta mahtavasta äidinkielenopettajasta. Jos runossa ei ole siementä, jonka voisin tulkita toivon tai elämän alun symboliksi, olen ulalla. Jos matka ei merkitse elämää, olen pihalla. Satuin kokemaan jonkinlaista lukionostalgiaa, mistä johtuen päätin hulluuksissani tarttua runokokoelmaan ja katsoa, mitä tapahtuu.

Kävi ihan hyvin. Olli-Pekka Tennilän Yksinkeltainen on kaksinkeltaista oli ilahduttava ja turhauttava lukukokemus, jota en kadu.

Poesia, 2012

En oikein uskalla sanoa mitään, pelkään möläyttäväni jotain aivan päätöntä. Tuota noin. Suurin osa runoista on lyhyitä, parin rivin mittaisia, mistä johtuen Kiiltomadossa niitä verrattiinkin aforismeihin. Ja sitten ei liene väärin sanoa, että monet Tennilän runoista liittyvät kieleen. Aihe on minulle mieluisa. Pieni generaattori alkoi hyristä sisuskaluissa aina, kun jokin runoista herätti katsomaan kieltä ja kirjaimia uudelta kantilta.

Ohessa kaksi sykähdyttänyttä runoa (taiteellisen asettelun teurastan, sori):
1)

Kieli koostuu vilheistä.          Miten ne pylkivät

eloon toisistaan.



2)

Miten rauhoittavaa on kirjaimen syventyessä,
viitteenomaisuudessaan,
A sivulta katsottu ullakon poikkileikkaus.
Lämpö kohoaa

                                                                              )(

Miten häiritseekään, jos kirjain ei ole aivan itsensä.



A. piirtää E-kirjaimen.
Siihen tulee monta sakaraa, jottei pystyviivaa menisi hukkaan.



Tekisi mieli lainata tähän monta muutakin, mutta se ei taitaisi enää mennä reilun käytön piikkiin. :)

Ensimmäisen kohdalla vain hymyilyttää. Eikö? Kielihän ei sinänsä ole mitään kiveen hakattua, sattuman kaupalla on vain sovittu, että puu tarkoittaa ulkona kasvavaa kovarunkoista kasvia ja "kattila"-äännähdys on merkki siitä, että ääntelijä haluaa kiinnittää huomion ruoanvalmistuksessa käytettävään esineeseen. Siinä mielessä voisi ehkä ajatella, ettei absoluuttisia oikeita sanoja ole, jolloin virheellistä kieltäkään ei voi olla. Vinha ajatus. Joskaan ei välttämättä se, mitä Tennilä ajoi takaa.

Lisäksi on hauska huomata, miten kielianturit nousevat pystyyn, kun 'virheen' sijasta onkin 'vilhe'. Siihen jää kiinni kuin koukkuun. Yhtäkkiä sitä huomaa vain pyörittelevänsä huvittuneena vilhettä ja pylkimistä ja eloon/eroon -kombinaatiota kielellään ja mielellään kuin lapsi rakennuspalikoita. Tavalliset sanat muuttuivat yhtäkkiä eri tavalla eläviksi. Sitä luulee, että sanat oikein kirjoitettuna merkitsevät itsestään selvästi tiettyä asiaa... Kun sitten yhtäkkiä jokin on vähän pielessä, kielitaju alkaa hamuta ympärilleen kiivaasti etsien tulkintoja. Ja niitä löytyy! Etsimättä tulee mieleen liian myöhään toimitettava multien vaihto keväällä: ruukusta nostettu juuri- ja multapaakku on selvärajainen, kuten sanatkin, muttei tarvitse paljonkaan pyyhkäistä, kun paakun reunoilta jo työntyy ohuita, tunnustelevia juuria. Parhaimmillaan haluan kutsua nerokkaaksi yhden virkkeen toteamusta "Kieli on harmaanhohtavaa." ihan vain siksi, että pienet ajatusjuureni löysivät riemusta vinkuen siihen piilotetun kakkostulkinnan: harhaanjohtavaa. Yksinkertaista ja kaunista... ja päälle päätteeksi hyvässä lykyssä ehkä vielä tottakin.

Tuossa kakkosesimerkissä taas alkoi kiehtoa kirjoitettujen kirjainten pohtiminen. En ole sitä juurikaan harrastanut, mutta reaktio on samanlainen kuin silloin, kun joltakin sanalta katoaa merkitys, kun sitä tarpeeksi toistellaan. Kirjaimiahan voi ajatella kuvina. Ei niin vain tule tehtyä, kun tietää mitä kirjaimet "tarkoittavat". Kirjaimet ovat siinä mielessä epäkiitollisessa asemassa, että ne eivät itsessään useinkaan ole mitään, niillä vain kuljetetaan merkityksiä. A-kirjaimessa voisi kuitenkin olla lämmin ullakko. Tai sulkeissa savupiippu. Monikin lapsi epäilemättä nimenomaan piirtää kirjaimia.

