lauantai 21. tammikuuta 2012

Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Aloittelin tässä Eurooppa-haastetta alankomaalaisen Renate Dorresteinin kirjalla, jolla on mehevä nimi: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa. Suomalaisen laitoksen kansi on muuten mielestäni erityisen onnistunut. Jokin tuossa syvän punaisen ja viileän sinisen kontrastissa viehättää (pisteet Tuula Mäkiälle suunnittelusta!).

Suomentaja Titia Schuurman on tehnyt hyvää työtä. Kieli on idiomaattista ja luontevaa kuten pitkän linjan suomentajalta voikin odottaa. Afasiasta kärsivän äidin horinat oli käännetty toimivasti. Jotenkin ihanaa, että niinkin pienen kielen kuin hollannin taitaja on löytynyt suomennostyötä tekemään -- jotenkin suruttaa esimerkiksi se, että Murakamin töitä käännetään suomeksi englannin kautta. En halua väittää että lopputulos olisi olennaisesti huonompi, mutta tiettyä itseisarvoa annan kyllä sille, että lähdetekstin ja suomennoksen välillä on vain yksi linkki. Jaha, eksyin jo aiheesta. :)

Tämä oli oikeastaan ensimmäinen äänikirjani lapsuuden "kun kuulet tämän äänen, on aika kääntää sivua" -teosten jälkeen. Uusi aluevaltaus oli inspiroiva. Sinikka Sokan ääntä oli miellyttävä kuunnella ja ääninäyttelijän kautta päähenkilölle tuli "persoona" melkeinpä ilmaiseksi, kun joku muu oli jo hoitanut osan hahmon tulkinnasta. Mieleeni tulikin, paljonko lukukokemukseen oikein vaikuttaa se, lukeeko kirjan itse vai kuunteleeko jonkun toisen lukemana. Kesken on tällä hetkellä myös Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja, joka Antti Litjan lukemana on mahdottoman sympaattinen. En halua väittää, että tulkittava teksti jäisi luennan varjoon... Mutta paha on välttää sellaista fiilistä, että hyvä lukija lisää kyllä kokemukseen jotakin ekstraa. Sinänsähän se on varmaan ihan luonnollista, mutta huvikseni huomaan, että minua jotenkin häiritsee ajatus siitä, ettei kirja ole suvereeni, itseoikeutettu kokonaisuus joka on se tietty absoluuttinen itsensä ulkopuolisista tekijöistä huolimatta. Huomaan ajattelevani, mistä aiemmin penseän kohtelun saaneista kirjoista olisinkin pitänyt luettuna. Entäpä sitten sellainen mahdollisuus, että jokin lempikirjoistani ei olisikaan lempikirjani, jos olisin kuullut sen äänikirjana... tai kuka tietää -- jos olisin lukenut sen eri paikassa, eri tavalla, eri aikaan. Hui sentään, orastava identiteettikriisihän tässä tulee. :D

Jaha, eksyin aiheesta. Tykkäsin kyllä kirjasta. Alkupuolella fiilikset oli aika laimeat, mutta ensimmäisen kuudenneksen jälkeen tarina alkoi vetää mukaansa. Päähenkilö on keski-ikäinen nainen, joka kärsii menopaussin sivutuotteista, kuten kuumista aalloista ja emättimen kuivumisesta. Omaan ikään totuttelu ja sen hyväksyminen pyörivät mielessä samaan tyyliin kuin jossain isäni lainauksessa: "miten jotain niin omituista [vanheneminen] saattoi tapahtua niin pienelle pojalle?"

Kuviot panee uusiksi Heleenin äiti, joka ottaa ja kehittää pienimuotoisen halvauksen, minkä jälkeen puhe ei enää ota luistaakseen ja muisti ja koordinaatiokin tökkii. Selvinä hetkinään hän kuitenkin tajuaa oman tilansa: missä on ja mitä on tapahtunut. Heleenin äitisuhde on aina ollut vaikea ja osoittautuukin kuluttavaksi käydä katsomassa äitiä sairaalassa, hoitaa häntä parhaansa mukaan ja totutella pakosti läheisyyteen, joka ennen on heille ollut vierasta. On omituinen välitila, että äidin on toisaalta menettänyt, toisaalta ei. Eräänlainen puolikuolema. Tarina vaikuttaa ehkä synkältä, mutta sitäkin se on vain puolinaisesti. Kustantajan luonnehdinta on minusta vähän ontuva, sillä kirjaa verrataan "hyvään vitsiin: se on niin hyvä että vetää vakavaksi." Itse pidän vitsin laadun luotettavimpana mittarina sitä, naurattaako. ;) Mustasta huumorista on kyse, sen tunnistan, vaikken itse mustan huumorin suurystäviä olekaan. Sitä sorttia, jota tarkoitetaan kun kysytään "saako tälle nauraa?" Yleensähän noin tosin kysytään vain kustantajien mainospuheissa, mutta kaipa sitä ainakin toisinaan joku ihan yksityishenkilönäkin miettii.

Heleenin pinna alkaa joka tapauksessa kiristyä työn, perheen ja äidin ristipaineissa ja taustalla häälyykin kysymys, pimahtaako hän lopuksi.

Tykkäsin. Itsekin toivottavasti saan sen riemun elämässä että pääsen kokemaan, millaista on olla keski-ikäinen. Tätä aihetta pohdiskelevia kirjoja en ole aiemmin lukenut, joten arvostin tässä erityisesti juuri sitä. Päähenkilön elämän velvoitteet ja vaatimukset ovat jotenkin niin radikaalisti erilaiset kuin omani (yksin asuva alle 25-vuotias), että tarina tuntui eksoottisemmalta kuin se ehkä onkaan. Koskaanhan ei tiedä mitä tapahtuu, joten mietin lukiessani myös omaa äitikultaani ja yritin kuvitella, millaista olisi jos hän joutuisi äkkiarvaamatta samaan tilaan. Ei mikään maailmaa järisyttävä silmien avaaja, mutta uusia näkökulmia antava tuttavuus kuitenkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti