Kirsti Ellilä: Miehen tuoksu

Karisto, 2007

Äymh.

Kirja tuli tietoisuuteeni jonkun blogiarvion kautta. Nähdessäni kyseisen kirjan kirjastossa mieleeni arviosta palautuivat vain puisevat kommentit kannesta. Eikä ehkä suotta. Takalisto vaikuttaa sangen naiselliselta, eikä siten tunnu oikein liittyvän Miehen tuoksu -nimeen. Väriyhdistelmäkin on melko tympeä. Toisaalta romaanin lukeneena voi sitten spekuloida, että onko tässä nyt sitten aseteltu vastakohdiksi paikalleen jämähtänyt museotavara ja elämää pursuava nuorehko ihminen. Se puoli toimii, mutta kannen pitäisi puhutella myös kirjaa kädessään punnitsevaa ostajaa tai kirjastokävijää. No jaa.

Helmi on siis töissä Turun linnan museossa. Iloinen, ideoita pursuva ja kaikesta innostunut Jaana on tullut osaksi työyhteisöä ja kaikki pitävät riehakkaasta Jaanasta -- paitsi tietenkin Helmi, jota Jaanan koohotus ja piikikkäät kommentit ärsyttävät, eivätkä vähiten sen vuoksi, että miellyttävä konservaattori Erkkikin äityy syömään Jaanan kädestä katkarapuja laivaseminaarissa. Jaanan idea on tietysti myös Miehen tuoksu -niminen näyttely, mies seksiobjektina kautta aikain, josta kaikki innostuvat työntekijöitä, mediaa ja niitä ah niin vaikeasti tavoitettavia kansan syviä rivejä myöten. Hitaasti mutta varmasti Helmi tulee siihen tulokseen, ettei ole elämäänsä aivan tyytyväinen. Ainoana laastarina vähättelevää Marleena-tätiä, valloittavaa Jaanaa ja jännityksen- ennemmin kuin kulttuurinnälkäistä museokävijäkuntaa torjumassa on isä Heikki, Helmin ystävä ja tissutteleva ortodoksipappi.

*vähäpätöinen spoilerivaroitus*
Meni 150 sivua ennen kuin aloin vähän lämmetä. En osannut sympata oikein ketään: Helmi ärsytti nyreydellään ja tossumaisuudellaan, mutta vaikka hän onkin vähän tiukkis, tuntuvat hänen persoonaansa ja elämäänsä muitta mutkitta ruotivat jaanat ja marleenatädit aika kohtuuttomilta. Toisaalta oli mukava huomata Helmin lopussa tekevän sovinnon Jaanan kanssa ja havahtuvan siihen, että hän voi kuin voikin nauttia Miehen tuoksu -näyttelyn tekemisestä ja Jaanan seurasta. Itse kun toisaalta olen vähän tällainen hissukka, pidin loppuun asti kiinni käsityksestäni, että Helmin tuttavat olivat kommentoineet hänen elämäänsä liian suorasanaisesti ja ikävästi. Todella vaikeaa ottaa neuvosta vaarin, jos se esitetään niin röyhkästi kuin esimerkiksi Marleena-täti. Siinä mielessä Helmin lammasmainen täyskäännös hieman jäi kaivelemaan: missä vastapuolen pahoittelut?

Tissuttelevan Heikin tarinallekin olisin mieluusti kuullut jatkoa. Miten käy ryypiskelevän pappismiehen? Asetelma oli kiinnostava, mutta jäi käsittelemättä.

Jotenkin ei oikein sytyttänyt, mutta ehkä olin asennoitunutkin tähän vähän väärin. Odotin jotakin sellaista kevyttä hauskaa, mitä Tuija Lehtisen nuortenkirjoista muistan. Tämä oli selvästi enemmän kasvutarina kuin romanttinen seikkailu, ihmekös tuo siis jos eivät odotukset ja kirja kohdanneet. :) Kaipasin jotakin Bridget Jonesin kaltaista symppishahmoa, ja tarina oikeastaan loppuu siihen, että Helmistä sellainen sympaattinen hahmo leipoutuu tarinan lopuksi.

No niin, löytyi: Booksyhän tästä oli kirjoittanut. Blogista löytyy myös linkki kirjailijan vastaukseen!

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Tälle olin liian tosikko ja eritefobiainen. Sääli.

