Lyhyehkösti: The Case of the Missing Books

Tuleva anoppini päätti suositella minulle mieleistään kirjallisuutta tiiliskivikokoisen keskiaikaromaanin muodossa. Tiiliskivien vieressä oli kirja, jonka nimi kalskahti dekkarin ja kirjafriikkeilyn yhdistelmältä. Tiiliskivikirja kannettiin kirjastosta kotiin yksissä tuumin, siitä myöhemmin sikäli kun se luetuksi tulee, mutta samalla mukaan tarttui se viereinen Ian Sansomin kirja The Case of the Missing Books, joka ilmeisesti aloittaa Kirjastoauto-sarjan.

Harper, 2006

Päähenkilö on Lontoosta Irlantiin työn perässä muuttava Israel Armstrong, jolle selviää kurjan matkan päätteeksi piereskelevän virkamiehen toimistossa, että kirjasto, jonka hoitajaksi hänet on palkattu, onkin vastikään lakkautettu. Tilalle on päätetty järjestää kirjastoauto. Armstrong yrittää panna hanttiin, mutta kehnolla menestyksellä. Työsopimus on veden- ja epäilemättä tulenpitävä, toisin kuin Armstrongin sulanut pankkikortti, joten kotiin ei ole aivan heti palaamista. Kirjastoauto on tietysti vanha rotisko, minkä lisäksi kirjojenkin havaitaan kadonneen. Armstrongin tehtäväksi jää hankkia kirjat takaisin kaikessa hiljaisuudessa. Ynseät irlantilaiset ja heidän käsittämättömät sanakäänteensä eivät auta asiaa.

Mäyh... Armstrongin vastoinkäymisiä riittää farssiksi asti. Kanankakkatahroistakin on tehty varmuuden vuoksi vielä vihreää. Armstrong teloo itseään, kukaan ei yritä suhtautua häneen ymmärtäväisesti... Mututuntumani on, että tämä edustaa taas sitä tragediafarssihuumoria, joka iskee brittiläisiin nauruhermoihin nasakammin kuin täkäläisiin. Juoni tuntuu etenevän hitaanlaisesti, eikä erilaisista epäreiluuksista lukeminen oikein inspaa. Viimeiset 100 sivua ovat innostavammat, kun Armstrong alkaa viimein sopeutua, mutta siinä vaiheessa ei enää oikein koko lukukokemusta pelasteta.

Jatko-osa voisi olla kiintoisampi, jos liukuhihnasurkeilua on tiedossa vähemmän. Kielen irlantilaisuudet ovat ihan hauskoja ("you need to learn to graze where you're tethered"), joskaan en pysty niiden autenttisuudesta ikävä kyllä mitään vannomaan. Sansom on melkoinen sutkauttelija: erilaisia sanaleikkejä piisaa. Joskus nämä osuvat, joskus eivät. Olisi kiinnostavaa tietää, olisinko suhtautunut sanaleikittelyyn ihastuneemmin, jos sen lukisi suomeksi...

Lopputulemana fiilis on aika neutraali. Ihan sympaattinen kirja, mutta ei ainakaan meitsille juuri enempää.

Miljöön myötä kirjallinen Euroopan valloitus etenee Irlantiin.

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Menemme suoraan asiaan: Delisle on kanadalainen animaattori/sarjakuvapiirtäjä, joka piirtää omaelämäkerrallista sarjakuvaa retkistään maailmalla. Delislen vaimo kuuluu Lääkärit ilman rajoja -järjestöön, minkä vuoksi pariskunta (myöhemmin perhe) on asunut useita kuukausia niin Burmassa kuin Pohjois-Koreassakin. Päiväkirjojen sarjan aloitti Kiinaan sijoittuva Shenzhen, tämä uusin taas sijoittuu Jerusalemiin.

WSOY, 2012

Delisle on edelleen symppis, mutta koska olen maailman asioista tietämätön tyhmeliini, tähän Jerusalem-sotkuun oli vaikea päästä mukaan. Arabit, juutalaiset, muslimit, siirtokunnat, länsiranta, palestiinalaiset, kristityt... ketkä kuuluvat mihinkin?