Olen vähän tohkeissani!

Toisaalta olin hikeentyä, kun muutamaan otteeseen kävi niin, että oivallus syttyi ja sammui kuin tulitikku, enkä pystynyt pitämään siitä kiinni, tutkiskelemaan ajatusta lähemmin ja paremmin. Mielleyhtymä oli välähtänyt ja kangasteli sitten ärsyttävästi olemattomissa kuin kameran salamavalo. Mur. Osa oli sitten tosiaan sellaisia, etteivät avautuneet ensinkään. Ehkä se on ok.

Toinen ongelma oli pettävän yksinkertainen. Miten runoja luetaan? Liian monta putkeen turruttaa. Mitä järkeä on konvehtejakaan ahmia kuin limppua. Yksi oli liian vähän. Luin yhden ja yritin sitten fiilistellä. Siitä ei tullut yleensä mitään. Pinnistettyä intomieltä on vaikea houkutella esiin. "Nyt luen jotain hienoa ja sitten ajattelen sitä." Olisiko ehkä nyt vähän jännitteinen suhde runouteen. e.e

Yritin sitten lukea muutaman kerralla, kunnes vastaan tuli taas sellainen kiva, joka sanoi meikäläiselle jotain. Sen verran hitaasti eteni puuha, että kokoelma on pitänyt uusia jo kolmesti, kerran päivässä ei selkeästi riitä pitämään kiinnostusta yllä. Joko lukee paljon kerralla (ei oikein hyvä) tai sitten vähän kerrallaan (ei oikein hyvä). Tähän pitää keksiä jotakin. Ideoita?

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Useimmat asiat ovat monimutkaisia, ja syyllisyys on visainen kysymys. Lyhyen esipuheen virke summaa kokoelman idean.

Atena, 2011

Kannatti innostua Kirjainten virran Hannan vinkkauksesta ja tarttua Rikoksiin. Takakannen perusteella sitä tuskin olisin tehnyt. Kirja sisältää esipuheen ja 11 novellia. Jokaisessa tapahtuu rikos, jota selvitettäessä minäkertoja pyydetään syytetyn puolustajaksi.

Puolustusasianajajana toimiva Ferdinand von Schirach antaa ymmärtää tarinoiden olevan tosielämästä otettuja, minkä hyväksyinkin sitten oletuksekseni, kun kirjaa luin. Kuulun siihen lukijakastiin, jota usein tuppaa häiritsemään epätietoisuus kirjassa olevien tapahtumien aitoudesta. Me hermostumme totuuden ja tarinoinnin epäselvästä raja-alueesta. Fiktio fiktiona, tositarinat tositarinoina. Kuulostaa kuivakkaalta, mutta minkäs teet. Ehkä siitä oppii ajan oloon eroon? Oli miten oli, näiden tarinoiden kohdalla en pannut pahakseni, vaikka toisinaan kiusasinkin itseäni sillä ajatuksella, että ehkä nämä ovatkin (osin) sepitettyjä.

Olivatpa tarinat totta tai eivät, niissä on jotain todella vakuuttavaa. Ensimmäisen novellin aikana olin vielä skeptinen, tuntui epämukavalta lukea tekstiä, jonka mielsin ulkopuolisen vaivaannuttavaksi yritykseksi eläytyä toisen ihmisen tunteisiin ja ajatuksiin. Alun jälkeen konsepti vei mukanaan, enkä häiriintynyt asiasta enää. Tarinoissa on kylliksi kuvailua, jotta ne ovat juuri tarinoita, eivätkä esimerkiksi raportteja. Tässä muodossa ne tavoittavatkin yleisön tehokkaammin. Itse olen sellainen paksukallo, että nämä toimivat novelleina omalla kohdallani erityisen hyvin. Tuntuu, että juonia olisi riittänyt useammankin dekkarin tarpeiksi, mutta niiden vaikutus tuskin olisi ollut yhtä iskevä. Kokoelmalla on selkeä sanoma.

En tarkoita hetki sitten kehumallani "vakuuttavuudella" niinkään sitä, että todentuntuiset kirjat ovat automaattisesti hyviä, jos jollekin nyt sellainen käsitys tuli. Mitenkä tämän selittäisi... Rikoksissa parasta on se tuntu, että se kertoo jotain kiinnostavaa ja relevanttia niin omasta elämästä kuin yhteiskunnastakin. Se nostaa katseltavaksi yhden näkökulman, yhden palan monimutkaista maailmaa ilman yritystä yksinkertaistaa.

