Maltillinen hutu ja täytetyt kesäkurpitsat

Kaksiosaisessa päivityksessä jaan ensin tuntojani Olli Löytyn esseekokoelmasta Maltillinen hutu ja muita kirjoituksia kulttuurien kohtaamisesta, minkä jälkeen seuraa maailman ehkä simppelein ohje täytettyjen kesäkurpitsoiden tekoon (sipulinvihaajat älkööt vaivautuko).

Maltillinen hutu ei ole hullumpi nimi kirjalle. Ensin pidin sitä vain hyvänä nimenä, sitten tajusin että se on jotenkin ilmaisuvoimainen siksi, että se pelaa lukijan ennakkoluuloilla (maltillinen villi?). Havaitsin muuten, että tästä on rakentumassa hauska "lukupuu": bongasin Löytyn kirjan Turusen teoksesta Ettekö tiedä kuka minä olen? Ylimielisyyden historiaa, ja nyt Löytyn kirjasta sain kimmokkeen lukea Umayya Abu-Hannan kirjan Sinut. Eipä ole tällaistakaan ennen juuri sattunut kohdalle, hauska kokea kerran itsekin ilmiö, josta olen muiden kuullut puhuvan.

Kirja koostuu kirjoituksista, jotka ovat aiemmin ilmestyneet erilaisissa julkaisuissa tai muotoutuneet Löytyn pitämien esitelmien pohjalta. Aiheisto pyörii kannessa luvatun teeman ympärillä. Alkupuolella puhutaan kulttuurikäsityksistä ja kulttuureiden törmäyksistä yleisemmällä tasolla, loppua kohti tekstit siirtyvät käsittelemään yhä enemmän Suomea ja Suomessa käytävää maahanmuuttokeskustelua. Mitään voimakkaita "Just näin! Ihan niin! Nerokasta!" -tyyppisiä tuntemuksia en lukiessani juurikaan kokenut, mutta toisaalta useammankin kerran jokin virke tai argumentti raapaisi tulitikun jossain aivokopan pimeydessä ja sai hetkeksi tutkailemaan kiinnostuneena Löytyn mielipiteitä. Sävyltään kirjoitukset ovat melko leppoisia ja tyyliltään helppolukuisia, joten noin 5-12 sivun pituisten tuumaelmien lukemiseen ei tarvitse varautua samanlaisella valppaudella ja paneutumisella kuin kapulakielisen filosofiantutkielman tankkaamiseen. Tästä pisteitä. Löytyn mielipide on myös selvä, mutta hyvän tavan mukaisesti esitetty rakentavasti. Pidin esimerkiksi sillanrakentajan ominaisuutena sitä, ettei Löytty vaadi kaikkia syleilemään täysin rinnoin monikulttuurisuuden arkisia ilmentymiä kuten uusia musiikkityylejä ja ruokia: " --- [E]n oikein osaa olla huomauttamatta, että yksien tapa riemuita uusien tulokkaiden 'väristä ja kirjosta' on omiaan lisäämään toisten ennakkoluuloja tulokkaita kohtaan. Ylenpalttinen jammailu eksoottisten tahtien rytmiin voi lannistaa niidenkin kiinnostuksen, jotka periaatteessa olisivat avoimia uusille vaikutteille (jos nyt kaikkien edes tarvitsee olla niin ihmeellisen avoimia millekään vaikutteille.)" (s.171)

Luvussa "Päähän kietaistua kulttuuria" Löytty vaatii suvaitsevaisuuden hillitsemistä. "Suvaitsevaisuusajattelun ongelma on siinä, että se sisältää yleensä ajatuksen, jonka mukaan suvaitsija itse edustaa yhtenäistä ja vakiintunutta normia, jonka turvin hän sitten suvaitsee suvaita jotain tuosta normista poikkeavaa. Suvaitseminen on sitä, että katsotaan läpi sormien --- Erilaisuuden kanssa eläminen edellyttää ennen kaikkea totuttelua ja sulattelua, rauhallista kuulostelua, haistelua ja maistelua, siis sanalla sanoen siedätyshoitoa. Sietäminen on sikäli hyvä käsite, että vaikka se ei kuulosta alkuunkaan niin positiiviselta kuin suvaitseminen, saattaa se hyvinkin osoittautua kenttäoloissa paljon kestävämmäksi ihanteeksi. On paljon realistisempaa vaatia minua sietämään vaikkapa naapurini omituista elämänmenoa kuin suvaitsemaan sitä." (s.160-161)

Tämä suvaitsevaisuuden ongelma sinänsä ei ole minulle uusi käsite, mutta siitäkin huolimatta jäin kiinnostuneena puntaroimaan suvaitsemisen ja sietämisen eroja.