(Olin hetken nuupallani hidasjärkisyyteni vuoksi. Tuskaillessani Israelin kuvitteellisen, suppean Kuka, mitä, missä -version kanssa kuulin kuitenkin olohuoneesta jotakin, joka lievitti älykkyyskriisiäni. Siippaseni se siellä pelasi innoissaan kuolleista herättäämäänsä Masa Mainio ja autot -peliä. Tietokone puheli lakkaamatta, koska peli on tarkoitettu vielä lukemaan opetteleville lapsille. <3>

Tuntui, että kärryille pääseminen kävi hitaasti, mutta siitä huolimatta tämä oli mielenkiintoinen lukukokemus. Kuvat koripallokuvioisista kipoista (kipa, ei kippo :D) hymyilyttävät lukijaa taustatietoihin katsomatta. Elämästä Jerusalemissa oppii yhtä ja toista, vaikkei kaikesta pääsisikään täysin selville: ikkuna siihen maailmankolkkaan siis vähintään raottuu, vaikkei paukahtaisikaan selkoselleen. Päällimmäiseksi käteen jää tunne äärimmäisen fakkiutuneesta paikasta, jossa erilaisia toisiaan kyräileviä kuppikuntia on niin maan hiivatisti. Vaikka Delisle ei tässäkään oikeastaan synkistele, Merkintöjä Jerusalemista vaikuttaa silti jollakin tapaa päiväkirjoista turhautuneimmalta, mikä on sinänsä jo jotakin, ottaen huomioon, että vertailukohtina on sellaisia onneloita kuin Pohjois-Korea ja Burma.

Piirrosjälki on edellisten kanssa aika samanlaista. Tykkään Delislen tyylin yksinkertaisuudesta ja selkeistä viivoista. Myynnissä on taikka myyntiin ainakin tulee myös kuvakirjamainen vihkonen, jota tosin ainakin alkuperäisten suunnitelmien mukaan myytäisiin yhteispakkauksena albumin kanssa. Sitä en tässä tapauksessa jää erityisesti kaipaamaan, päiväkirja riitti meikäläiselle.

Osallistun kirjalla ihan itse viikko sitten lanseeraamaani Kansakynttiläin kokoontumisajot -haasteeseen kategoriassa VII) Matkat.

Haaste! Kansankynttiläin kokoontumisajot

Olen nyt katsellut kyllin lukemattomien tietokirjojen osuutta hyllyssäni niin pitkään, että on aika kääriä hihat ja tehdä niille jotakin. Sitä silmällä pitäen julistan täten haasteen nimeltä...

Kansankynttiläin kokoontumisajot

Useimmiten (mikäli kirjastonhoitajat tekevät tehtävänsä) ei tarvitse tutkailla kirjaston antimia kovinkaan kauan löytääkseen jonkin vinhan tietokirjan, joka tekisi mieli viedä mukanaan kotiin. Iho-ongelmien ohella olen saanut sukuvikana monialaisen (joskin ailahtelevan) uteliaisuuden, joka oireilee esimerkiksi siten, että tuon tasaisin väliajoin kirjastosta kotiin mitä erilaisimpiin aloihin liittyviä tietokirjoja.

On kuitenkin valitettavasti niin, että usein nämä romaaneja "raskaammat" tietokirjat jäävät syystä tai toisesta lukematta. Milloin loppuu laina-aika kesken, milloin tuntuu kurssien puolesta olevan tietokirjallisuutta nenän alla jo omiksi tarpeiksi, milloin mitäkin. Nyt on aika korjata tuo asia. "Peruskoulun tragedia", sanoi äitini kerran, "on se, että kiinnostavia asioita yritetään opettaa tismalleen siinä iässä oleville ihmisille, joita mikään ei juuri sillä hetkellä kiinnosta vähääkään." Kansankynttiläin kokoontumisajoissa on tarkoitus (ei sen enempää tai vähempää kuin) kiinnostua maailmasta. Ottaa selvää jostakin, mikä on aina kiinnostanut, mutta jäänyt tutkimatta, tai vaihtoehtoisesti ottaa riski tutustumalla johonkin vaikkapa kouluajoilta traumaattiseen aiheeseen jonkin mukaansatempaavan tietokirjan avulla.

Kansankynttiläin kokoontumisajojen säännöt:
Lue tietokirjoja eri kategorioista ja kapua siten valaistuksen tasolta toiselle:

Sytkäri - 3 kirjaa ja 2 kategoriaa

Taskulamppu - 6 kirjaa ja 3 kategoriaa

Hehkulamppu - 9 kirjaa ja 4 kategoriaa

Halutessasi voit napata vaikkapa blogisi sivupalkkiin ohesta uuden merkin sitä mukaa, kun olet kerännyt tarpeeksi kirjoja ja kategorioita seuraavaan tasoon. Koska tietokirjat ovat (ainakin minusta) hidaslukuisempia kuin romaanit, haasteeseen on aikaa tarttua kokonainen vuosi: "haastekausi" päättyy parahiksi ennen joulukuuta 30.11. 2013. Yhdellä kirjalla voi osallistua yhteen kategoriaan. Jos useampi tuntuu sopivan, valitse mieleisesi.