WSOY, 2010

Kuuntelin taannoin Nauravia naisia -antologiaa, ja Supisen Timanttinappi-niminen novelli oli niin hauska, että päätin lukea aika kauan lukulistalla kuivuneen Apatosauruksen maa -kokoelman (2010), josta kyseinen novelli on peräisin. Meininki oli kuitenkin niin absurdia ja ihoisen, hikisen, tautisen "fyysistä" (kuten Hesarin arvostelija onnistuneesti luonnehtii), etten oikein osannut nauttia tarinoista. Esimerkiksi kakku, johon nainen yrittää tiivistää puuhakkaan miehensä elinvoimaa sekoittamalla taikinaan siipan spermaa, verta ja hiuksia. Hyi, ja silleen.

Asian summannee aika tarkasti se, että siinä missä Parnasson Pauli Tapio kuvaa näkemystään sanoen "Kikkeleitä ja kakkaa on riittämiin, ja huumorin lannasta kasvaa älynväläyksen kukka", minä joudun tunnustamaan, etten juurikaan nähnyt niitä älynväläysten kukkia lannalta. En väitä, etteikö niitä olisi, mutta omaan silmääni eivät tarttuneet, ja siveyden sipulina lanta- ja kikkelikasasta ei erityisemmin hemaissut ruveta horsmia etsimään. :) Kannattaa muuten ehdottomasti kuitenkin lukea tuo Parnasson arvio kokoelmasta, sillä Tapsa diggailee.

Tykkäsin kuitenkin Supisen esikoisteoksesta Liha tottelee kuria (2007). Sitä voin suositella laajemmalle yleisölle. Voi olla, että tämä Apatosauruksen maa on vähän liian hurttia menoa monelle. :D

Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Tammi, 2008

Jhumpa Lahirin Tuore maa on saanut odottaa hyllyssä lukuvuoroaan iät ja ajat. Opus kuuluu sarjaamme "isältä lainatut". Novellikokoelma on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäisessä on viisi novellia ja toisessa kolme toisiinsa liittyvää tarinaa.

Ensimmäisessä osassa tuntemukseni heittelivät vähän laidasta laitaan. Heti ensimmäiseksi sijoitettu niminovelli oli mieleinen. Seuraavat Hell-heaven ja Vaihtoehtoinen majoitus eivät erityisemmin iskeneet, mutta neljäntenä seurannut Pelkkää hyvyyttä viritti taas intoni uusiin korkeuksiin, kunnes viides ja osan viimeinen Ei kuulu kenellekään latisti taas vähän tunnelmaa. Kaikkia näitä yhdistää henkilökaarti, joista osa on ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajia Yhdysvalloissa. Kaikissa on kuvataan myös avioliittoa, joskin yhdessä naimakaupat häämöttävät vasta parin tulevaisuudessa.Toinen osa koostuu kolmesta toisiinsa liittyvästä novellista.

Tuore maa -novellissa ihastuin oikopäätä Lahirin tyyliin. Se on puhdaspiirteistä, jotenkin sulavaa ja tarkkanäköistä. Asiat eivät tapahdu ryminällä ja ryskeellä vaan arjen kokoisesti ilman, että vaikutelma on innoton tai pitkäpiimäinen. Itse novellissa pidin erityisesti siitä, miten perheen sisäisiä suhteita sekä isän (ensimmäisen polven maahanmuuttaja) ja tyttären kotoutumista kuvattiin. Lisäksi oli kiehtovaa seurata, kuinka päähenkilön kuollut äiti tuntui olevan läsnä vähintään yhtä tiiviisti kuin elossa olevat henkilöt. Lahiri onnistui tuomaan kuolleen hahmon etunäyttämölle luontevasti. Poissa- ja läsnäolo oli kuvattu kiehtovasti myös Pelkässä hyvyydessä, jossa isosisko kantaa syyllisyyttä veljensä alkoholisoitumisesta. Veljen läsnäolo on painostavaa, mutta poissaolo ei osoittaudu sen paremmaksi. Hell-heaven vaati hieman pureskelua, mutta siinä kuvatut voimakkaasti ristiriitaiset kahden henkilön kokemukset samasta kulttuurista olivat kiinnostava aihe. Kulttuuria ja kulttuurieroja ei ole leveällä pensselillä pläästitty jokaiselle aukeamalle, vaan ennemmin tällaisista kulttuurikipuiluista muodostuu vain yksi kerros tarinoihin.

