Upea Vuosi metsässä (KK)

Maahenki, 2012

Niin, upea.

Heikki Willamo on viettänyt vuoden aikana mahdollisimman paljon aikaansa Etelä-Suomessa, suojellussa metsässä, ja dokumentoinut metsän eloa ja omaa oloaan valokuvin ja päiväkirjamaisin tekstein. Maahengen kustantama lopputulos on kaunis ja tuo metsän niin lähelle, että kaipuu iskee.

Teoksen kuvat ovat mustavalkokuvia, sillä Willamo ei halunnut imelöittää kuvia väreillä (Maaseudun tulevaisuuden haastattelu). Alun talvikuvat ovat mustavalkoisina upeita ja jylhiä, joskus hypnoottisiakin luonnon omalla matemaattisella tavalla. Lukiessa ja katsellessa tuntuu mitä luonnollisimmalta asialta, että metsää on pidetty pyhänä paikkana, jonkinlaisena turvana tai jopa luonnon katedraalina. Kesäkuviin kaipasin toisinaan värien tuomaa vehreyttä, mutta 95 % prosenttia ajasta mustavalkoisuus on äärimmäisen toimiva ratkaisu.

Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa -kokoelma herätti oudon aatteen eläintarhoista. Nimittäin sen, että siellä olevien (näissä lämpötiloissa viihtyvien) elukoiden lajitorverit kuvittelee kipittämässä Suomen luonnossa... mikä on totta toistaiseksi, siellähän niitä viilettää. Vaan kuinka kauan? Willamokin katselee metsäreissunsa aluksi ympärilleen yön pimeydessä ja toteaa, että puunlatvojen yllä häämöttää valoa sieltä, missä Salo ja muut asutuskeskukset möllöttävät. Tuntuu jotenkin haikealta, että suojeltu metsäkin on jo harvinaiseksi käyvä saareke. Automatka Loimaalle kun antaa ymmärtää, että pusikkoa riittää niin pitkälle kuin silmä kantaa, vaikka todellisuudessa ero teollisuusmetsän ja omaan tahtiinsa hengittelevän metsän välillä on ekologisesti aikamoinen.

Niin, kuvat ovat tosiaan kauniita. Willamon päiväkirjamaiset merkinnät ovat sopivan tunnelmallisia ja rauhallisia, paikoin hartaitakin. Hän puhuu kauniisti esimerkiksi "metsänpeittoon pääsemisestä". Käy ilmi, että metsänpeitto oli muinaisten suomalaisten puheessa eräänlainen lumoustila, johon joutunut katosi metsään. Vaikka hän olisi yrittänyt herättää häntä etsimään tulleiden ihmisten huomion, he näkivät kadonneen vain kivenä tai kantona.

Willamo kokee sen sijaan pääsevänsä nykyihmisenä vähän erilaiseen metsänpeittoon, sillä noin kilometrin metsässä käveltyään arkiset huolet jäävät taakse ja ajatukset selkenevät. Luulen tietäväni, mitä hän tarkoittaa. Itse ainakin huomaan kutistuvani itseni kokoiseksi metsässä. Asioista tulee yksinkertaisempia. Kännykkä voi tiltata, alesta on tullut kannettua kotiin jotain totaalisen tarpeetonta roskaa, pitäisi tehdä kaikenlaista laskujen maksusta auton huoltoon, mutta auringossa lämmennyt kivi ei tilttaa, metsässä ei ole mitään tarpeetonta ja jotenkin sitä löytää itsensä ilman sitä jokapäiväistä härdelliä, joka pyörii joskus mitä absurdeimmilta tuntuvien asioiden ympärillä.

Kirja vei mukanaan. Se on hieno. Hinta kustantajan verkkokaupassa on aika kova kaltaiselleni opiskelijalle, mutta hankin tämän varmaan jossakin vaiheessa hyllyyni. Robert McLiam Wilsonin Eureka Streetistä tutuin sanoin: Voi sinua maailma, kuinka olet kaunis.

Kansankynttiläin kokoontumisajoissa kurvaan kirjan myötän kategoriaan X) Luonto ja ympäristö.