Kategoriat ovat seuraavat:
I) Filosofia
II) Psykologia
III) Uskonto
IV) Yhteiskunta
V) Media ja viestintä
VI) Maantieto
VII) Matkat
VIII) Kansatiede
IX) Luonnontieteet
X) Luonto ja ympäristö
XI) Matematiikka
XII) Tekniikka, teollisuus (esim. muotoilu) ja liikenne
XIII) Käsi- ja puutyöt, kokkailu & muunlainen askartelu. Huom! Edellyttää kirjan avulla toteutetun projektin.
XIV) Talous ja kuluttaminen
XV) Kirjallisuustiede
XVI) Kielet ja kielitiede
XVII) Historia
XVIII) Kuvataide, musiikki, tanssi ym.
XIX) Elämäkerrat ja muistelmat
XX) Yleisteokset

Koska esimerkiksi keittokirjoja on vaikea sinänsä "lukea", kategorian XIII -suorittaminen edellyttää kirjaan tutustumisen lisäksi jonkin projektin, jonka on toteuttanut kirjaa konsultoituaan. (Jos nyt rupeaa neulomaan esimerkiksi villapaitaa, paidan ei toki tarvitse olla valmis joulukuuhun mennessä!)

Kuten aina, opiskelu kannattaa... joskin nyt laihanlaisesti, koska olen sangen peeaa. ;) Sytkäritasolaisten kesken arvotaan joulukuussa 2013 pikkuinen kynttiläpalkinto. Taskulamppujen kesken arvotaan vapaavalintainen max. 12e arvoinen pokkari pokkarit.fi-sivuston valikoimista. Hehkulamput voivat puolestaan osallistua halutessaan Adlibriksen 15 euron lahjakortin arvontaan. Arvonta suoritetaan joulukuun 1. päivä 2013.

Kun olet kiivennyt haluamallesi tasolle, voit osallistua arvontaan seuraavalla tavalla:

1) Kirjoita blogiisi yhteenvetopostaus, jossa on linkit haasteen puitteissa lukemiasi tietokirjoja käsitteleviin blogiteksteihisi. Olisi todella mukavaa, jos kirjoittaisit yhteenvetomerkintään myös tunnelmiasi: Opitko jotain uutta? Mitä? Millaisia ajatuksia kirjat herättivät? Osoittautuiko jokin aihe tylsemmäksi tai kiinnostavammaksi kuin oletit? Klassinen "miltä nyt tuntuu?"

2a) Jos haluat osallistua arvontaan, linkkaa edellä mainittu yhteenvetopostauksesi tähän. Muutkin voivat sitten käydä katselemassa lukuvinkkejä ja tunnelmia. Kerro samalla, mihin arvontaan lukemisillasi osallistut.
2b) Mikäli sinulla ei ole omaa blogia, mutta haluaisit silti osallistua arvontaan, tee ykköskohdassa mainittua vastaava, suppea yhteenveto kommenttina tähän merkintään sitten, kun olet lukenut haluamasi kirjat. Mainitse haastetta varten lukemasi kirjat ja kommentoi niitä lyhyesti.

Etenkin englanninkielisessä maailmassa eletään populaaritiedekirjojen kultakautta, mikä on onneksi levinnyt osin Suomeenkin. Todella monesta vaikealtakin tuntuvasta aiheesta on kirjoitettu maallikoille suunnattuja kirjoja. Jos itseä kiinnostavasta aiheesta ei tunnu löytyvän mitään, kannattaa pyytää apua esimerkiksi oman kirjaston kirjastonhoitajalta. Olen tästä tosi innoissani! Toivottavasti tekin. Uteliaisuutta, intomieltä ja hyviä löytöjä!

Kahdeksan faktaa ...ja lausetta One Daystä

Taannoisen tunnustuksen (hihii) ohessa seurasi velvoite kertoa itsestä kahdeksan faktaa. Moni on valinnut faktoilleen jonkin teeman, seuraan esimerkkiä. Nämä liittyvät kääntämiseen.

1) Parasta ja pahinta on, että koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tulee eteen. Lypsykoneen käyttöohje, pulttikatalogi, hotellin kotisivut, elämäntaitokoulutuksen materiaaleja...Kärjistetysti voi sanoa, että kääntäjän toimenkuvaan kuuluu tietää kaikki... tai vähintäänkin ottaa kaikesta selvää.

2) Yllä olevasta johtuu, että toisinaan, kun joku kysyy "Mitä teet työksesi?", tekee mieli sanoa "Googlaan." Taustatutkimukseen saa upotettua usein aivan niin paljon aikaa kuin haluaa... Palkkauksesta sitten riippuu, paljonko siihen on varaa panostaa.