Ensimmäisessä osassa miltei kokonaan kylmäksi jätti viimeinen novelli, Ei kuulu kenellekään. Eräs lukupiiriläinen pohti, että hänestä se kuvaa valtaa ja sitä, miten se osuu joskus yhden käteen, seuraavassa hetkessä toisen. Ajatus on hirmuisen kiinnostava, mutta tuntuu että koko novelli pitäisi lukea uudestaan idean tutkimiseksi, enkä tällä kertaa ryhdy siihen. Jostakin syystä tarinassa tuntui olevan paljon puoliksi mukana olevia, melkein turhia henkilöitä. Mielenkiintoni päähenkilön ihmissuhteen kohtaloon lässähti, kun hän toimi mielestäni kovin rumasti tarinan kertojaa kohtaan. Kertoja taas tuntui olevan väritön hissukka, jolle ei juuri tapahtunut mitään. Kaikki tuntui jotenkin jäävän hajalleen. Mitä? Miksi? Ängh.

Suomennoksen tehnyt konkari Kersti Juva on kirjoittanut todella luontevaa tekstiä ("kaikki eteni hyvässä järjestyksessä", "kypsä yöpuulle"), joskin parista repliikkeihin liittyvästä seikasta olin eri mieltä ("suo anteeksi" nuorten ihmisten sanomana). Aika harvoin tulee erityisesti sellainen fiilis, että käännös on jotenkin erityisen hyvä. Erilaisia puutteita on helpompi huomata. Oli mukava lukea käännöstä, jossa törmäsi silmiinpistävän hyviin ja luonteviin ratkaisuihin tämän tästä. :D (Luen muuten parhaillaan Miina Supisen Apatosauruksen maata, jossa on silmään osunut useampikin väärin taivutettu verbi, tarkoittaen siis sitä että verbi on yksikkömuotoinen vaikka subjekti on monikollinen. Tuntuu sinänsä jotenkin omituiselta... Kääntäjän oikeakielisyysvirheistä tulee usein sanomista, mutta miten suhtautua ilmeisiin virheisiin, joita äidinkielellään kirjoittavan kirjailijan teoksissa on?)

Muoks. Ainakin Hesarin Jukka Petäjä on tykästynyt kokoelmaan koko lailla.

Sarjakuvaa: Ulkoministeriö

WSOY, 2012

Ulkoministeriö kuuluun jälleen sarjaamme "isän hyllystä". Nuori häiskä palkataan kesken väikkärin pakertamisen Ranskan ulkoministerin apulaiseksi. Tuoreen tulokkaan on määrä hoitaa ministerin puolesta tämän "vuorosanat" eli kirjoittaa tämän puheet.
Siitä se riemu sitten repeääkin, sillä ministeri on aika pakkaus. Hän on hengästyttävä, omavaltainen, itsepäinen ja tehokas... mahdoton alaisten pompottaja, mutta kuitenkin pompottaja, jolla on kyky arvioida osuvasti kansainvälisen politiikan kehityssuuntia. Ministeri rakastaa tehokkuutta ja ylösnostattavia käsitteitä. Hän on impulsiivinen, innostunut ja mahdoton. Hän lukee kaiken korostuskynä kourassa ja korostaa kaikki mielestään iskevät katkelmat. Hyvän kirjan hän tunnistaakin siitä, että koko nide on kuprullaan siihen hölvätyn väriaineen vaikutuksesta. Albumin alaotsake on "Diplomaattisia merkintöjä", mutta ministeristä saa diplomaattisuutta hakea hakea. :D

Pidin kirjasta paljon. Siinä on kiinnostava miljöö ja humoristinen ote. Ei haitannut, vaikka ministeri hahmona jäi minulle vähän ristiriitaiseksi: miten ulkoministeriksi päätyy tuollainen henkilö? Miten tuossa asemassa voi olla (joskus lapsekaskin) kirjan kuvaamissa määrin idealisti ja jättää surutta "yksityiskohdat virkamiehille"? Noh, ehkäpä sen aiemmin mainitun nerouden turvin sitten. Kokonaisuutena Ulkoministeriö on viihdyttävä.

Erityisesti pidin lyhyestä luvusta, jossa analysoitiin ministerin väittelytekniikkaa eli vastapuolen hämmentämistä. Nautin aina, kun jokin retorinen keino puretaan osatekijöihinsä. Pidin myös piirrostyylistä, joka oli ilmeikäs sekoitus yksityiskohtaisuutta ja karikatyyreimäisen selkeitä hahmoja. Ministerin aatteen paloa kuvaa usein höyryltä tai pilviltä vaikuttava taustaelementti, joka saa intensiteetin tuntumaan käsin kosketeltavalta. Lisäksi miehen repliikit on usein jaettu useisiin pieniin kupliin yhden ison sijasta, mikä saa hänen puheensa tuntumaan entistäkin ytimekkäämmältä ja, no, dynaamisemmalta. :)

(kuvaa klikkaamalla saapi killistellä isompaa versiota)

No kukapa tämän takana sitten on? Maalari ja merirosvo -sarjakuvistaan (kuulemma) tunnettu Christophe Blain on piirtänyt albumin salanimi Abel Lanzacin taakse vetäytyvän Ranskan ulkoministeriön entisen virkamiehen kertoman perusteella. Hurjaa... Ranskalainen sarjakuva on viime aikoina tunkenut tietoisuuteeni (etenkin kesän Manu Larcenet -innostuksen myötä). Ulkoministeriö sen kuin pahensi (paransi?) tilannetta, sillä aion ehdottomasti lukea lupaillun jatko-osan kun se joskus ilmestyy ja odotellessani tutustua mainittuun Maalari ja merirosvo -sarjaan.

Erin Morgenstern: Yösirkus

Basam Books, 2012

Olen muuttunut viime aikoina kärsimättömäksi lukijaksi. Päivät joina luin 1000-sivuista eeposta muskettisotureista tarinaan uppoutuneena tuntuvat tätä nykyä epätodellisilta. Noh, ainahan voi toivoa, että Dumas sattuu vain kirjoittamaan niin hyvin, että edellä mainittu tapahtuma voisi toteutua nytkin. En uskalla kokeilla. Mietin jo hädissäni mahdollisuutta, että olen tullut tiedostavammaksi lukijaksi. Niin, jos kirja on kelvoton, pitkästyn samalla tavalla kuin kuulemma lapset, jotka ovat liian edistyneitä luokalleen. ... Tokkopa.

Hätäännyn.

Oli miten oli.

Erin Morgensterin Yösirkus kuvaa (ylläripylläri) sirkusta, joskin tämä poikkeaa kokolailla perinteisistä, riehakkaista ja värikkäistä versioista. Sirkus on väritykseltään täysin mustavalkoinen (värjättyä tannerta myöten), ja se lähtee kaupungista yhtä äkkiarvaamatta kuin on sinne saapunutkin. Portit ovan auki auringon laskusta auringon nousuun. Pyöreän takorauta-aitauksen sisällä on mustavalkoisia telttarykelmiä, jotka sisältävät mitä ihmeellisimpiä esityksiä ja kokemuksia.

Kirja tuntuu aiheuttavan kiitettävää jakautuneisuutta Goodreads-palvelussa: se sijoitetaan käyttäjäarvosteluissa sekä "miten tämä on julkaistu" että "upeinta maailmassa" -kategorioihin. Ilonpilaajana asetun näiden ääripäidän välimaastoon: Yösirkus pursuaa kirjailijan mielikuvituksekkaita ideoita ja ajatuksia, mutta itse tarina sirkuksen ympärillä tuntuu jäävän miljöön varjoon. Sirkus on ilman muuta romaanin kantava ydin.

Kirjassa on jonkin verran asioita, joista voi hikeentyä halutessaan: Lasten dialogi on stereotyyppisen lapsekasta, lapset selittävät alleviivatun hämmentyneesti kaikkea ja käyttävät analogioita minkä ehtivät. Samojen lasten kasvua 16 vuoden ikään ei replikoinnista juuri huomaa. Sitten löytyy tällaisia vaivaannuttavia katkelmia:
 "Suurimman osan elämääni olen joutunut pinnistelemaan pitääkseni itseni hallinnassa", Celia sanoo ja nojaa päätään miehen olkapäähän. "Tunteakseni itseni läpikotaisin ja pitääkseni kaiken täydellisesti järjestyksessä. Kun olen sinun kanssasi, menetän otteeni. Minua pelottaa ja –"
"En halua, että pelkäät", Marco keskeyttää.
"Minua pelottaa se, miten paljon pidän siitä", Celia jatkaa lauseensa loppuun ja kääntyy kasvokkain mieheen. "Miten paljon minua houkuttaa unohtua sinuun. ---"

Joka paikassa toistuvat muste, paperi, tee, puut, kirjat ja mitkä lie nauhat alkavat jossakin vaiheessa jo tursua korvista, vaikka ne ensin olivat asiaankuuluvia tunnelmanluojia. Juonessakin on paljon ennalta-arvattavaa.