Parikin ajatelmaa jäi mieleen. Ensimmäinen on erittäin hyvä pitää mielessä, kun keskustellaan isänmaallisuudesta ja maahanmuutosta: "Ei Suomea ole rakennettu muukalaisvihan vaan kotiseuturakkauden varaan." (s.189) Hyvin sanottu. Toinen osuva luonnehdinta kiteyttää vähäeleisen leppoisasti Löytyn kiihkoilunvastaiset näkemykset: "Tie helvettiin on tuskin kivetty ainakaan maltillisilla aikomuksilla." (s.206)

Englantilainen potilas

Tartuin Michael Ondaatjen Englantilaiseen potilaaseen, koska pidin kovasti Anilin haamusta ja kirjan nimikkoelokuvakin tuntuu olevan kuuluisa. Kääntäjänä taituroi Ondaatjen (kustantamon nimittämä) luottomies Juhani Lindholm, ja kaunista on. Kirjalle on myönnetty Booker-palkinto vuonna 1992. Heikki Kalliomaan suunnittelema päällys tuntuu sitä osuvammalta mitä pitemmälle lukee.

En ymmärtänyt kaikkia viittauksia ja huomasin lukeneeni kirjaa liian pienissä paloissa. Koskakohan opin lukemaan vain yhtä tai kahta kirjaa samaan aikaan... Ehkä pätkälukemisesta johtuen imu katosi toisinaan, mutta ilmestyi esiin jonkin virkkeen takaa aina uudestaan. Tarinassa neljä sodan heittelemää henkilöä tapaa autiossa huvilassa Italiassa, maassa jonka saksalaiset ovat vastikään kuorruttaneet miinoilla ennen vetäytymistään.

Hana on nuori kanadalaisnainen, joka on ollut maailmansodassa sairaanhoitajana. Hän hoitaa mustaksi palanutta miestä, jota kutsuu englantilaiseksi potilaaksi tietämättä miehestä juurikaan mitään. Ensin ilmestyy paikalle Caravaggio, nykyään peukaloton entinen vakooja, joka tunsi Hanan sodassa kuolleen isän. Kip on Englannissa koulutettu sikhipioneeri, joka on tullut purkamaan pommeja, joita on piilotettu metronomeihin, puihin, rasioihin, kirjahyllyihin, pianoihin, teille... Sota tuli, sota meni -- eikä kukaan neljästä ollut entisensä.

Sotilaan ja potilaan katseet kohtaavat puolihämärässä huoneessa, jossa yhtäkkiä kuhisee koko maailma.
Vaikka sanojen 'sotilas' ja 'potilas' samankaltaisuus suomeksi ei ole Ondaatjen ansiota, liikutuin kovasti kun luin tämän virkkeen sivulta 295. Minulle kirja oli ennen kaikkea kertomus hullusta sodasta, jonka halki yksilöiden täytyy kunkin omalla tavallaan taistella läpi.

Seuraavassa katkelmassa on kohtaus, jossa Hana laulaa Marseljeesia Caravaggion ja Kipin kuunnellessa. Minusta siinä tiivistyy paljolti kirjan näkemys sivullisesta yksilöstä sodassa:
Hän oli tallettanut sydämeensä Hanan vuosien takaisen version. Nyt hän ... kuunteli laulua mielihyvin, koska kuuli sen taas Hanan laulamana. Tosin hänen ilonsa sammui tuota pikaa, kun hän kuuli miten Hana sen lauloi. Enää äänessä ei ollut kuusitoistavuotiaan kiihkoa, vaan se oli kuin kaiku heitä ympäröivästä heiveröisestä valokehästä. Hana lauloi sitä kuin se olisi rusentunut ja repaleinen, kuin kaikkea sen sisältämää toivoa olisi nyt enää mahdoton haalia kokoon. Edeltäneet kuusi vuotta, jotka olivat johtaeet tähän Hanan kahdenteenkymmenenteenensimmäiseen syntymäpäivään kahdennenkymmenennen vuosisadan neljäntenäkymmenentenäviidentenä vuotena, olivat muuttaneet laulua. Hana lauloi kuin yksinäinen, väsynyt matkamies, jolla on koko maailma vastassaan. Uusi testamentti. Laulusta oli kadonnut kaikki varmuus, sen laulaja oli yksi ainoa häviävä ääni joka kimpoili valtavista vallan vuorista. Vain se oli varmaa. Ja tuo yksinäinen ääni oli ainut, mikä vielä oli puhdasta.