3) Parasta olisi, jos pystyy kääntämään useammasta kuin yhdestä kielestä. Työmahdollisuudet leviävät huomattavasti. Etenkin kilpailua englannista kääntävien kesken on suhteellisen paljon.

4) Toisaalta usein toisteltu latteus on, että tärkeintä on oman äidinkielen hallinta. Jos ei jaksa kiinnostaa, pitäisikö kirjoittaa "alkaa tekemään" vai "alkaa tehdä", "omaatuntoa" vai "omatuntoa", "suurellinen" vai "suureellinen", ei ehkä kannata harkita kääntämistä ammatiksi. Varjopuolena toisaalta se, että monet odottavat kääntäjältä täydellistä kielenkäyttöä vapaa-ajallakin. Itse yritän olla ottamatta paineita esimerkiksi tästä blogikirjoittelusta: en vietä tunteja pähkäillen vaikkapa epäselvää pilkkuasiaa, vaan säästän sen työteksteihin.

5) Aina on jotain, mitä ei tiedä. Sille ei voi mitään. Kääntämiseen liittyy paljon kulttuuria, viittauksia niin fiktiivisiin kuin todellisiinkin tapahtumiin, erilaisia rekistereitä, murteita, historiaa... Pitää "harrastaa" kielialuettaan, opetella epäluuloiseksi kaiken vähänkin omituisen varalta ja hyväksyä, että "aina ei voi tietää oikein" (kuten muuan lähisukulainen lapsena totesi filosofisesti).

6) Suuri kurjuus julkisessa käytössä olevissa käännöksissä on se, että hyvistä käännösratkaisuista saa yleensä vähän kiitosta, mutta fiboista älähdellään herkästi. Käännösten arvioiminen oikeudenmukaisesti on toisaalta vaikeaa, jollei hollilla ole käännöksen lisäksi lähdetekstiä. Ehkä käännös on kökkö, koska lähdetekstikin on melkoista soopaa? Näkemättä on paha sanoa. Toisinaan kääntäjä ei saa nähtäväkseen käännökseen olennaisesti kuuluvaa materiaalia (esimerkiksi käyttöohjeeseen liittyviä kuvia). Muistan myös kuulleeni juttua, että Frenit-sarjan viimeinen jakso oli niin kuumaa kamaa, että klippivuotojen pelossa kääntäminen hoidettiin pelkän tekstin/äänen perusteella. ^_^

7) Käännösala voi olla stressaava. Hintojen poljenta on yleistä. Nopeus on valttia. Yrittäjyys on puolipakollista, jotta pystyy ottamaan toimeksiantoja suorilta asiakkailta ja toimimaan alihankkijana. Koskaan ei voi istahtaa tyytyväisenä takamuksilleen, koska joka viikko nenän eteen tulee jotain uutta selvitettävää, hanskattavaa, hahmotettavaa, arvioitavaa.

8) Aivan mahtavaa kuitenkin on, kun homma kulkee ja Kusti polkee. On hauska sujahtaa itselleen epätyypilliselle kielenkäytön alueelle ja kirjoittaa hyperasiallisesti "liukukytkimistä" ja "sovittimista", yllättää insinööri keskustelemalla muina miehinä sähkömoottorin "harjattomasta sisäpyörijästä" ja hihittää pöhkönä hulvattomien terminologisten löytöjen äärellä ("purskenauhoitus","käyräikkuna", "kuhmutuskartta").

Hodder, 2010

Ja olihan se ehkä koko muailiman lukema Nichollsin One Day hyvä. Häpesin, kun siippasen isoäiti näki kannen tullessani kirjastosta. Pelkään, että saan nyt joululahjaksi kahmaloittain läpiromanttisia pokkareita. Noh. Luin kirjan englanniksi ja ryvin onnessani brittienglannin iloissa. Nichollsin kerrontatyyli ja huumori on ihan parasta. Kirjasta on puhuttu niin paljon, että tässä lienee turha paneutua asiaan sen kummemmin. ;) Itse olisin voinut leikata muutaman luvun (eli viimeisen suuren juonikäänteen) lopusta pois. One Day oli kuitenkin kirja, jota luin poikkeuksellisen innokkaasti.

Erkki Toivanen: Iltakävelyllä

Otava, 2002

Erkki Toivasen tietänevät ehkä kaikki yli parikymppiset ainakin nimeltä. Ylen ulkomaankirjeenvaihtajana vuosia toimineella Toivasella oli joskus 80- ja 90-luvun hämärissä Iltakävelyllä-niminen radiosarja, jossa hän kuljeskeli milloin milläkin Euroopan kolkalla nauhuri mukanaan ja pohdiskeli mieleen tulleita asioita kahdenkeskisen keskustelun tunnelmassa. En ole koskaan kuullut yhtäkään näistä ohjelmista, enkä tiedä onko niiden kaikkien aiheena Eurooppa ja eurooppalaisuus, mutta ainakin tähän Iltakävelyllä-kirjaan Toivanen on valikoinut näitä aiheita käsitteleviä... sanotaanko pakinoita.