P.S. Luonnonperintösäätiön sivuilla voit lahjoittaa palan ikimetsää suojeltavaksi (tämänhetkiset suojelukohteet tarinoineen nähtävissä Suojelualueet-välilehdellä). Lahjoitusten arvo 5 eurosta ylöspäin. Mahtava lahjaidea kaikille metsään jossain elämänsä vaiheessa juurtuneille. Tai vaikka itselle, jos alkuvuoden aleähky iskee. :)

Monkey see, monkey do: kirjavuosi 2012

Viime vuonna olin jotenkin enemmän täpinöissäni sen vuoden lukemisista. Nyt on jotenkin ollut tasaisempi vuosi. Mystikue. Muilla on kuitenkin ollut niin innostuneita ja innostavia yhteenvetoja, että päätin nyt itsekin laatia jonkinlaista yhteenvetoa siinä toivossa, että huomaan vaivihkaa löytäväni jotain suuria tunteita tähän ammennettavaksi.

Ensinnä haluan ilmaista tyytyväisyyteni siihen, että Morren Kuusi kovaa kotimaista -haaste sai allekirjoittaneen jalkautumaan kotimaisen kirjallisuuden pariin. Jotenkin mystisesti ja aivan tolkuttoman nöyryyttävästi kotimainen on ollut aina lukemistossani todella vajavaisesti edustettuna. Olen pohtinut syitä. En keksi mitään. Paras mihin pystyn on syyttää lukion luku-urakointia Huojuvan talon merkeissä. Pidin kirjaa hyvänä, mutta mielsin sen myös jotenkin leimallisen suomalaiseksi synkeydessään. Morren haasteen myötä olen päässyt epämääräisistä estoistani tällä saralla. Sääli, että havahduin liian myöhään Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia silmällä pitäen.

Toisekseen ilmaisen ilostukseni siitä, että ranskalainen sarjakuva ujui vahvemmin tietoisuuteeni. Innostuin lukemaan Manu Larcenet'n käännetyn tuotannon vissiin peräti kokonaisuudessaan. Oho. Lisäksi Christophe Blainin piirtämä (ja Abel Lanzacin tarinoima) Ulkoministeriö viihdytti niin minua kuin siippastakin. Blainin Maalari ja merirosvo -sarjaa tuli sen takia luettua jonkin verran. Ensi vuodelle heitetty sarjishaaste kutkuttelee nyt kovasti.

Tänä vuonna luin 63 kirjaa (äänikirjat, sarjakuvat sekä yksi orpo runokokoelma mukaan lukien), mikä on itselleni kelpo suoritus.

Näistä muistelen lämpimimmin seuraavia (lista lukujärjestyksessä):
1. Ali Shaw: Tyttö, joka muuttui lasiksi
Omaperäinen miljöö, kirjoittajan visuaalinen ote ja tenhoavat kielikuvat veivät mennessään. Saatoin herkistyä lopussa.

2. Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Pistämätön tunnelma. Hykerryttävä kuvaus siitä, miten kirjallisuuden maailma aukenee lukijalle hitaasti, mutta varmasti.

3. Alan Macfarlane: Japanin sydämessä
Ehkä paras Japania käsittelevä kirja, jonka olen toistaiseksi lukenut. Olen edelleen vähän äreä siitä, ettei isäni patistelusta huolimatta ole hankkinut opusta kirjastosta. Vetävä, pohdiskeleva kirja, joka välttää kaksi suurinta sudenkuoppaa: se ei typistä maata pelkiksi numeroiksi (BKT, pinta-ala, jäkäjäkä) eikä mangaksi, animeksi ja ninjoiksi.

4. Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri
Puhutteleva kuvaus kolmannesta maailmasta, siitä uskomattomasta kontrastista köyhimpien ja rikkaiden välillä.

4,5. Ferdinand von Schirach: Rikoksia
Tämän lukemisesta on niin lyhyt aika, etten osaa vielä sanoa, kuuluisiko se oikeastaan listalle, vai ei. Tätä lukiessani olin paikoin kyllä ihan fiiliksissä. Armollinen suhtautuminen ihmisiin olosuhteiden ristipaineissa yhdistettynä yleiseen pohdiskeluun rikoksen ja rangaistuksen välisestä kytköksestä kolahtivat.

Oikeastaan ainoa kirja, johon tänä vuonna petyin jotenkin suuremmin, oli Carlos Ruiz Zafónin Taivasten vanki. Odotin romaania, sain prologin. Osaa äijä kyllä iskeä tarinaa, ei sillä: Päädyn varmaan lukemaan seuraavan romaanin, kun se joskus ilmestyy. Vaan senpä sanon, että olisi kyllä kismittänyt, jos tuollaisen "välityön" olisi vaikka täyteen kolmen kympin hintaan kaupasta mennyt ostamaan.