Ondaatjen kielessä voi kylpeä. Älä herran tähden lue tätä kiireessä.

Simpukka rytmin pyörteissä

Olin eilen keikalla. En juurikaan pitänyt musiikista, olin paikalla seuraneidin ominaisuudessa. Jotta olisi joku tuttu olemassa samassa tilassa, vaikka keskustelu onnistuukin vasta keikkapaikan ulkopuolella. Nojasin pylvääseen ja katselin ihmisten takaraivoja, selkiä ja hartioita. Lavan takaa tulevassa vastavalossa laulaja levitti hitaasti kätensä ylös kertosäkeen kasvaessa täyttämään salin. Muutama musta siluettikäsi nousi päälakien mukulakiveyksestä kirkasta sinistä ja sitten oranssia vasten. Kuin sammakon räpylä tai sokeritoukan tuntosarvi. Käden, räpylän tai tuntosarven omistajan ajatuksia saatoin arvata yhtä vähän kuin simpukan. Lajille ominaisen käyttäytymisen banaalin herkkä muoto. Onkohan simpukoilla rytmitajua?





P.S. Ylen sivuilla on musiikkiaihetta sivuava artikkeli surullisen musiikin vaikutuksista mielialaan. Suurin löydös tuskin tulee yllätyksenä kovin monelle, mutta miellyttävän surun käsite on mielenkiintoinen.


P.P.S. Kansallisesta kirjakaupasta tein huippulöytöjä: Scott Lynchin Locke Lamoran valheet ja Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita, yhteensä 9,80€! Locke Lamoran valheet on eräs parhaita lukemiani fantasiakirjoja (veijaritarinat, go!) ja Sinisalon tuotantoon taas olen halunnut tutustua jo jonkin aikaa, mutten ole saanut toimeksi. Karmahan (tai muu kosminen poliisi) sitten kuittasi tämänkin onnen, sillä huomasin kirjastossa minuuttia ennen sulkemisaikaa, ettei kirjastokortti ollutkaan matkassa. Huolella valitsemani kimppu jäi tiskille. Surku.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin...

Annoin pojalle joululahjaksi löylykauhan. Ei sillä kyllä saunaakaan ole... mutta jos ymmärtäisi rakentaa.

Puhe on tietysti Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajasta. Kirjastosta löysin kyseisen opuksen äänikirjana, mikä osoittautui suorastaan lottopotiksi, sillä vaikea on kuvitella että itse saisin pakattua enemmän persoonaa nimihahmoon kuin lukija Antti Litja.

Heti ensimmäiset luvut kuunneltuani en voinut uskoa, etten ollut tarttunut kirjaan aiemmin ja toisaalta uskoin heti, että sen jatkuvalle poissaololle kirjastosta oli perusteltu syy. Lyhykäisyydessään Mielensäpahoittaja kertoo vanhasta miehestä, joka ei ole koskaan valittanut ja on nyt päättänyt aloittaa. Hampaankoloon on jäänyt kaikenlaista, kun sotavuosista asti on pantattu. Lapset ovat maailmalla, rouva hoitokodissa, Yrjänä-toveri haudassa ja maailma täynnä epäkohtia aina herkkänahkaisista mäkihyppääjistä vähärasvaisiin tuotteisiin. Jokainen itsenäinen luku alkaa samalla fraasilla, tyyppiesimerkkinä: "Kyllä minä niin mielen pahoitin, kun poika halusi auttaa."

En tunne mielensäpahoittajan sukupolvea kylliksi voidakseni arvioida, kaikuuko tässä nyt kokonaisen sodannähneen sukupolven ääni. Aionkin viedä kirjan vaarille ja kysyä mielipidettä. Meillä on vaarin kanssa ihan oma kirjaklupi. Ollaan luettu jo mm. Heli Laaksosen Pursu (eli "tarina- ja marinakokoelma"). Näin suoralta kädeltä luulisin, että kyllä siinä jotain yleispätevää varmaan on. Ainakin jokin ihmetys siitä, miten niuhoksi maailma on muutamankymmenenvuoden takaiseen verrattuna mennyt.