Harva näistä ongelmista on kuitenkaan kriittisen häiritsevä, ja sirkus on ympäristönä omintakeinen. Sirkus olisi hyötynyt ehkä hieman tiiviimmästä kirjasta, mutta turha sitä on murehtia. Mustavalkoisesta sirkuksesta on yksinkertaisesti hauska lukea. Satumaailmana se on kooltaan ja mahdollisesti tyyliltään rajoitetumpi kuin vaikkapa fantasiaromaanin maat ja meret, kansat ja kulttuurit, mutta rajoituksista huolimatta siellä viihtyy. Sivuista muodostuvat valoa lyhtymäisesti hehkuvat paperipuut, joiden monikerroksinen kaarna on karhea käden alla, ja oksista ja rungoista voi lukea runonpätkiä, ovat mukava, helposti visualisoitava ajatus. Morgensternilla on ollut pikkutarkka visio, ja useasti mainittu kinuskin tuoksu leijailee nenään kirjan sivuilta. On hauska pähkäillä, mihin telttoihin itse menisi, missä viihtyisi, seuraisiko sitä paikasta toiseen vai malttaisiko jäädä kotiin. Aina kun uusi teltta avautuu, lukee kiinnostuneena mitä siellä on.

Ihan mukava välipalakirja. On varmaan myös ihmisiä, jotka eivät voi saada kyllikseen musteesta ja nauhoista ja paperista sen kaikissa muodoissa, heille tämä lienee järisyttävä löytö. :) Kirjan on kirjojen keskellä lukenut myös Maija, joka piti myös sirkuksesta kovasti.

Nauravia naisia -antologia

Kävipä ensimmäisen kerran niin, että blogger näpäytti nenälle ja heitti puolivalmiin tekstin jorpakkoon. Viimeisillä pihinöillä nyt mennään, mutta yritän kraappia kasaan jonkinlaisen mukaelman menetetyn tilalle.

Mitä?
Äänikirja, antologia, "30 tarinaa keskeltä elämää"
Kuka?
Kirjoittajat: Sinikka Nopola, Tuula-Liina Varis, Taina Latvala, Outi Alanne, Maritta Lintunen, Tuuva Aro, Anja Erämaja, Miina Supinen, Sari Mikkonen
Lukijat: Anja Erämaja, Seela Sella, Sanna Stellan, Maija-Liisa Ström, Martti Suosalo
Kustantaja: WSOY, 2011

Taasen meitsin kuva. Ei kummoinen, mutta ethän vie luvatta.

Fiiliksiä:
Nauravia naisia -nimi yhdistettynä iloisenkeltaiseen kanteen ja Sinikka Nopolan kattavaan edustukseen virittivät tämän lukijan vähän komediataajuudelle, mikä ei ollut aivan optimaalinen mielentila. Kaikissa tarinoissa on jokin koominen elementti, mutta itse tarinat eivät välttämättä ole aurinkoisia. Mutta naisnäkökulmaa piisaa. On syntymää, on kuolemaa, on seksiä, ei ole seksiä, on sisaruutta, on vanhuutta ja äiteyttä. Antologiasta kun on kyse, lienee selvää etteivät kaikki tarinat olleet yhtä mieluisia kuin toiset, mutta naiseudessa rypeminen oli ihan hauskaa vaihtelua. Oli hauska maistella erityylisten kirjoittajien novelleja kuin konvehteja ikään. :)

Viimeiseksi mauksi jää katkeransuloinen, enimmäkseen tosin suloinen tunne: voi tätä elämää, voi meitä naisia. Jostakin ihmissuhdeaiheesta olisi ollut mukava lukea, pohtivampi kuin kokoelmassa oleva Maritta Lintusen suhteen ääritilanteeseen sijoittuva Vakoojat. Mutta ehkä naisten suhde miehiin vaatisi jo kokonaan oman antologian. Miesnäkökulmiakin olisi muuten mukava koota vastaavaksi kokoelmaksi (Petri Tamminen ja Riku Korhonen tulevat mieleen odottelematta).