Alku on vahva. Minussa ei ole kylliksi historiantuntijaa analysoimaan Toivasen näkökulmaa ja mahdollista (tai pakollista, historiasta kun on kysymys) tulkintaa, se on sanottava heti kärkeen, mutta nautin hirveästi saadessani lukea tällaisia levollisia, jouhevasti eteneviä historiallisia analyysejä, jotka vetävät yhteyksiä eri aikojen ja tapahtumien välille. Esimerkiksi otan kaksi ensimmäistä iltakävelyä, joiden aiheet liittyvät toisiinsa. Tiesittekö, että Englannissa oli kova keskiaika- ja ritaribuumi 1800-luvun lopulla? Joku tyyppi järjesti suuret turnajaiset, johon tuli väkeä keskiaikafanittamaan ties kuinka laajalta alueelta. Erityisesti ritarit ja heidän moraalikoodistonsa oli tapetilla, ja kirjallisuudessa käytiin väittelyä siitä, kuka nykymaailmassa on tai voi olla ritari. Taistelunhaluisuus oli eräs näistä ihannoiduista ritaripiirteistä ja sitä korostettiin siinä määrin, että voidaan sanoa ensimmäisessä maailmansodassa taistelleiden olleen koulutettu sodankäynnin ihannointiin. Rekrytointijulisteessa oli jopa kuvattuna ritari ja lohikäärme. Vapaaehtoisia kunniantuntoisia nuorukaisia ilmoittautui yli kaksi miljoonaa.

Myöhemmin pääministerin poika kirjoitti kotiin rintamalta, kun suomut olivat pudonneet silmiltä: "Sota on täysin mieletöntä. Minua pöyristyttää pelkkä ajatuskin, että se voisi jalostaa luonnetta."

Jalostaa luonnetta...

Toisaalla taas Toivanen siteeraa 1854 Oolannin sodassa olleen miehen päiväkirjaa, jossa tämä huomioi muun muassa että "merivesi on ihmeellisen makeaa".

Vielä edempänä istutaan Einsteinin kanssa Long Islandilla vuonna 1939 kun hän pohtii, pitäisikö usuttaa Yhdysvaltoja ydinasekilpaan vai olla hiljaa ja ottaa se riski, että natsi-Saksa saa kasattua maailman ensimmäisen ydinaseen. Kävely tai kaksi myöhemmin siirrytäänkin jo keveämpiin aiheisiin, kun Toivanen tarinoi Pariisin suuresta muodonmuutoksesta 1800-luvun puolivälissä. Seuraavaksi piipahdetaan kävelylle Italian Sienaan ja pohditaan kaupunkiarkkitehtuurin ja -suunnittelun merkitystä, ihaillaan kaupungin kykyä sulautua ympäristöönsä ja tutustutaan kortteleihin, joilla kullakin on vuosisatojen ajan ollut sama tunnuseläimensä. Suuri ja painava historia lähenee pientä ja kevyttä historiaa, ja tuupolalainen sananlasku "kaikki liittyy kaikkeen" alkaa tuntua todelta.

Ketä ei kiinnostaisi? Mistä ranskalaiset ovat saaneet kehnojen taistelijoiden maineen ja missä määrin tämä on totta? Kiinnostavaa! Miksi ranskalaiset ovat niin yltiöpäisen suojelevaisia kielensä suhteen? Kiinnostavaa! Toivanen on oiva tarinoitsija. Kattavat lähdeviittaukset puuttuvat, koska monet tekstit on tarkoitettu radiolähetyksiksi ja kirjoitettu 80-luvulla, mutta en keksi syytä epäillä Toivasen asiantuntemusta tai toteamusta kirjasto(i)ssa vietetyistä tunneista. Kuten Toivanen on tarkoittanutkin, tekstien sävy kanttaa kaksin käytävään henkilökohtaiseen keskusteluun, mistä pidin myös kovasti

Keskustelu eurooppalaisuudesta jää tosin kohdallani vähän vaille kaikupohjaa ennen kuin aivan lopussa Toivanen pääsee kunnolla vauhtiin. On surullista, että EU:n piti luoda tunnetta eurooppalaisuudesta, mutta tulos tuntuu olevan päinvastainen. Olisi mahtavaa nähdä vaikka joku tv-sarja, jonka tarkoitus olisi tutustuttaa eurooppalaiset Eurooppaan. Eri maista voitaisiin esitellä jotain huumoriin liittyvää (harva asia yhdistää niin kuin yhdessä nauraminen) ja vaikka sitten sketsien jälkeen kertoa kulttuurista, mille siellä nauretaan, miksi ne tietyt asiat naurattavat. Siinä olisi mahdollisuuksia vaikka millaiselle kulttuurin esittelylle. "Naurava eurooppalainen." Joo!