Kas hiiskatti: tulihan se innostuskin sieltä.  :D

Lopuksi on lutrattava vähän lukujen ja kaavioiden kanssa, koska Sallan tekemät kaaviot olivat niin hienoja!

Kirjailijoiden sukupuolijakauma kallistui tänä vuonna miesten eduksi 28–18. Vähän tekopyhästi jätin tästä pois kaikki sarjakuvat. Kuten yllä mainitsinkin, luin nimittäin esimerkiksi Manu Larcenet'n mahdollisesti koko suomennetun tuotannon (kuten Maallemuuttajat-sarjan ja Pieniä voittoja -sarjan) ja Ulkoministeriöstä innostuttuani Christophe Blainin Maalari ja merirosvo -sarjan. Ratkaisusta voi olla montaa mieltä, mutta mutuhuttuhengessä sanon: oma nettitupa, oma kaaviolupa.

Alla on kaksoiskaavio, josta käy vasemmalta ilmi suomalaisten suomeksi kirjoittamat kirjat sekä alunperin englanniksi kirjoitetut ja englanniksi myös luetut kirjat. Käännöskirjat muodostavat kolmannen osan, jota on eritelty yksityiskohtaisemmin oikealla. Alkuperäiskieliset vs. käännöskirjallisuus -jakauma suosi käännöskirjallisuutta luvuin 33–30. Ranskasta käännettyjen kirjojen määrä selittyy juurikin mainitulla ranskasarjisinnostuksella. Vaikutus on aika dramaattinen, eikö?

Viimeisen kaavion ilmentämiin tietoihin olen melko tyytyväinen. On tullut luettua tietokirjoja ja romaaneja, novelleja ja sarjakuvia. Sain jopa tiristettyä mukaan yhden runokokoelman! Tänä vuonna voisin yrittää vähän kasvattaa tietokirjojen osuutta. Kaavioon pitäisi myös vakiinnuttaa runosuojelualue: tänä vuonna tähtään kunnianhimoisesti vähintään kahteen luettuun kokoelmaan.

Olli-Pekka Tennilä: Yksinkeltainen on kaksinkeltaista

Kaikkien tekstieni alkuun pitäisi kirjoittaa "MINUN MIELESTÄNI", jotta kukaan ei vahingossakaan erehtyisi saavansa lukea näiltä sivuilta mitään absoluuttisia totuuksia kirjojen laadusta. Pitäisikin varmaan kirjoittaa jonkinlainen julistus asiasta ja liisteröidä se pysyvästi etusivulle.

Oli miten oli, tällä kertaa olen ryhtynyt lukemaan runoutta (ja/tai aforistiikkaa, kuinka vain), josta en ymmärrä mitään huolimatta mahtavasta äidinkielenopettajasta. Jos runossa ei ole siementä, jonka voisin tulkita toivon tai elämän alun symboliksi, olen ulalla. Jos matka ei merkitse elämää, olen pihalla. Satuin kokemaan jonkinlaista lukionostalgiaa, mistä johtuen päätin hulluuksissani tarttua runokokoelmaan ja katsoa, mitä tapahtuu.

Kävi ihan hyvin. Olli-Pekka Tennilän Yksinkeltainen on kaksinkeltaista oli ilahduttava ja turhauttava lukukokemus, jota en kadu.

Poesia, 2012

En oikein uskalla sanoa mitään, pelkään möläyttäväni jotain aivan päätöntä. Tuota noin. Suurin osa runoista on lyhyitä, parin rivin mittaisia, mistä johtuen Kiiltomadossa niitä verrattiinkin aforismeihin. Ja sitten ei liene väärin sanoa, että monet Tennilän runoista liittyvät kieleen. Aihe on minulle mieluisa. Pieni generaattori alkoi hyristä sisuskaluissa aina, kun jokin runoista herätti katsomaan kieltä ja kirjaimia uudelta kantilta.

Ohessa kaksi sykähdyttänyttä runoa (taiteellisen asettelun teurastan, sori):
1)

Kieli koostuu vilheistä.          Miten ne pylkivät

eloon toisistaan.