Seuraava katkelma on antologian suosikkinovellistani, Miina Supisen Timanttinapista, joka on julkaistu aiemmin teoksessa Apatosauruksen maa. Tarinassa rättiväsynyt äiti pelastetaan painajaismaisesta arjesta toviksi lepokotiin. Sanna Stellanin satumainen kerronta sopii tarinaan täydellisesti.

Tulevina päivinä rouva otti ohjelmaansa lepokodin ohjelmasta kolme hoitoa. Ensimmäinen oli sensory deprivation tank -hoito. Siinä hoidettava kellui yksin pimeässä, äänieristetyssä tankissa. Toinen oli ruikutus. Se oli sellaista, että rouva meni hoitajan kanssa kahville, alkoi ruikuttaa ja hoitaja vastasi yhä uudestaan: "Voi sua kuule! Kyllä sä olet lujilla! Kyllä sä olet yksi arjen sankari!" Kolmas hoito oli lapsen ylistys. Siinä hoitaja ja rouva olivat pitkällään esteettisten voimistelumattojen päällä, ja lapsi sai kiipeillä ja kieriskellä heidän välillään ja yllään ja rouva ja hoitaja kehuivat kilvan lapsen luonnetta, ulkonäköä, nimeä ja motorisia ja kognitiivisia taitoja. Hoitaja ihaili myös äidin ja lapsen suhdetta.

Omia lapsia ei ole, mutta tämä novelli oli kyllä niin mahdottoman herkullinen kaikessa kauheudessaan, että Apatosauruksen maa on luettava!

Tunnustus(!) ja Peter Carey

Blahoo! kuten Leena Walleniuksen Pupu-hahmolla oli aikanaan tapana huutaa, olen saanut tunnustuksen, ihka ensimmäisen, ja keneltäpä muulta kuin Suketukselta! :) Tässä se on, kaikessa mairittelevassa sulokuudessaan:

*tihii!* Tämmöiset säännöt seuraavat mukana:

TUNNUSTUKSEN SÄÄNNÖT:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Tunnustuksia on viljelty jo kosolti niin, että niitä on kerääntynyt läjäpäiten jo ansioituneimmille sanasepoille/sanasalleille. Tuntuu vähän hassulta ehkä tässä vaiheessa levittää tunnustusta enää, joten teen tähän enää varjolistan. Jos nyt sattuu niin hassusti, että joku listalta ei ole vielä ko. tunnustusta saanut, menetelköön hän sen kanssa miten mielii, se on joka tapauksessa vilpittömästi annettu. Omasta puolestani voin luvata, etten loukkaannu, vaikka mahdollista kahdeksatta tunnustusta ei enää hehkutettaisikaan erityisesti. :D

Ensinnä olen tylsä, ja laputan tarrailmoituksella heti Suketuksen, sillä tykkään hänen laveasta kirjamaustaan sekä maanläheisestä päiväkirjamaisesta tyylistään.
Lisäksi annan tunnustusta Villasukalle kirjahyllyssä, Kirjahyllylle, ituhippi-Mirvalle sekä kirjojen keskelle Maijalle.
*muok 19min julkaisusta* IIK! Unohdin Pihin naisen, jonka ekointoilusta tykkään myös. En halua ottaa ketään aiemmista pois, mutta hän saakoon kunniamaininnan, joka on yhtä hyvä kuin varsinainen tunnustus. :)

Sitten lyhyt tuumos Peter Careystä. Tunnetteko häiskää? Saanut ilmeisesti kahdesti Booker-palkinnon – saavutus, johon hän mukaan luettuna vain kaksi henkilöä on yltänyt. Nimi ei ollut meikäläiselle ensinkään tuttu, mutta kun kansainvälinen lukupiirimme äänesti hänen historiallisen romaaninsa luettavaksi, tartuin siihen aika innokkaasti. Parrot and Olivier in America (2009) oli tapauksen nimi.

Menossa mukana myös mökillä.