En keksi mitään maristavaa. Paitsi sen, ettei Toivanen ole enää keskuudessamme. Innostava, pohdiskeleva, keveitä ja raskaita historiallisia tapahtumia käsittelevä teos sellaisellekin henkilölle, joka ei muutoin (Euroopan) historiaa harrastakaan.

J.K. Nyt myös pokkarina!

Terveisiä elämästä, tunnustus ja Taivasten vanki

Olipahan taas markkinat. Ajanhallinta on kääntäjälle olennainen taito. Ajanhallinta on kääntäjälle olennainen taito. Hauki on kala. Äh.

Blogissa on ollut hiljaista. Viimeisen viikon aikana olen uiskennellut mediapalveluja tuottavan yrityksen mainonnassa ja ryhtynyt pimp daddyksi työllistämällä kertaluontoisesti alihankkijan. Mahdolliset käyntikorttiin painettavat tittelit sen kuin paranevat.

Mainosprojekti oli laatuaan meikälle ensimmäinen ja sangen laaja, odottelen palautetta kylmä hiki otsalla. Annetussa ajassa en olisi paremmin voinut juuri suoriutua, sinänsä olo on luottavainen. Nokkani on kuitenkin vielä siinä määrin keltainen, että kumma olisi, jollei jotain huomautettavaa löytyisi. Mainospuolen tekstitkään noin tekstilajina eivät ole järin tuttuja, siinä on varmaan jotain omia niksejä. Odotetaan ja katsotaan. Kirjakaupassakin riittää hulinaa, kun joulu lähestyy (joo, se näkyy nyt jo). Huh huh.

Vaan asiasta toiseen: Mielihyvästä hykerrellen kiitän Suketusta mitä kauneimmin saamastani tunnustuksesta. Tässä se on:

Kyl o nätti! Nyt onkin sit kauhiat paineet kehittää jotain painokasta sanottavaa... :) Tunnustuksen ohessa tulevat seuraavat tehtävät:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta. 
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

 Tuntuu, että runsaan viikon aikana blogimaailma on huristanut hirmuisesti eteenpäin, ja palkintokin on varmaan ehtinyt jo aika monen sivulle. Annettakoon siis anteeksi, ettei tässä saajia mainita kuin kolme, vaikka kaikki lukulistallani tunnustuksen ansaitsivat! Haluan muistaa omalta osaltani tällä kertaa Erjan lukupäiväkirjaa, johon vastikään tutustuin, Poplaaria ja sen Pekkaa sekä Booksyä. Tekstejänne on mukava lukea!

*muoks*
Kahdeksan faktaa jääkööt seuraavaan kertaan, sillä muuten merkintä paisuu epäinhimillisiin mittasuhteisiin. Tiedänkin jo, millä teemalla mennään...

Sitten illan pääaiheeseen. Taivasten vanki on espanjalaisen Carlos Ruiz Zafónin kolmas suomennettu teos, itsenäinen osa Unohtuneiden kirjojen hautausmaa -sarjassa. Luin sarjan ensimmäisen osan, Tuulen varjon, jonakin kesänä ja viihdyin. Enkelipeli-nimellä kulkeva jatko ei aivan yltänyt henkilökohtaisella hittimittarillani samoihin lukemiin, ja luettuani tämän nyt käsillä olevan osan, käyrä tuntuu olevan laskusuhdanteinen.

Otava, 2012

Uhkaavan oloinen mysteerimies tulee barcelonalaiseen kirjakauppaan 50-luvulla, ja jättää puotipuksu-Danielille kalliin saateviestillä varustetun Monte Criston kreivin toimitettavaksi Danielin vanhemmalle ystävälle ja työtoverille, Fermínille. Rääkätyn oloinen Fermín kertoo Danielin painostuksen alla illallisella palan elämäntarinaansa. Tarinan edetessä paljastuu mysteerimiehen henkilöllisyys, syy Fermínin viimeaikaiseen yleiseen ahdistuneisuuteen sekä synkkä salaisuus Danielin vanhemmista. Tästä luulisi stoorin sitten alkavan... mutta kirjasta onkin jäljellä enää kolmannes.

