Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Tammi, 2008

Jhumpa Lahirin Tuore maa on saanut odottaa hyllyssä lukuvuoroaan iät ja ajat. Opus kuuluu sarjaamme "isältä lainatut". Novellikokoelma on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäisessä on viisi novellia ja toisessa kolme toisiinsa liittyvää tarinaa.

Ensimmäisessä osassa tuntemukseni heittelivät vähän laidasta laitaan. Heti ensimmäiseksi sijoitettu niminovelli oli mieleinen. Seuraavat Hell-heaven ja Vaihtoehtoinen majoitus eivät erityisemmin iskeneet, mutta neljäntenä seurannut Pelkkää hyvyyttä viritti taas intoni uusiin korkeuksiin, kunnes viides ja osan viimeinen Ei kuulu kenellekään latisti taas vähän tunnelmaa. Kaikkia näitä yhdistää henkilökaarti, joista osa on ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajia Yhdysvalloissa. Kaikissa on kuvataan myös avioliittoa, joskin yhdessä naimakaupat häämöttävät vasta parin tulevaisuudessa.Toinen osa koostuu kolmesta toisiinsa liittyvästä novellista.

Tuore maa -novellissa ihastuin oikopäätä Lahirin tyyliin. Se on puhdaspiirteistä, jotenkin sulavaa ja tarkkanäköistä. Asiat eivät tapahdu ryminällä ja ryskeellä vaan arjen kokoisesti ilman, että vaikutelma on innoton tai pitkäpiimäinen. Itse novellissa pidin erityisesti siitä, miten perheen sisäisiä suhteita sekä isän (ensimmäisen polven maahanmuuttaja) ja tyttären kotoutumista kuvattiin. Lisäksi oli kiehtovaa seurata, kuinka päähenkilön kuollut äiti tuntui olevan läsnä vähintään yhtä tiiviisti kuin elossa olevat henkilöt. Lahiri onnistui tuomaan kuolleen hahmon etunäyttämölle luontevasti. Poissa- ja läsnäolo oli kuvattu kiehtovasti myös Pelkässä hyvyydessä, jossa isosisko kantaa syyllisyyttä veljensä alkoholisoitumisesta. Veljen läsnäolo on painostavaa, mutta poissaolo ei osoittaudu sen paremmaksi. Hell-heaven vaati hieman pureskelua, mutta siinä kuvatut voimakkaasti ristiriitaiset kahden henkilön kokemukset samasta kulttuurista olivat kiinnostava aihe. Kulttuuria ja kulttuurieroja ei ole leveällä pensselillä pläästitty jokaiselle aukeamalle, vaan ennemmin tällaisista kulttuurikipuiluista muodostuu vain yksi kerros tarinoihin.

Ensimmäisessä osassa miltei kokonaan kylmäksi jätti viimeinen novelli, Ei kuulu kenellekään. Eräs lukupiiriläinen pohti, että hänestä se kuvaa valtaa ja sitä, miten se osuu joskus yhden käteen, seuraavassa hetkessä toisen. Ajatus on hirmuisen kiinnostava, mutta tuntuu että koko novelli pitäisi lukea uudestaan idean tutkimiseksi, enkä tällä kertaa ryhdy siihen. Jostakin syystä tarinassa tuntui olevan paljon puoliksi mukana olevia, melkein turhia henkilöitä. Mielenkiintoni päähenkilön ihmissuhteen kohtaloon lässähti, kun hän toimi mielestäni kovin rumasti tarinan kertojaa kohtaan. Kertoja taas tuntui olevan väritön hissukka, jolle ei juuri tapahtunut mitään. Kaikki tuntui jotenkin jäävän hajalleen. Mitä? Miksi? Ängh.

Suomennoksen tehnyt konkari Kersti Juva on kirjoittanut todella luontevaa tekstiä ("kaikki eteni hyvässä järjestyksessä", "kypsä yöpuulle"), joskin parista repliikkeihin liittyvästä seikasta olin eri mieltä ("suo anteeksi" nuorten ihmisten sanomana). Aika harvoin tulee erityisesti sellainen fiilis, että käännös on jotenkin erityisen hyvä. Erilaisia puutteita on helpompi huomata. Oli mukava lukea käännöstä, jossa törmäsi silmiinpistävän hyviin ja luonteviin ratkaisuihin tämän tästä. :D (Luen muuten parhaillaan Miina Supisen Apatosauruksen maata, jossa on silmään osunut useampikin väärin taivutettu verbi, tarkoittaen siis sitä että verbi on yksikkömuotoinen vaikka subjekti on monikollinen. Tuntuu sinänsä jotenkin omituiselta... Kääntäjän oikeakielisyysvirheistä tulee usein sanomista, mutta miten suhtautua ilmeisiin virheisiin, joita äidinkielellään kirjoittavan kirjailijan teoksissa on?)

Muoks. Ainakin Hesarin Jukka Petäjä on tykästynyt kokoelmaan koko lailla.