Rojektit

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Docendo 2014
Ville Haapasalo on vilahdellut televisiotietoisuuteni laitamilla, kun hänen isännöimänsä Venäjälle suuntautuvat milloinmikäkin 30 päivässä -sarjat ovat arkistoituneet aivojeni epämääräiseen "kiintoisa aihe, täytyypä katsoa" -lokeroon (lokerossa on melko täyttä, sillä lisään sinne usein asioita siinä vakaassa uskossa että oikeasti toteutan suunnitelmani lähitulevaisuudessa – miltei aina se kuitenkin jää).

Oli miten oli. Haapasalo on vaikuttanut telkkarissa näkemieni pätkien perusteella sympaattiselta veijarilta. Hän läksi nuorena opiskelemaan teatteria Neuvostoliittoon osaamatta silloin sanaakaan venäjää – nyt hän on rajan takana varsinainen superjulkkis. Olen vähän pähkäillyt, miksi kiinnitin huomiota Haapasalon muistelmakirjaan, "Et kuitenkaan usko" : Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä, kun näin sen kirjaston selailunurkassa. Enhän oikeastaan tiedä hänestä mitään, minkä perusteella innostuisin. Ehkä se oli juuri kahden tiedonmuruseni ristiriitaisuus. Puolentoista näkemäni Jäämeri 30 päivässä -jakson perusteella pidin Haapasaloa sympaattisena tyyppinä, joka jutteli luonnikkaasti ja vilpittömän oloisesti kaikkien kohtaamiensa ihmisten kanssa, eikä vaikutelma sopinut yhtään yhteen myöhemmin kuulemani superjulkkistiedon kanssa.

Lisäksi Venäjä on minulle sellainen tuntematon naapuri. Kiinnosti tietää, mitä siellä jo vuosia asuneella on kerrottavaa sikäläisestä elämästä ja olemisesta.

Kirjan nimi on sangen enteellinen: Et kuitenkaan usko. Välillä skeptisyys nostikin päätään. Kauko Röyhkän ja Haapasalon dialogina esitetty kirja on nopealukuinen, sillä asettelu on miellyttävän väljää ja mukana on useita kookkaita Juha Metson ottamia valokuvia. Muistelmateokseksi saati elämänkerraksi teos on siis kevyt. Nimikin on enteellinen, Et kuitenkaan usko, sillä välillä skeptisyys nostikin päätään täysin absurdeilta tuntuvia seikkailuja seuratessa. Toisaalta omakohtainen kokemukseni 90-luvun Venäjästä on pyöreä nolla, ja yhteiskunnallisen kuohunnan aika, kuten romahtaneen Neuvostoliiton jälkimainingit, lienevät otollisimpia hetkiä mahdottomuuksille. Ensin tilanne oli kismittävä, kuten aina kun epäilen lukemani todenperäisyyttä, mutta siihen tottui pian. Jutusteleva formaatti ja ravintolaympäristössä käytävä keskustelu loi luontevat puitteensa lukukokemukselle, ja tuntui kuin olisin istunut baarissa kuuntelemassa Haapasalon tarinointia. Tämän tilanteen herneaivoni tunnistivat ja lakkasivat märehtimästä sitä, onko tämä "luotettava elämänkerta vai huijausta". Annoin tarinaniskijän viedä mennessään.

Sellaisena kirja olikin minusta hyvä. Kirjakranttu ukkosenikin luki kirjan yhdeltä istumalta. Olisin ehkä kaivannut vähän lisää syvyyttä kevyeen kirjaan. Vähän enemmän oman elämän ja valintojen pohdintaa, venäläisyyden ja suomalaisuuden pohdintaa, sillä erilaisten gangsterien ja mafiosojen puuhien vatulointi ei pitkän päälle kerro paljonkaan Haapasalosta itsestään tai yhteiskunnastakaan laajemmin. Saa nähdä. Minusta tämä toimi tällaisena, mutta jos myöhemmin ilmestyy kirjan lopussa vilauteltu Haapasalon myöhempiä vuosia kartoittava kirja, siihen kannattaisi ehkä hakea syvällisempää otetta. Haapasalo on tehnyt ja nähnyt paljon ja ainakin kirjan perusteella hänellä tuntuu olevan miellyttävän kiihkoilematon mutta empaattinen asenne. Sellaisen Venäjä-tuntijan ajatuksista voisi lukea lisääkin.