Tarina tuntuu olevan vähän tilkkumainen, "kokoon kursitun" tuntuinen. Iso fontti ja väljähkö asettelu tukevat tuntua, että tämä on sarjaan lähinnä täyteosa. Mututuntuma osoittautuukin juonen edetessä paikkansa pitäväksi: kyseessä on juonellinen pohjustus seuraavalle osalle. Pakko sanoa, että jos olisin ooveehoo-hintaan ostanut tämän pitkitetyn prologin, ottaisi kyllä päähän.

Liian paljon menee ohi, jollei ole tutustunut aiempien kirjojen juoniin ja hahmoihin – tai jos ne on onnistunut laillani pitkälti unohtamaan. Kirjan aluksi markkinoidaan, että sarjan osat voi lukea missä järjestyksessä vain tai itsenäisinä teoksina...  Itselleni kyllä jäi sellainen fiilis, että vaikka tästäkin kirjasta periaatteessa olisi mahdollista aloittaa, Fermíniä ehkä lukuun ottamatta muut hahmot jäävät etäisiksi. Fermíninkin kanssa on vähän niin ja näin, sillä hänen elämäntarinansa kerrotaan melko suppeasti.

Romaanilla on sangen heppoinen ranka. Ensinnä rakennellaan jotain mysteerismiehen varaan, mutta se haara kuivuu kokoon ennen kuin lukijan mielenkiinto ehtii kunnolla herätäkään. Päähenkilön perhehuolista ei rakennu yhtikäs mitään. Pääpirun henkilöllisyys paljastuu, mutta jahti ei ehdi tässä kirjassa edes alkaa. Mysteerismies ja perheongelmat johdattavat yksiselitteisesti seuraavaan romaaniin. En vain pääse yli siitä, että ilman seuraavaa osaa tämä kirjaparka on rampa. Välinäytös mikä välinäytös, mikäli sellainen sana ylimalkaan on olemassa.

Kerronta on sujuvaa (muutamaa "pakkomielteesi on lähtemässä hanskasta" -tyylistä omituista katkelmaa lukuun ottamatta), ja tuttuun tapaan dramaattista (tuhkaa, vihaa, kostoa, lojaaliutta, kuolemaa, hulluutta, ja taajaan henkilöitä syö milloin mikäkin ahdistava tunne sisältäpäin). Erityisesti replikointi on usein sangen viihdyttävää. Hihitin ääneen useampaan otteeseen.

Käännös onkin melko ansioitunut. Antero Tiittula onnistuu välittämään mm. Fermínin sukkeluudet juohevasti. Siitä ja muutenkin pääosin ilmaisuvoimaisesta käännöksestä pisteet suomentajalle, sillä hauskuutta ja iskevyyttä on usein vaikea mahduttaa samaan pakettiin. Ilman puheenlahjojaan Fermín olisi typistynyt hahmona kohtalokkaasti... Semminkin, kun en enää vuosien takaisia sarjan aiempia osia juuri muista. Muutamia kohtia olisi ehkä voinut miettiä uudelleen (itse esimerkiksi paheksuin öljytippojen sirottelua sekä sitä, että joku muutti mieltä eikä mieltään), mutta näistä voisi ehkä olla perustellusti useampaa mieltä. Joka tapauksessa kerronnan yleinen sujuvuus jättää muutamat yksityiskohdat varjoonsa.

Jaa jaa. Hitto kun tekisi mieli sanoa, ettei seuraava osa kauheasti houkuta, mutta jotenkin Ruiz onnistuu kuin onnistuukin herättämään mielenkiintoni seuraavaa osaa kohtaan... olettaen, että siihen on sitten saatu oikea, kokonainen juoni. Olen vähän skeptinen konseptin kestävyydestä ja tästä omituisesta verkkomaiseksi tarkoitetusta kirjasarjan rakenteesta (tai rakenteen soveltuvuudesta minulle), mutta hankkiudun epäilemättä käpälöimään seuraavaa osaa, kun se joskus ilmestyy. Saa nähdä päätyykö lukulistalle.

Tällä niteellä hitaasti edistyvä Ikkunat auki Eurooppaan -haaste etenee Espanjaan.

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

WSOY, 2012

Uljas uusi maailma, uljas uusi kansi. Tykkään. Mihin sen sijaan en ole varauksettoman ihastunut, on käännös, jota ei ole kannen ohella uudistettu, vaan se on saanut tillotella maailmaa I. H. Orraksen sille antamassa ilmiasussa aina vuodesta 1944 lähtien. Kiintoisaa kyllä, vanha käännös limittyy jotenkin veikeästi 30-luvulla kirjoitetun ja kauas tulevaisuuteen sijoittuvan tarinan kanssa ja luo omintakeisen, kerroksellisen rakenteen.