2)

Miten rauhoittavaa on kirjaimen syventyessä,
viitteenomaisuudessaan,
A sivulta katsottu ullakon poikkileikkaus.
Lämpö kohoaa

                                                                              )(

Miten häiritseekään, jos kirjain ei ole aivan itsensä.



A. piirtää E-kirjaimen.
Siihen tulee monta sakaraa, jottei pystyviivaa menisi hukkaan.



Tekisi mieli lainata tähän monta muutakin, mutta se ei taitaisi enää mennä reilun käytön piikkiin. :)

Ensimmäisen kohdalla vain hymyilyttää. Eikö? Kielihän ei sinänsä ole mitään kiveen hakattua, sattuman kaupalla on vain sovittu, että puu tarkoittaa ulkona kasvavaa kovarunkoista kasvia ja "kattila"-äännähdys on merkki siitä, että ääntelijä haluaa kiinnittää huomion ruoanvalmistuksessa käytettävään esineeseen. Siinä mielessä voisi ehkä ajatella, ettei absoluuttisia oikeita sanoja ole, jolloin virheellistä kieltäkään ei voi olla. Vinha ajatus. Joskaan ei välttämättä se, mitä Tennilä ajoi takaa.

Lisäksi on hauska huomata, miten kielianturit nousevat pystyyn, kun 'virheen' sijasta onkin 'vilhe'. Siihen jää kiinni kuin koukkuun. Yhtäkkiä sitä huomaa vain pyörittelevänsä huvittuneena vilhettä ja pylkimistä ja eloon/eroon -kombinaatiota kielellään ja mielellään kuin lapsi rakennuspalikoita. Tavalliset sanat muuttuivat yhtäkkiä eri tavalla eläviksi. Sitä luulee, että sanat oikein kirjoitettuna merkitsevät itsestään selvästi tiettyä asiaa... Kun sitten yhtäkkiä jokin on vähän pielessä, kielitaju alkaa hamuta ympärilleen kiivaasti etsien tulkintoja. Ja niitä löytyy! Etsimättä tulee mieleen liian myöhään toimitettava multien vaihto keväällä: ruukusta nostettu juuri- ja multapaakku on selvärajainen, kuten sanatkin, muttei tarvitse paljonkaan pyyhkäistä, kun paakun reunoilta jo työntyy ohuita, tunnustelevia juuria. Parhaimmillaan haluan kutsua nerokkaaksi yhden virkkeen toteamusta "Kieli on harmaanhohtavaa." ihan vain siksi, että pienet ajatusjuureni löysivät riemusta vinkuen siihen piilotetun kakkostulkinnan: harhaanjohtavaa. Yksinkertaista ja kaunista... ja päälle päätteeksi hyvässä lykyssä ehkä vielä tottakin.

Tuossa kakkosesimerkissä taas alkoi kiehtoa kirjoitettujen kirjainten pohtiminen. En ole sitä juurikaan harrastanut, mutta reaktio on samanlainen kuin silloin, kun joltakin sanalta katoaa merkitys, kun sitä tarpeeksi toistellaan. Kirjaimiahan voi ajatella kuvina. Ei niin vain tule tehtyä, kun tietää mitä kirjaimet "tarkoittavat". Kirjaimet ovat siinä mielessä epäkiitollisessa asemassa, että ne eivät itsessään useinkaan ole mitään, niillä vain kuljetetaan merkityksiä. A-kirjaimessa voisi kuitenkin olla lämmin ullakko. Tai sulkeissa savupiippu. Monikin lapsi epäilemättä nimenomaan piirtää kirjaimia.

Olen vähän tohkeissani!

Toisaalta olin hikeentyä, kun muutamaan otteeseen kävi niin, että oivallus syttyi ja sammui kuin tulitikku, enkä pystynyt pitämään siitä kiinni, tutkiskelemaan ajatusta lähemmin ja paremmin. Mielleyhtymä oli välähtänyt ja kangasteli sitten ärsyttävästi olemattomissa kuin kameran salamavalo. Mur. Osa oli sitten tosiaan sellaisia, etteivät avautuneet ensinkään. Ehkä se on ok.