Mielensäpahoittaja on -- sanokaamme näin banaalisti -- ihana. Hän on äreä, mutta ei katkera. Varsinainen mielipidejyrä, muttei suinkaan itseriittoinen. Vaatimaton ja itsenäinen mies, joka haluaa kaikkien muidenkin olevan vaatimattomia ja itsenäisiä. Nuorisolle tyrkytetään peruskoulussa aina luettavaksi kirjoja, joissa on lukijakunnan kanssa samanikäisiä hahmoja. Mikä tolkku siinä on. Sen aikaa kun ne ovat avuttomina koulunpenkillä, pitäisi tarttua mahdollisuuteen ja tuputtaa niille jotain mielensäpahoittajamaista. Mitä omituisimpien mielipahojen takaa löytyy nuorempiakin puhuttelevia näkökulmia.

Litjan tulkitsema mielensäpahoittaja on epäilemättä Mielensäpahoittajaa parhaimmillaan, vaikken ole kilpailevia versioita kokeillutkaan -- en paperikirjaa sen paremmin kuin vaalikommentaattoriakaan. Jälkimmäisestä näin tosin muistaakseni jonkin uutislähetyksen perässä mainospalamaisen pätkän... ei vakuuttanut. Mielensäpahoittajan konsepti on toimiva ja toteutus hyvä, mutta liikaa ei kannata lypsää.  Parasta mielensäpahoittajassa on nimittäin äreänsuloisen persoonan lisäksi ajoittain taustalta pilkahteleva syvällisyys, jonka pelkään jäävän jalkoihin, jos ukkoparkaa liikaa raahataan mediatapahtumissa. Nyt ollaan siinä onnellisessa asemassa, että kustantajan sivuilla saa kuunnella ensimmäisen luvun. Jollet tiedä mistä on kysymys, suosittelen lämpimästi että menet ja kokeilet. Itse aion heti huomenna mennä ostamaan kukkahatun tulevaa kukkahattutädin uraani silmällä pitäen.

Lopuksi kappale eräälle erityisen ihanalle sanalle: kyllä. Sain ihan suhteettomasti mielihyvää tavasta, jolla Kyrö on viljellyt 'kyllä'-sanaa painottamaan milloin mitäkin virkettä. Usein lauseen alussa (niin kielteisissä kuin myönteisissäkin), mutta aina se on yhtä sympaattinen. "Kyllä minä niin mieleni pahoitin..." Kyllä en uskonut. Kyllä ei ole sellainen miehen puhetta. Kyllä on ihmeellistä.

P.S. Alun "lainaus" on vähän filunkia. Äänikirja kun on jo palautettu kirjastoon, niin siteerasin ulkomuistista jonkin version eräästä Mielensäpahoittaja-joulukalenterin luukusta noin kahden vuoden takaa. Siinä tiivistyy kyllä paapan kytevä kapinallisuus ja härkäpäisyys oivasti.

Kirja-alen tuomaa

Asioin Akateemisen kirjakaupan alessa. Kohtalo iski kahdesti, sillä ensin menin retkuun aleluetteloa selaillessani ja sitten tilausta hakiessani haksahdin ostamaan vielä kaksi kirjaa. Oikein nolottaa, miten kirjoja hakemaan lähtiessäni vielä onnittelin itseäni ja kehuskelin karvaisemmalle puoliskollenikin miten hillitysti toimin asiassa. Ehkä ensi vuonna sitten.

Olen aika hidas lukija, mutta fiilistelen nyt hankintojani vaikken vielä pääse niihin muilta keskeneräisiltä kirjoilta ja kirjahyllyn ulkoisilta projekteilta edes käsiksi. Onhan se nimittäin vähän niinkin, että jonkin mieluisan odotus on usein yhtä mukavaa kuin sen odotetun asian saaminen/tekeminen. Tällä kertaa kävi jostakin syystä niin, että haaviin jäi ainoastaan englanninkielisiä kirjoja. Vielä hämmästyneempi olin tajutessani ettei mukana ole yhtään romaania. Ihmeiden aika ei ole ohi... Väkisin tulee mieleen, että onko tässä nyt haukattu liian iso pala. Tapaan vähän angstailla tietokirjoja lukiessani, etten kuitenkaan hetken päästä muista lukemastani enää mitään, toivottavasti tietokirjapino ei nyt ennakoi mitään puolen vuoden surkeiluputkea! Vaan asiaan.

