Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Otava 2013, 380 sivua

Mia Kankimäki ottaa vapaata töistä ja lähtee Japaniin tutkimaan 1000-luvulla elänyttä sielunsiskoaan Sei Shonagonia. Siinäpä pähkinänkuoressa jutun juoni.

Fiilikset ovat vähän kaksijakoiset. Ensinnä plussat:

Konsepti tuntui kiinnostavalta ja luinkin kirjan melko nopeasti. Oli mahtavaa seurata lähteltä "ystävyyttä" joka ulottuu tuhannen vuoden yli ja maailman yhdeltä puolelta toiselle. Pohdin aina silloin tällöin, millaista elämää historian saatossa eläneet toiset ihmislapset ovat eläneet, mitä he ovat siitä ajatelleet ja mikä meitä yhdistäisi, mikä erottaisi. Kankimäki kuroo vuosituhannen eron umpeen sujuvasti ja vetävästi, nautin aikamatkasta ja sen vertailusta nykyelämään noin yleensä ja yhden naisen elämään erityisesti.

Lainaukset Shonagonin kirjasta ovat oleellista ja kiinnostavaa luettavaa ja kirjoittaja on onnistunut niiden kääntämisessä (englannista) minusta varsin hyvin.

Se mitä kolikon toiseen puoleen tulee ei ole oikeastaan "miinuksia" (ikään kuin vastapoolina mainitsemilleni plussille) vaan ennemmin jonkinlainen "toisaalta".

Kirja toimii parhaiten eräänlaisena päiväkirjana, jossa on historiallisia mausteita. Jäin miettimään historiallisen tutkimuksen, tietokirjan, ulottuvuuksia kirjassa: jollei osaa japania, on mielestäni väkisinkin heikossa asemassa tutkimassa japanilaista tuhat vuotta sitten elänyttä kirjailijaa. Vaikka englanninkielisiä lähteitä onkin hyödynnetty ilmeisesti melko paljon (ja sivuhyppy Virginia Woolfiin oli esimerkiksi minusta äärimmäisen mielenkiintoinen), ajattelen väkisinkin että tutkimuspohja jäi vajavaiseksi.

Paljonko englanniksi on kirjoitettu vaikkapa Minna Canthista tai Aleksis Kivestä, jotka hekin sentään elivät huomattavasti vaivaiset sata tai parisataa vuotta sitten? Ja millainen olisi japanilaisen näitä henkilöitä koskeva tutkimus, joka perustuisi vain englanninkielisiin lähteisiin? Suomalaiset sentään puhuvat ja kirjoittavat englantia ahkerammin kuin japanilaiset, joten lähtökohdat lienisivät kaikki asianhaarat huomioon ottaen moninkertaisesti paremmat kuin Kankimäellä.

Kirja etenee kuin historiallinen salapoliisitarina. Se on vetävä formaatti, mutta siihen suhtautuu sitä kriittisemmin mitä vahvempi on tunne siitä että lähdemateriaali ei ole kyllin kattavaa.

Kuitenkin kaikitenkin suosittelen kirjaa, jos historiaan eläytyminen kiinnostaa. Japanologi saattaa turhautua, mutta päiväkirjamaisena matkakirjana ja historiafiilistelynä toimii erinomaisesti. Enhän itsekään ole asiantuntija, joten jupinoistani huolimatta saattaa olla että Shonagon tosiaan on niin vähän tutkittu henkilö, että kaikki tarpeellinen onkin saatu irti käännetystä kirjallisuudesta – ken tietää. Historia on aina jossain määrin spekulaatiota.

Alan Macfarlane: Japanin sydämessä

Todella hyvä kirja. Täydet viisi tähteä. Hyvä, Atena!

Atena, 2008

Alan Macfarlane on siis britti, joka on kirjoittanut kirjan Japanista. Häntä kiehtoo Japanin ristiriitaisuus: toisaalta rauhanomainen kansa, toisaalta esim. toisessa maailmansodassa aika hurjia. Toisaalta ei uskontoa sinänsä, toisaalta kansalaiset käyvät tiuhaan erilaisissa pyhätöissä. Ja niin pois päin. Miksi? Mistä on kyse?