Toinen ongelma oli pettävän yksinkertainen. Miten runoja luetaan? Liian monta putkeen turruttaa. Mitä järkeä on konvehtejakaan ahmia kuin limppua. Yksi oli liian vähän. Luin yhden ja yritin sitten fiilistellä. Siitä ei tullut yleensä mitään. Pinnistettyä intomieltä on vaikea houkutella esiin. "Nyt luen jotain hienoa ja sitten ajattelen sitä." Olisiko ehkä nyt vähän jännitteinen suhde runouteen. e.e

Yritin sitten lukea muutaman kerralla, kunnes vastaan tuli taas sellainen kiva, joka sanoi meikäläiselle jotain. Sen verran hitaasti eteni puuha, että kokoelma on pitänyt uusia jo kolmesti, kerran päivässä ei selkeästi riitä pitämään kiinnostusta yllä. Joko lukee paljon kerralla (ei oikein hyvä) tai sitten vähän kerrallaan (ei oikein hyvä). Tähän pitää keksiä jotakin. Ideoita?

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Useimmat asiat ovat monimutkaisia, ja syyllisyys on visainen kysymys. Lyhyen esipuheen virke summaa kokoelman idean.

Atena, 2011

Kannatti innostua Kirjainten virran Hannan vinkkauksesta ja tarttua Rikoksiin. Takakannen perusteella sitä tuskin olisin tehnyt. Kirja sisältää esipuheen ja 11 novellia. Jokaisessa tapahtuu rikos, jota selvitettäessä minäkertoja pyydetään syytetyn puolustajaksi.

Puolustusasianajajana toimiva Ferdinand von Schirach antaa ymmärtää tarinoiden olevan tosielämästä otettuja, minkä hyväksyinkin sitten oletuksekseni, kun kirjaa luin. Kuulun siihen lukijakastiin, jota usein tuppaa häiritsemään epätietoisuus kirjassa olevien tapahtumien aitoudesta. Me hermostumme totuuden ja tarinoinnin epäselvästä raja-alueesta. Fiktio fiktiona, tositarinat tositarinoina. Kuulostaa kuivakkaalta, mutta minkäs teet. Ehkä siitä oppii ajan oloon eroon? Oli miten oli, näiden tarinoiden kohdalla en pannut pahakseni, vaikka toisinaan kiusasinkin itseäni sillä ajatuksella, että ehkä nämä ovatkin (osin) sepitettyjä.

Olivatpa tarinat totta tai eivät, niissä on jotain todella vakuuttavaa. Ensimmäisen novellin aikana olin vielä skeptinen, tuntui epämukavalta lukea tekstiä, jonka mielsin ulkopuolisen vaivaannuttavaksi yritykseksi eläytyä toisen ihmisen tunteisiin ja ajatuksiin. Alun jälkeen konsepti vei mukanaan, enkä häiriintynyt asiasta enää. Tarinoissa on kylliksi kuvailua, jotta ne ovat juuri tarinoita, eivätkä esimerkiksi raportteja. Tässä muodossa ne tavoittavatkin yleisön tehokkaammin. Itse olen sellainen paksukallo, että nämä toimivat novelleina omalla kohdallani erityisen hyvin. Tuntuu, että juonia olisi riittänyt useammankin dekkarin tarpeiksi, mutta niiden vaikutus tuskin olisi ollut yhtä iskevä. Kokoelmalla on selkeä sanoma.

En tarkoita hetki sitten kehumallani "vakuuttavuudella" niinkään sitä, että todentuntuiset kirjat ovat automaattisesti hyviä, jos jollekin nyt sellainen käsitys tuli. Mitenkä tämän selittäisi... Rikoksissa parasta on se tuntu, että se kertoo jotain kiinnostavaa ja relevanttia niin omasta elämästä kuin yhteiskunnastakin. Se nostaa katseltavaksi yhden näkökulman, yhden palan monimutkaista maailmaa ilman yritystä yksinkertaistaa.

Kun vankilatuomioita vaaditaan taas seuraavan kerran pidennettäviksi ja tuomioistuinten jakamia rangaistuksia kovennettaviksi, tulee mieleen näkemys, joka Rikosistakin välittyy: Me tanssimme koko elämämme hyvin ohuella jäällä, sen alla on kylmää ja kuolema tulee nopeasti. Joitakin jää ei kanna ja he uppoavat. - - - Jos olemme onnekkaita, niin ei käy ja me jatkamme tanssimista. Jos olemme onnekkaita.

Timo Mänttärin rulettivaikutteinen kansikuvitus avautuu kirjan edetessä miellyttävästi (itsehän en siis hoksannut tuota rulettijuttua ennen kuin olin edennyt kirjassa jonkin matkaa). Eurooppa-haaste puolestaan etenee kirjan myötä Saksaan.

