Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa

Toimittaja Anu Silfverberg on monelle tuttu Hesarin kolumneista ja suht tuoreesta novellikokoelmasta "Eivätkä he olleet eläimiä". Luulen, että kiinnostus kasvissyöntiin, kirjoittajan nimen tuttuus ja esseemuodon diggailu saivat minut tarttumaan tähän kirjaan, jonka sisältöä Silfverberg itse kuvaa "esseehköiksi". Silfverbergillä on selkeästi esillä oma näkökulma, jonka hän antaa tietoisesti olla välillä tunteikas. Hän ottaa kantaa sillä tavalla henkilökohtaisesti ja argumentoi niin suorasukaisesti, että eri mieltä ollessaan lukija saattaa toisinaan provosoitua. Ei ole paha asia, mutta moni voi heittää lusikan nurkkaan, jos on lähtökohtaisesti liian kaukana kirjoittajan näkökulmasta.

Teos, 2011

Luin Eläin-osiosta pari esseehköä ääneen siippasellekin, joka suhtautui niihin ilokseni melko avomielisesti, vaikka tietynlainen henkilökohtaisuus ja kohtalaiset näkemyserot olisivat voineet johtaa pelkkään hikeentymiseen. Tunteikkaaseen asiaproosaan (sikäli jos tämä sellaista on) oli kuitenkin ilmeisesti vähän vaikea suhtautua. En tiedä, pitävätkö kaikki kirjassa esitetyt faktat paikkansa. Särkänniemen delfinaariota kauhisteltiin muun muassa siksi, että vedessä olisi klooria. Näin on varmaankin tehty Särkänniemessä ja tehdään epäilemättä joissakin delfinaarioissa edelleenkin, mutta Tampereella klooria ei käytetä enää delfinaarion nettisivujen mukaan. Valitsen uskoa heidän sanaansa. Toisaalta en tiedä, mistä asti klooria ei ole käytetty ja koska esseehkö on alun perin kirjoitettu. Nykyään tieto ei siis kuitenkaan pidä paikkaansa, mikä yhdistettynä tunteita herättävään kerrontaan etäännytti vähän Silfverbergin sanomasta ja argumentoinnista. Pitää kai kuitenkin muistaa, että kuten aiemmin todettiin, kirjoittaja huomauttaa itse esipuheessaan suhtautuvansa kirjoituksissaan asioihin (myös) tunteella. Kyseessä on siis tietoinen tyylivalinta, ei niinkään salakähmäinen retorinen kikka. Onhan sitä paitsi subjektiivinen näkökulma monenkin (jollei jokaisen) kolumnin suola.

Itselleni kiinnostavinta antia oli Työ-otsikon alle kootut kirjoitukset työstä, rahan arvosta ja kuluttamisesta. Nyt kun on vielä nuoruuden vuoksi itsestäänselvästi köyhä, pitäisi tehdä mahdollisia lihavampia vuosia varten jokin huoneentaulu tutkimustuloksesta, jonka mukaan tulotasosta riippumatta ihmiset tuppaavat vastaamaan, että he voisivat olla onnellisia tai elämäänsä oikein tyytyväisiä, jos tulot kasvaisivat vielä kolmanneksella. Olen kokolailla varaton, mutta elämäni ei tunnu siltä. Joskus oikein ihmettelen, mihin sitä rahaa panisi, jos sitä saisi. Nyt on tarpeeksi rahaa välttämättömyyksiin ja vielä vähän ylimääräistä, jonka voi käyttää jäätelöön, divareihin, Trivial Pursuit -iltoihin kavereiden kanssa kapakassa tai teen lipittämiseen kahviloissa. Olen tehnyt saman huomion kuin Silfverberg: kun lopettaa kaupungilla hengailun, loppuu asioiden "tarvitseminenkin" mystisesti. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan.

Ymmärrän, miksi joku voi pitää näitä hitusen päällekäyvinä, mutta suosittelen silti kokoelmaa kaikille, jotka haluavat harrastaa dialogia itsensä ja arvojensa kanssa, eivätkä ensimmäisestä vastakkaisesta argumentista hikeenny.