Macfarlanen tyyli on todella miellyttävä. Nöyrä ja pohdiskeleva. Hän ei kuvittele tietävänsä kaikkea, vaan pohtii tavallaan ääneen yrittämättä yksinkertaistaa monimutkaisia asioita. Ajatusten taustalla on vakuuttava määrä tutkimuksia ja haastatteluja, joten kyökkipsykologialla ja musta tuntuu -pohjalta ei suinkaan olla liikkeellä. Yleinen asenne tuntuu myös olevan tasapainoinen ja holistinen: Macfarlane ei ihannoi tutkimuskohdettaan sokeasti, eikä yritä kalastella lukijoita tällä hetkellä pinnalla olevien aiheiden tarkastelulla. Tulos on todella mielenkiintoinen, innostava ja ahaa-elämyksiä tarjoava näkökulma Japaniin.

Lähestymistapa on hieman akateeminen, joten kirja ei sovellu niille, jotka haluavat svengaavaa menoa ja paljon tietoa populaarikulttuurista. Henkilön, joka on kiinnostunut Japanista populaarikulttuurin ulkopuolellakin, kannattaa kuitenkin ehdottomasti lukea tämä kirja. Toisaalta kirja ei ole stereotyyppisen akateeminen siinä mielessä, että eräs suosikkipiirteitäni oli, ettei maata esitellä kuin uusinta kännykkää tai muuta keittiövipstaakia, eli aihetta ei lähestytä loputtomien tilastotietojen ja kaavioiden kautta (vientituotteet, ikäjakaumat, asuttujen alueiden osuus prosentteina, BKT jne.). Macfarlane toteaa, ettei Japanissa yhteiskunnan eri osa-alueita ole mielekästä erotella toisistaan ja tarkastella toisistaan erillisinä (uskonto, politiikka, perhe-elämä ja niin päin pois), vaan ne pitäisi pyrkiä hahmottamaan toisiinsa yhteydessä olevana kokonaisuutena. Näkökulmia ei olekaan lähestytty prosenttien ja tilastojen kautta, vaan on pyritty hitusen abstraktimmalle tasolle nostamaan esille taustalla olevia näkemyksiä ja perinteitä.

Sen verran vielä voisin ehkä sanoa, että olen itse asunut Japanissa vajaan vuoden ja lukenut pari aihetta käsittelevää kirjaa aiemmin, joten kulttuuri on ainakin pintapuolisesti tuttu ja siitä on (vaatimatonta) omakohtaista kokemusta. Tällaisilla lähtökohdilla varustetulle lukijalle Japanin sydämessä on täysosuma. Ei liene yllätys, että Japani siis kiinnostaa, mutta tämä kirja herätti minussa uutta innostusta aiheeseen. Ostan tämän omaksi sillä hetkellä kun tämän jossain näen. Palaan tähän varmasti vielä myöhemmin.

Vaikka alun pohjustus käynnistyy hitaasti, lopun yhteenvetoa ei missään nimessä kannata kuvitella jättävänsä väliin. Siinä on todella kiinnostavaa pohdintaa länsimäisen ja japanilaisen näkemysten eroista. Macfarlane esimerkiksi toteaa, että Euroopassa teollistumisen myötä hengellisyys erotettiin maallisesta maailmasta ja samalla sydän ja pää erotettiin. Tästä syntynyttä ahdistusta tai ainakin hämmennystä käsittelivät monet kirjailijat ja runoilijat. Ensinnäkin: enpä ole muualta lukenut tätä asiaa (vaikka en siis hetkeäkään yritä väittää että Macfarlane olisi tämän keksinyt). Kiintoisaa! Macfarlane jatkaa, että Japanissa tätä erotusta ei ole tapahtunut, ei ainakaan samalla tavalla: mystiikka ja arkirutiini kuuluvat samaan maailmaan. Monia muitakaan meikäläisittäin ilmiselviä kahtiajakoja ei Macfarlanen mukaan hahmoteta toisensa poissulkevina vastakohtina.

Niin kliseistä kuin se onkin, tämä kaikki on kiehtovaa koska se kertoo jotain jännittävää toisesta tavasta hahmottaa maailma ja samalla avaa uuden näkökulman omaan katsantotapaan. Lukiessa tekisi mieli pysähtyä vähintään viiden sivun välein miettimään ja sulattelemaan lukemaansa.

Äh. Tuntuu, etten saa sanottua mitään järkevää. Yritinpä kuitenkin. :)