Kirjakaupantätiydestä

Muhkuraisesta startista huolimatta kaupantätiyteni jatkuu ensi vuoden puolellekin. Tervetuloa, mainen mammona, luonani saat kelpo kodin!

Kirjakaupan tätinä on mukava olla. En tee täyttä viikkoa (lähellekään, joskin tällä joulunalusviikolla päästään aika lähelle), mutta asiakas jos toinenkin on jo ehtinyt kohdalle, eikä yhtään oikeasti kurjaa tapausta ole tullut vastaan*. Vastaan sen sijaan on tullut koko joukko vireitä vanhuksia:

- Pihistäjämummeli, joka pihisti nipun pienimpiä pusseja kassalta lähtiessään. Vanhus ja kissarefleksit. Itse jäin suu puoliauki miettimään, kumman impulssin olisin tyydyttänyt: 1) "HOI! MUOVIPUSSEJA RINTAANSA VASTEN PURISTAVA FROUVA SIELLÄ! PUSSIT TAKAISIN TAI KUUMA LINJA VARTIJOILLE LAULAA! OOT LIIAN VANHA VANKILAAN!" (joskin linnaa tuskin olisi aivan tämän tason kähvellyksestä rapsahtanut...) 2) "Vanhoille tädeille täytyy olla kiltti. Eikä vanhat tädit sitä paitsi pölli mitään. Muovipussit on kyllä halpoja. Kuuluuko mun nipottaa?"

- Kuuro Svenskatalande, joka korttiostoksillaan lopuksi turhautui, koska "Det är lite svårt för jag hör ingenting och jag förstår ingenting!" Olin siis puhunut suomea, koska hän oli aluksi puhunut suomea. Tilanne päättyi siihen, että hän lähti palauttamaan itse ylimääräisiä kortteja myymälän toiselle puolelle, ja minä karjuin hädissäni kokoon raapimallani ruotsilla niin että koko liike kaikui "DET ÄR (öö...) HELT OKEJ! DET KAN JAG NOG GÖRA!" Setämies lähti nyreänä paikalta lopuksi. Kurjuus. :(

- Likinäköinen Finskatalande, jota opastin tarrojen luokse viittaamalla neljän metrin päässä olevaan liikkeen seinään, jolla kyseiset tuotteet killuivat: "Tuolta seinältä löytyy." Mihinkä täti pari askelta otettuaan: "Niin, missä tämä seinä siis on?" ^_^

- Shop 'Til You Drop -Mummeli, joka oli lähtenyt kaupoille tietäen, että riittämätön verensokerista huolehtiminen aiheuttaa hänelle herkästi pyörrytystä. Ei ollut halunnut jättää ostostelua kesken syömisen takia... Joten oli siinä sitten jo hätäkeskukseenkin puhelu auki, kun täti oli ketarat ojossa myymälän nurkassa.

Vanhuus ei tule yksin. Toivottavasti olen itse vanhana käpynä yhtä hyväntuulinen ja pirteä kuin asiakaskunta on. :) Kurjinta on silloin, kun mielellään juttelisi jonkun puheliaan papan tai mamman kanssa pitempäänkin, mutta takana jono kasvaa, ja on pakko katkaista juttu lyhyeen. Yksikin muisti kuulemma Mannerheimin. Oli kävellyt ryhdikkäästi silloin pikkutyttöikäisen mummelin kodin lähellä. Mummelin äiti oli sanonut, että Marskilla oli korsetti. Huu!

* Yksi mummu oli kyllä sangen äreä ja pisteliäs, tosin ei minulle. Hän sätti edellään olevaa samanikäistä rouvaa hitaaksi. Itse hän käytti vähintään yhtä paljon aikaa kassalla kuin tämä kritiikkiä saanut. Kaikeksi onneksi kävi kuitenkin niin, että tämä verbaalista satikutia saanut tätiäinen oli kovin huonokuuloinen, eikä ilmeisesti kuullut nalkutuksesta mitään. Loppu hyvin, kaikki hyvin. ^_^