Ensinnäkin on ruokalistalla The Smell of the Continent, kirjoittajina Richard Mullen ja James Munson. Tämän suhteen suurin varaukseni on brittikeskeisyys. Kirja nimittäin väittää kertovansa nykyaikaisen turismin synnystä, joka takakannen mukaan alkoi 1814, kun Napoleon tönäistiin valtaistuimelta Ranskassa. "Seuraavan sadan vuoden kuluessa britit lähtivät joukolla tutkimaan Eurooppaa pakaten mukaan teepannunsa, mattonsa, kirjoituspöytänsä, kylpyammeensa ja runsaskätisen annoksen ennakkoluuloja." Toisaalta koska kirjoittajina on kaksi pesunkestävää engelsmannia, on ehkä lupa odottaa sitä ihanan kuivakkaa brittihuumoriakin... Myöskin The Economist on kehujien joukossa, mikä ehkä antaa pientä lisätukea ajatukselle, että kirjasta voivat nauttia muidenkin maiden asukkaat, sillä lehdestähän jaetaan kaikkialle maailmaan ymmärtääkseni sama painos. Takakannen perusteella kirja keskittyy yksinomaan brittien seikkailulle ulkomaailmassa, ei niinkään turismin luotaamiseen ilmiönä. Odotan toiveikkaana. 380 sivua.

Toinen hankinta oli Miranda Carterin The Three Emperors, jonka alaotsake kuuluu "Three cousins, three empires and the road to World War One." Nikolai II, Yrjö V ja Vilhelm II olivat siis serkuksia. Eipä ollut tällaisestakaan nippelitiedosta jäänyt mitään muistijälkeä historian tunneilta, vaikka kuvittelinkin pitäneeni ensimmäistä maailmansotaa kiinnostavana aiheena. Tämän onkin sitten aikamoinen jööti, 568 sivua. Dumas'n muskettisotureita olen lukenut enkä sivunumeroja laskenut, mutta runsas 500 sivua historiantutkimusta on urheilulaji, jota en ole aiemmin kokeillut. Jänskättää, selviänkö. Runsaista kehusitaateista eniten painoa annan Zadie Smithin hyväksynnälle, koska olen pienimuotoinen Zadie-fani. Takakannen perusteella on lupa odottaa syväluotaavia henkilökuvia kaikista kolmesta miehestä ja analyysiä siitä, miten miesten persoonallisuudet johdattelivat Euroopan sotaan.

Kolmas mukaan tarttunut kirja on Hugh Milesin Playing Cards in Cairo (alaotsake "Mint tea, tarneeb and tales of the city"). Asetelma tuntuu olevan se, että syystä tai toisesta mr. Miles (Saudi-Arabiassa syntynyt Etonin ja Oxfordin kasvatti) on saanut luikerreltua muslimityttöporukan suosioon ja on mukana, kun he kokoontuvat katsomaan televisiosta musateeveetä, lyömään korttia ja juttelemaan. Takakansi lupailee näkökulmaa siihen, millaista on olla nuori musliminainen maassa, jossa perinteiset islamilaiset arvot ovat valttia. Tämä on edellisiä helpommin lähestyttävää kokoluokkaa, 279 sivua. Takakannen tekstiesimerkki ei sytytä, mutta aihe on kiinnostava. Odotan mielenkiinnolla, joskin pienellä varauksella.

Mielenkiintoni esseitä kohtaan on viime aikoina kasvanut, mikä varmaan oli syynä siihenkin, että päädyin kantamaan Akateemiselta vielä kanadalaisen Malcolm Gladwellin esseekokoelman What the Dog Saw and Other Adventures. Gladwell on kiinnostunut sosiologiasta, psykologiasta ja sosiaalipsykologiasta ja tajusin hätkähtäen että olen nähnyt kyseisen miekkosen TED talkin. Hitto vie, mikä sattuma! Ostohetkellä en ollut tällaisesta tietoinen, mutta vaikuttaa todella lupaavalta. Gladwellin TED talk oli mielenkiintoinen ja käsitteli murrosta teollisuuden parissa, jolloin tajuttiin ettei tuotetta voi optimoida kuin tiettyyn pisteeseen asti. Ei siis ole olemassa kaikkien kuluttajien mieleen olevaa vaikka nyt tomaattikeiton koostumusta, kuten aiemmin oikeasti kuviteltiin. Osa haluaa samettista soppaa, toiset tulista, kolmannet haluavat että keitossa on sattumia pureskeltavaksi. Aika kiehtovaa, että tällainen nyt itsestään selvältä näyttävä asia hämmensi markkinamiehiä vuosikaudet. No. Tiedossa on nyt kuitenkin 410 sivua muun muassa kriminologiasta, ketsupista, kodittomuudesta ja hiusväristä.

Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Aloittelin tässä Eurooppa-haastetta alankomaalaisen Renate Dorresteinin kirjalla, jolla on mehevä nimi: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa. Suomalaisen laitoksen kansi on muuten mielestäni erityisen onnistunut. Jokin tuossa syvän punaisen ja viileän sinisen kontrastissa viehättää (pisteet Tuula Mäkiälle suunnittelusta!).

Suomentaja Titia Schuurman on tehnyt hyvää työtä. Kieli on idiomaattista ja luontevaa kuten pitkän linjan suomentajalta voikin odottaa. Afasiasta kärsivän äidin horinat oli käännetty toimivasti. Jotenkin ihanaa, että niinkin pienen kielen kuin hollannin taitaja on löytynyt suomennostyötä tekemään -- jotenkin suruttaa esimerkiksi se, että Murakamin töitä käännetään suomeksi englannin kautta. En halua väittää että lopputulos olisi olennaisesti huonompi, mutta tiettyä itseisarvoa annan kyllä sille, että lähdetekstin ja suomennoksen välillä on vain yksi linkki. Jaha, eksyin jo aiheesta. :)

Tämä oli oikeastaan ensimmäinen äänikirjani lapsuuden "kun kuulet tämän äänen, on aika kääntää sivua" -teosten jälkeen. Uusi aluevaltaus oli inspiroiva. Sinikka Sokan ääntä oli miellyttävä kuunnella ja ääninäyttelijän kautta päähenkilölle tuli "persoona" melkeinpä ilmaiseksi, kun joku muu oli jo hoitanut osan hahmon tulkinnasta. Mieleeni tulikin, paljonko lukukokemukseen oikein vaikuttaa se, lukeeko kirjan itse vai kuunteleeko jonkun toisen lukemana. Kesken on tällä hetkellä myös Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja, joka Antti Litjan lukemana on mahdottoman sympaattinen. En halua väittää, että tulkittava teksti jäisi luennan varjoon... Mutta paha on välttää sellaista fiilistä, että hyvä lukija lisää kyllä kokemukseen jotakin ekstraa. Sinänsähän se on varmaan ihan luonnollista, mutta huvikseni huomaan, että minua jotenkin häiritsee ajatus siitä, ettei kirja ole suvereeni, itseoikeutettu kokonaisuus joka on se tietty absoluuttinen itsensä ulkopuolisista tekijöistä huolimatta. Huomaan ajattelevani, mistä aiemmin penseän kohtelun saaneista kirjoista olisinkin pitänyt luettuna. Entäpä sitten sellainen mahdollisuus, että jokin lempikirjoistani ei olisikaan lempikirjani, jos olisin kuullut sen äänikirjana... tai kuka tietää -- jos olisin lukenut sen eri paikassa, eri tavalla, eri aikaan. Hui sentään, orastava identiteettikriisihän tässä tulee. :D

Jaha, eksyin aiheesta. Tykkäsin kyllä kirjasta. Alkupuolella fiilikset oli aika laimeat, mutta ensimmäisen kuudenneksen jälkeen tarina alkoi vetää mukaansa. Päähenkilö on keski-ikäinen nainen, joka kärsii menopaussin sivutuotteista, kuten kuumista aalloista ja emättimen kuivumisesta. Omaan ikään totuttelu ja sen hyväksyminen pyörivät mielessä samaan tyyliin kuin jossain isäni lainauksessa: "miten jotain niin omituista [vanheneminen] saattoi tapahtua niin pienelle pojalle?"