Pienen kokemuksen aralla äänellä voin sanoa, että oman kokemukseni mukaan ei olisi tarpeellista käännöstä tarkastettaessa muokata pois kaikkia 'pieluksia' ja muita merkkejä toisista, hieman erilaisista ajoista, mutta vuoden -44 käännöksestä löytyy kyllä joitakin kohtia, joissa lähdetekstiä ei ole ymmärretty täysin ("mitä tahansa" lienee "what ever") ja joissa 40-luvun sanavalinnat eivät hurmaa sulokkuudellaan ("promiskuiteetti"). Itse romaani on edelleen luettava ja vaikuttavakin, mutta en voi käsittää, miksi esimerkiksi Afrikan vihreiden kunnaiden käännöstarkistus on kiilannut Uljaan uuden maailman ohi... Hmm. Erityisen raskassoutuista luettavaa on kirjailijan esipuhe, jota en jaksanut pinnistellä loppuun saakka. Alkuperäisteosta en hankkinut vertailukohdaksi, joten kovin paljon en voi ärhennellä, mutta uskoisin, että käännöksen harkitulla uudistuksella voisi sekä säilyttää eri aikakausien kerroksellisuuden että terävöittää kirjan sanomaa ja parantaa sen iskevyyttä.

Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma kertoo aikakaudesta, jolloin kaikki ovat onnellisia. Onnen vuoksi on kuitenkin jouduttu uhraamaan tiede, taide ja vapaus, sillä autuus saavutetaan jo sikiövaiheessa alkavalla sääntelyllä ja koko lapsuuden kestävällä aivopesulla. Labroissa kasvatetaan ihmisiä, joiden älykkyyttä rajoitetaan sikiövaiheessa sen mukaan, millaisia tehtäviä heidän on tarkoitus aikuisina tehdä: yksitoikkoisia tehtäviä hoitavien on oltava yksinkertaisia itsekin, sillä muuten he turhautuisivat. Kaivostyöläisiksi aiotut on opetettava pelkäämään auringonvaloa ja kukkasia, jolloin he viihtyvät työssään maan alla. Mikäli joku vielä sattuu olemaan luonnottomassa tilassa eli allapäin, jaetaan kaikille tasaisin väliajoin soma-pillereitä, joiden suloisessa syleilyssä voi unohtaa kaiken surkean hetkeksi. Kaikki ovat osaltaan auttamassa koko Maan kattavaa yhteisöä. "Jokainen kuuluu jokaiselle" aina kuolemaansa asti, jolloin ruumiit poltetaan ja vapautuva fosfori kerätään hyötykäyttöön.

Kirjan ajatus oli juuri sellainen, että se olisi helposti voinut kumota vähemmän vakiintuneiden olouttamisen ylemmissä kasteissa -- saada heidät menettämään luottamuksensa onneen korkeimpana hyvänä ja uskomaan sen sijaan, että päämäärä oli jossakin nykyistä inhimillistä vaikutusalaa kauempana, jossakin sen ulkopuolella, että elämän tarkoituksena ei ollut hyvinvoinnin säilyttäminen, vaan jonkinlainen tajunnan syventäminen ja hienostaminen, jonkinlainen tietoisuuden laajentaminen.

Itselleni antoisinta oli pohdinta siitä, mitä onnen eteen kannattaisi uhrata. Uudessa uljaassa maailmassa kaikki ovat onnellisia, mutta elämä valtaisan yhteiskuntakoneen osana ei ole enää elämää, vaan lähinnä pysäytyskuva, joka kestää kuolemaan asti. Perustyytyväisen tallukan näkökulmasta on helppo dissata kirjassa maalailtua tulevaisuudennäkymää, mutta miten onni vapaudesta -vaihtokauppaan suhtautuisi, jos olisi elänyt sota-aikana, jos olisi köyhä ja kipeä? Uuden uljaan maailmanjärjestyksen lähtölaukaus olikin laajamittainen sota, jossa "ruttopommit" räjähtelivät tiuhaan tahtiin eri puolilla maailmaa.

Kirjassa on paljon muutakin pohdittavaa, mutta tämä jäi päällimmäiseksi. Aivan varauksettomasti en ihastunut, sillä protagonistin mielenliikkeisiin oli paikoin vaikea samastua, eivätkä hänen siteeraamansa lukuisat Shakespeare-lainaukset avaudu ensinkään samalla tavalla suomalaiselle kuin perinteisen Shakespeare-painotteisen brittikoulutuksen saaneelle lukijalle. Syy-seuraussuhde tässä epäilemättä johonkin suuntaan. Suosittelen joka tapauksessa.