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa

Toimittaja Anu Silfverberg on monelle tuttu Hesarin kolumneista ja suht tuoreesta novellikokoelmasta "Eivätkä he olleet eläimiä". Luulen, että kiinnostus kasvissyöntiin, kirjoittajan nimen tuttuus ja esseemuodon diggailu saivat minut tarttumaan tähän kirjaan, jonka sisältöä Silfverberg itse kuvaa "esseehköiksi". Silfverbergillä on selkeästi esillä oma näkökulma, jonka hän antaa tietoisesti olla välillä tunteikas. Hän ottaa kantaa sillä tavalla henkilökohtaisesti ja argumentoi niin suorasukaisesti, että eri mieltä ollessaan lukija saattaa toisinaan provosoitua. Ei ole paha asia, mutta moni voi heittää lusikan nurkkaan, jos on lähtökohtaisesti liian kaukana kirjoittajan näkökulmasta.

Teos, 2011

Luin Eläin-osiosta pari esseehköä ääneen siippasellekin, joka suhtautui niihin ilokseni melko avomielisesti, vaikka tietynlainen henkilökohtaisuus ja kohtalaiset näkemyserot olisivat voineet johtaa pelkkään hikeentymiseen. Tunteikkaaseen asiaproosaan (sikäli jos tämä sellaista on) oli kuitenkin ilmeisesti vähän vaikea suhtautua. En tiedä, pitävätkö kaikki kirjassa esitetyt faktat paikkansa. Särkänniemen delfinaariota kauhisteltiin muun muassa siksi, että vedessä olisi klooria. Näin on varmaankin tehty Särkänniemessä ja tehdään epäilemättä joissakin delfinaarioissa edelleenkin, mutta Tampereella klooria ei käytetä enää delfinaarion nettisivujen mukaan. Valitsen uskoa heidän sanaansa. Toisaalta en tiedä, mistä asti klooria ei ole käytetty ja koska esseehkö on alun perin kirjoitettu. Nykyään tieto ei siis kuitenkaan pidä paikkaansa, mikä yhdistettynä tunteita herättävään kerrontaan etäännytti vähän Silfverbergin sanomasta ja argumentoinnista. Pitää kai kuitenkin muistaa, että kuten aiemmin todettiin, kirjoittaja huomauttaa itse esipuheessaan suhtautuvansa kirjoituksissaan asioihin (myös) tunteella. Kyseessä on siis tietoinen tyylivalinta, ei niinkään salakähmäinen retorinen kikka. Onhan sitä paitsi subjektiivinen näkökulma monenkin (jollei jokaisen) kolumnin suola.

Itselleni kiinnostavinta antia oli Työ-otsikon alle kootut kirjoitukset työstä, rahan arvosta ja kuluttamisesta. Nyt kun on vielä nuoruuden vuoksi itsestäänselvästi köyhä, pitäisi tehdä mahdollisia lihavampia vuosia varten jokin huoneentaulu tutkimustuloksesta, jonka mukaan tulotasosta riippumatta ihmiset tuppaavat vastaamaan, että he voisivat olla onnellisia tai elämäänsä oikein tyytyväisiä, jos tulot kasvaisivat vielä kolmanneksella. Olen kokolailla varaton, mutta elämäni ei tunnu siltä. Joskus oikein ihmettelen, mihin sitä rahaa panisi, jos sitä saisi. Nyt on tarpeeksi rahaa välttämättömyyksiin ja vielä vähän ylimääräistä, jonka voi käyttää jäätelöön, divareihin, Trivial Pursuit -iltoihin kavereiden kanssa kapakassa tai teen lipittämiseen kahviloissa. Olen tehnyt saman huomion kuin Silfverberg: kun lopettaa kaupungilla hengailun, loppuu asioiden "tarvitseminenkin" mystisesti. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan.

Ymmärrän, miksi joku voi pitää näitä hitusen päällekäyvinä, mutta suosittelen silti kokoelmaa kaikille, jotka haluavat harrastaa dialogia itsensä ja arvojensa kanssa, eivätkä ensimmäisestä vastakkaisesta argumentista hikeenny.