Kuviot panee uusiksi Heleenin äiti, joka ottaa ja kehittää pienimuotoisen halvauksen, minkä jälkeen puhe ei enää ota luistaakseen ja muisti ja koordinaatiokin tökkii. Selvinä hetkinään hän kuitenkin tajuaa oman tilansa: missä on ja mitä on tapahtunut. Heleenin äitisuhde on aina ollut vaikea ja osoittautuukin kuluttavaksi käydä katsomassa äitiä sairaalassa, hoitaa häntä parhaansa mukaan ja totutella pakosti läheisyyteen, joka ennen on heille ollut vierasta. On omituinen välitila, että äidin on toisaalta menettänyt, toisaalta ei. Eräänlainen puolikuolema. Tarina vaikuttaa ehkä synkältä, mutta sitäkin se on vain puolinaisesti. Kustantajan luonnehdinta on minusta vähän ontuva, sillä kirjaa verrataan "hyvään vitsiin: se on niin hyvä että vetää vakavaksi." Itse pidän vitsin laadun luotettavimpana mittarina sitä, naurattaako. ;) Mustasta huumorista on kyse, sen tunnistan, vaikken itse mustan huumorin suurystäviä olekaan. Sitä sorttia, jota tarkoitetaan kun kysytään "saako tälle nauraa?" Yleensähän noin tosin kysytään vain kustantajien mainospuheissa, mutta kaipa sitä ainakin toisinaan joku ihan yksityishenkilönäkin miettii.

Heleenin pinna alkaa joka tapauksessa kiristyä työn, perheen ja äidin ristipaineissa ja taustalla häälyykin kysymys, pimahtaako hän lopuksi.

Tykkäsin. Itsekin toivottavasti saan sen riemun elämässä että pääsen kokemaan, millaista on olla keski-ikäinen. Tätä aihetta pohdiskelevia kirjoja en ole aiemmin lukenut, joten arvostin tässä erityisesti juuri sitä. Päähenkilön elämän velvoitteet ja vaatimukset ovat jotenkin niin radikaalisti erilaiset kuin omani (yksin asuva alle 25-vuotias), että tarina tuntui eksoottisemmalta kuin se ehkä onkaan. Koskaanhan ei tiedä mitä tapahtuu, joten mietin lukiessani myös omaa äitikultaani ja yritin kuvitella, millaista olisi jos hän joutuisi äkkiarvaamatta samaan tilaan. Ei mikään maailmaa järisyttävä silmien avaaja, mutta uusia näkökulmia antava tuttavuus kuitenkin.

Kirjavan kammarin Eurooppa-haaste

Kirjavan kammarin Eurooppa-haaste kuulosti mielenkiintoiselta. Tarkoitus on lukea vuonna 2012 kirjoja mahdollisimman monipuolisesti ympäri Eurooppaa. Mulla on vähän sellainen kutina, että hitaana lukijana jatkan työtä tämän parissa tulevinakin vuosina, mutta on kuitenkin hauska aloittaa muiden kanssa samaan aikaan. Lukupiirini äänestyksessä on jo menestynyt ehdottamani ja ikuisesti lukulistalla ollut Pamukin "Nimeni on Punainen", joten Turkki, täältä tullaan!

Alla vielä lista maista alueittain kuten se Kammarin Karoliinalla oli. Maailmankarttaa en saanut zoomattua kattamaan vain Euroopan, joten täytän sitä muiltakin osin lukemisieni mukaan. Jip! Ai niin, ja karttaa aion värittää kirjoittajan asuinmaan mukaan, ellei hän muutoin ole vahvasti profiloitunut esimerkiksi entisen kotimaansa ääneksi.

This application is created by interactive maps.
You can also have your visited countries map on your site.

If you see this message, you need to upgrade your flash player.

Make your visited countries map

JavaScript charts

Pohjois-Eurooppa
Islanti
Latvia
Liettua
Norja
Ruotsi
Tanska
Viro

Itä-Eurooppa
Armenia
Azerbaidzan
Georgia
Kazakstan
Moldova
Ukraina
Valko-Venäjä
Venäjä

Etelä-Eurooppa
Albania
Andorra
Bosnia ja Hertsegovina
Bulgaria
Espanja
Italia
Kreikka
Kroatia
Kypros
Makedonia
Malta
Monaco
Montenegro
Portugali
Romania
San Marino
Serbia
Slovenia
Turkki
Vatikaani

Länsi-Eurooppa
Alankomaat -- Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa
Belgia
Irlanti
Iso-Britannia -- Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Luxemburg
Ranska

Keski-Eurooppa
Itävalta
Liechtenstein
Puola
Saksa
Slovakia
Sveitsi
Tsekki
Unkari

(Muut maat)
Kanada: Michael Ondaatje: Englantilainen potilas