Olen tahkonnut sen 500 sivua koko kuukauden, sain loppuun vasta eilen. Huh huh. Aikamoinen jööti kirjaksi. Toivoin pitäväni kirjasta, sillä:
- se sijoittuu Ranskan vallankumouksen jälkeisiin vuosiin eli kiintoisaa
- siinä ranskalainen aristokraatti (Olivier) ja hänen maailmaa nähnyt englantilainen palvelijansa (Parrot) ystävystyvät eli kiintoisaa
- päähenkilöt lähtevät Amöriikan tuoreeseen demokratiaan, mikä on etenkin giljotiinin jälkimainingeissa kasvaneelle Olivier-paralle kauhistus eli kiintoisaa

Vaan jotenkin silti ei. Kirja on pitkä ja tavallaan pirstaleinen, sillä kahden kertojan vuorottelun lisäksi hypitään myös ajassa. Aluksi, etenkin Parrotin nuoruusvuosia Englannissa kuvaavan osion johdosta odotin Dickens-tyylistä seikkailua, jota ei sitten koskaan tullutkaan. Kumpikaan kertojista ei tunnu antavan luotettavaa kuvausta amerikkalaisen demokratian alkuvaiheista, enkä itse tunne asiaa tarpeeksi hyvin pystyäkseni itse arvioimaan kärjistyksiä "missä määrin tämä on totta?" -tyyliin. Tarina oli ajoittain hauska... mutta ei tarpeeksi usein 500 sivuun nähden. Kielikuvat olivat usein mainioita, mutta niidenkään nojaan en voinut kiinnostustani näin pitkäksi aikaa tukea. Isännän ja palvelijan ystävyyskin tuntuu loppujen lopuksi olevan vain syy antaa tarinalle kaksi näkökulmaa ja kaksi kertojaa... ja kuten brittilehti Telegraphin John Preston huomioi, ystävystymisen jälkeen jännite raukeaa ja hahmot jäävät jotenkin tyhjän päälle.

Kunnianhimoa yrityksessä oli, mutta jotenkin kirja olisi hyötynyt (minusta) joko aiheen tarkennuksesta tai ainankin esipuheesta, jossa kirjailija selittäisi lähtökohtansa. Ilmeisesti päähenkilökin perustuu löyhästi johonkin heppuliin nimeltä Alexis de Tocqueville. Ilmeisesti se sanoo jotain USA:laisille, mutta meitsille ei niin mitään (nyttemmin olen googlannut asian: tyyppi kirjoitti vissiin ensimmäisen USA:n asenteita ja oloja kuvaavan kirjan "Democracy in America"). Sitten toisaalta tämäkin samankaltaisuus on juurikin kaltaisuutta, sillä vaikka Carey on (tässä lainaan muiden ja sivistyneempien huomioita) sisällyttänyt Olivieriinsa joitakin Tocquevillen piirteitä, hän on lisännyt monia muita. Historiallisena oppituntinakaan tätä ei ainakaan Tocquevillen osalta uskalla pitää.

(Hiiskatti, hetken luulin ilahtuneena että kurkiaura lentää yli, kunnes muistin eläväni kaupungissa ja vieläpä rakennustöiden lähistöllä: nostovimpelehän se siellä valittaa taakkaansa.)

Makuasia silti, koska Guardianin Ursula Le Guin ei tunnu olevan oikeastaan eri mieltä kanssani mistään, mutta silti piti kirjasta... o.O Hämmennys valtaa mielen. ^__^; No. Lukupiiriläiset kehuivat minulle Kellyn kopla – tositarina -nimistä kirjaa. Haluaisin nähdä Careyn kirjoitustyylin jossakin juoneltaan tiiviimmässä tarinassa, joten epäilemättä tartun tähän, jos se kirjastossa vastaan tulee.

Ja lopuksi 30 päivää kirjoja, päivä 3:
Kirja, joka saa sinut iloiseksi
Heli Laaksosen Pursu (eli "tarina- ja marinakirja") saa iloiseksi ja on valmiiksi paloiteltu suupaloihin pikapiristystä varten. Kirjallisuuden ulkopuolelta tahi ainakin ulkolaidalta on kuitenkin nostettava esiin myös Bill Wattersonin ihanat strippimuotoisen sarjakuvan sankarit Lassi ja Leevi, joiden kommellukset naurattavat aina, paitsi Turun Sanomien käännöksenä.