Kun vankilatuomioita vaaditaan taas seuraavan kerran pidennettäviksi ja tuomioistuinten jakamia rangaistuksia kovennettaviksi, tulee mieleen näkemys, joka Rikosistakin välittyy: Me tanssimme koko elämämme hyvin ohuella jäällä, sen alla on kylmää ja kuolema tulee nopeasti. Joitakin jää ei kanna ja he uppoavat. - - - Jos olemme onnekkaita, niin ei käy ja me jatkamme tanssimista. Jos olemme onnekkaita.

Timo Mänttärin rulettivaikutteinen kansikuvitus avautuu kirjan edetessä miellyttävästi (itsehän en siis hoksannut tuota rulettijuttua ennen kuin olin edennyt kirjassa jonkin matkaa). Eurooppa-haaste puolestaan etenee kirjan myötä Saksaan.

Kirjakaupantätiydestä

Muhkuraisesta startista huolimatta kaupantätiyteni jatkuu ensi vuoden puolellekin. Tervetuloa, mainen mammona, luonani saat kelpo kodin!

Kirjakaupan tätinä on mukava olla. En tee täyttä viikkoa (lähellekään, joskin tällä joulunalusviikolla päästään aika lähelle), mutta asiakas jos toinenkin on jo ehtinyt kohdalle, eikä yhtään oikeasti kurjaa tapausta ole tullut vastaan*. Vastaan sen sijaan on tullut koko joukko vireitä vanhuksia:

- Pihistäjämummeli, joka pihisti nipun pienimpiä pusseja kassalta lähtiessään. Vanhus ja kissarefleksit. Itse jäin suu puoliauki miettimään, kumman impulssin olisin tyydyttänyt: 1) "HOI! MUOVIPUSSEJA RINTAANSA VASTEN PURISTAVA FROUVA SIELLÄ! PUSSIT TAKAISIN TAI KUUMA LINJA VARTIJOILLE LAULAA! OOT LIIAN VANHA VANKILAAN!" (joskin linnaa tuskin olisi aivan tämän tason kähvellyksestä rapsahtanut...) 2) "Vanhoille tädeille täytyy olla kiltti. Eikä vanhat tädit sitä paitsi pölli mitään. Muovipussit on kyllä halpoja. Kuuluuko mun nipottaa?"

- Kuuro Svenskatalande, joka korttiostoksillaan lopuksi turhautui, koska "Det är lite svårt för jag hör ingenting och jag förstår ingenting!" Olin siis puhunut suomea, koska hän oli aluksi puhunut suomea. Tilanne päättyi siihen, että hän lähti palauttamaan itse ylimääräisiä kortteja myymälän toiselle puolelle, ja minä karjuin hädissäni kokoon raapimallani ruotsilla niin että koko liike kaikui "DET ÄR (öö...) HELT OKEJ! DET KAN JAG NOG GÖRA!" Setämies lähti nyreänä paikalta lopuksi. Kurjuus. :(

- Likinäköinen Finskatalande, jota opastin tarrojen luokse viittaamalla neljän metrin päässä olevaan liikkeen seinään, jolla kyseiset tuotteet killuivat: "Tuolta seinältä löytyy." Mihinkä täti pari askelta otettuaan: "Niin, missä tämä seinä siis on?" ^_^

- Shop 'Til You Drop -Mummeli, joka oli lähtenyt kaupoille tietäen, että riittämätön verensokerista huolehtiminen aiheuttaa hänelle herkästi pyörrytystä. Ei ollut halunnut jättää ostostelua kesken syömisen takia... Joten oli siinä sitten jo hätäkeskukseenkin puhelu auki, kun täti oli ketarat ojossa myymälän nurkassa.

Vanhuus ei tule yksin. Toivottavasti olen itse vanhana käpynä yhtä hyväntuulinen ja pirteä kuin asiakaskunta on. :) Kurjinta on silloin, kun mielellään juttelisi jonkun puheliaan papan tai mamman kanssa pitempäänkin, mutta takana jono kasvaa, ja on pakko katkaista juttu lyhyeen. Yksikin muisti kuulemma Mannerheimin. Oli kävellyt ryhdikkäästi silloin pikkutyttöikäisen mummelin kodin lähellä. Mummelin äiti oli sanonut, että Marskilla oli korsetti. Huu!

* Yksi mummu oli kyllä sangen äreä ja pisteliäs, tosin ei minulle. Hän sätti edellään olevaa samanikäistä rouvaa hitaaksi. Itse hän käytti vähintään yhtä paljon aikaa kassalla kuin tämä kritiikkiä saanut. Kaikeksi onneksi kävi kuitenkin niin, että tämä verbaalista satikutia saanut tätiäinen oli kovin huonokuuloinen, eikä ilmeisesti kuullut nalkutuksesta mitään. Loppu hyvin, kaikki hyvin. ^_^