Omat kirjakevään tärpit

*mehehehehee* Rupesinpa minäkin selaamaan kustantamojen uutuuslistoja ja poimimaan kiinnostavia. Toimii muistilistana itsellenikin sitten myöhemmin. Ja hei, katsokaapa mitä ekaksi löysin:

1) Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä (Avain)

Kirjablogeista kertova kirja! Luen! Tai no, tämäkin pieni intoilupaukku tietää tänä informaatioyhteiskunnan kultakautena, että saan odottaa opusta kirjastosta pari kuukautta pitempään, mutta silti. Hienoa, Hanna ja Katja. :) Hannan blogi on ehtinyt meitsille tulla vähän tutummaksi kuin Lumiomena, mutta ainakin Kirjainten virrassa on tosi kiihkoilemattomia ja pohdiskelevia blogipähkäilyjä, joita mielelläni lukisin oikein kirjasta. Ooh, ja toivottavasti Katjan kuvia on saatu mahdollisimman paljon mukaan!

2) Hannah Arendt: Totalitarismin synty (Vastapaino)

Sivuja sen 600, ja pelkään että mitään en ymmärrä saati hetken päästä enää muista, mutta aihe on sen verran mielenkiintoinen, että yrittää täytyy.

3) Fredinand von Schiarch: Collinin tapaus (Atena)

Tai ehkäpä pitäisi aloittaa tuosta edellisestä osasta, kun en siihenkään ole tutustunut... Kuulostaa myös siltä, että tästä voisi saada dekkarinnälkäisille vanhemmille hyvän lahjan.

4) Jari Tamminen: Häiriköt : Kulttuurihäirinnän aakkoset (Into-kustannus)

Vastamainokset kiinnostavat. Fantasioin joskus muutoinkin siitä, miltä kaupunkikuva näyttäisi, jos mainostauluihin pantaisiinkin jotain muuta kuin mainoksia. Kirjeitä, piirroksia tai valokuvia...

5) Juhani Karila: Gorilla (Otava)

Öh, olen mainoksen uhri. Petri Tamminen on kustantamon katalogin lainauksessa aika vaikuttuneen kuuloinen. Lyhyet, hengästyttävät tarinat kuulostavat lupaavilta.

6) Ian McEwan: Makeannälkä (Otava)

Koska Sunnuntain tunnelma oli niin luonteva, ja koska Sovitus oli hyvä.

7) Anu Laitila (toim.): Kirja joka muutti elämäni (Wsoy)

En tiedä, jaksaako kokonaan lukea, mutta selailla olisi ainakin kiva.

8) Tommi Melender: Yhden hengen orgiat (Wsoy)

Pelkään tämän olevan itselleni liian laajasti lukenutta ja sivistynyttä kamaa, mutta äreät vanhukset on etäältä hulvattomia, ja Flabuertin ja mahdollisesti häntäkin äreämmän Baudelairen siteeraaminen lupaa hyvää. Pohdiskelevat esseet vetävät tälläkin kertaa.

9) Grégoire Delacourt: Onnenkoukkuja (Wsoy)

Viittasivat Siilin eleganssiin. --> Tsekkaan mistä on kyse.

10) Eveliina Talvitie: Keitäs tyttö kahvia (Wsoy)

Keskusteluhengessä kerrottuja naistarinoita lähinnä politiikasta ja mediasta. Itse ainakin tuntuu, että olen ehkä maailman viimeinen ihminen, joka passaisi asialliseksi, piinkovaksi urakiituriksi. Lupaavat naisten kertomia juttuja unelmista, onnistumisista ja kompuroinneista. Uteliaisuus herää.

11) Blain & Lanzac: Ulkoministeriö 2 (Wsoy)

Koska sarjan avausosa oli varsin viihdyttävä. Kysehän on siis tositarinoihin perustuvista sattumuksista, joita salanimellä esiintyvä Ranskan politiikan (entinen?) vaikuttaja kertoilee ja Christophe Blain piirtää sarjakuvaksi.

12) Pekka Tuuri: Vedenalainen Suomi (Wsoy)

Luonnehtivat maagiseksi realismiksi. Itämeri on meitsille tärkeä ja luonnonvesissä uiminen muutenkin kesän ehdoton kohokohta. Odotan valokuvateoksen kuvitusta kieli pitkällä!

13) Pirjo Saarnia: Terveellistä ruokaa vartissa (Otava)

Koska töiden jälkeen en halua äheltää keittiössä ja arpoa, mitä noin seitsemästä osaamastani reseptistä käyttäisin. Toivottavasti tässä on paljon hyviä kasvisruokia, vaikkei varsinainen kasvisreseptikirja olekaan.

Teoksella ei ainakaan ole vielä katalookia netissä... Mutta kyllähän näitä näemmä kertyi kosolti näinkin.