Tarjoiluehdotuksena tämän kylkeen ehdotan Outi Parikan kirjaa Äiti Venäjän aakkoset, joka valottaa nyky-Venäjän yhteiskuntaa toimittajan näkökulmasta.

"Et kuitenkaan usko" : Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä
Ville Haapasalo & Kauko Röyhkä & Juha Metso
Docendo 2014
s. 213

P.S. Joku verkkokirjakaupan sivuilla näkyvässä arviossaan ehdottaa Madventures-tekijä Riku Rantalaa vastinpariksi Haapasalolle seuraavan kirja- tai muuhun projektiin. Ajatus on allekirjoittaneestakin kutkuttava!

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Maarit Knuuttila: Kauha ja kynä

Tulipa testattua elämäni ensimmäinen Suomalaisen kirjallisuuden seuran kustantama kirja: Maarit Knuuttilan Kauha ja kynä : keittokirjojen kulttuurihistoriaa. En muista, missä tähän törmäsin, mutta jossain sen näin ja olen siitä pitäen muistaessani kirjastoreissulla katsellut, onko sitä hyllyssä. Viimeksi se osui silmään ihan vahingossa palautushyllyn ohi harppoessani. (…Kummasti sitä tuntee aina tarpeelliseksi selittää näillä ihme jaanauksilla että mistä sitä minkäkin kirjan on löytänyt ja minkä mutkan kautta.)

Kauha ja kynä, SKS 2010
Kahtiajakoiset tunnelmat jäi vähän tästäkin kirjasta. Ottia tuota… Jos teoreettinen ja yksityiskohtainen lähestymistapa ei viehätä niin ensinkään, kannattaa etsiä ehkä jokin vetävämpi ja vauhdikkaampi kirja. Meinasin nimittäin toden sanoakseni nyykähtää jo esipuhetta seuranneeseen johdantoon, jossa todettiin muun muassa näin: "Kulinaarinen keskustelu kontrolloi kuluttamista ja muuntaa fysiologiset tarpeemme kultturisiksi muodostelmiksi. Tällöin ruoasta, ruoanvalmistuksesta ja ruokailusta tulee toiminnan sijasta myös älyllinen akti; ajatuksia ja ajatusrakennelmia." Ajattelin, että jos tämä tällaisena jatkuu, niin en taida iltalukemisena tätä kyllä jaksaa loppuun asti.

Kyllähän se meno siitä sitten kiihtyi… ja sitten hiljeni… ja sitten taas vähän kiihtyi. Lähestymistapa on aika akateeminen, ikään kuin tiivistelmä väikkäristä. Oli oikein hauska lukea suomalaisten ruokatottumusten kehityksestä. Mitä syötiin 1800-luvun tavallisissa suomalaiskodeissa? Millaisia asioita 1900-luvun alun perheenemännän piti ottaa ruokatavaroiden säilytyksessä huomioon? Näistä luin esimerkiksi mielelläni ja kiinnostuneena, mutta toisaalta pitkälliset selvitykset suomalaisen keittokirjaklassikko Kotiruoan kehityksestä vuosikymmenten saatossa eivät vieneet mennessään. Voisin kuvitella, että Kotiruoan vaiheisiin perehtyminen on mielekästä aiheen akateemisen pohdinnan kannalta, mutta kurittomana iltapalalukijana olin valmis hurauttelemaan eteenpäin nopeammin. Jälkeenpäin havaitsin, että olin oikeastaan kiinnostuneempi historiallisista ruoanlaiton käytänteistä kuin syvällisestä keittokirjoja koskevasta tiedosta. :) Ehkä kirjan nimestä huolimatta ajattelin, että se käsittelisi kuitenkin menneisyyden ruoanlaittoa laajemminkin kuten ehkä populaaritietokirjalta voisi odottaa? Kirjan avulla oli oikeastaan mielenkiintoista peilata omia odotuksiaan ja pohtia tietokirjan ja populaaritietokirjan eroa.

Eräs seikka, mikä jäi vaivaamaan, oli epätietoisuus muutamasta lähteestä. Kirjassa on paljon lähteitä, jotka on merkattu tekstiin viitteinä, joiden "selitteet" on sijoitettu luvuittain kirjan taakse. En niinkään ollut kärkkäänä kyttäämässä kirjallisuusviitteiden tietoja ja paikkansapitävyyttä, mutta kirjassa oli muutama useamman rivin pituinen suora lainaus, joiden alkuperästä olisin ollut kiinnostunut. Olikin hämmentävää löytää takasivuilta selityksenä vain minulle epämääräiseksi jäävä kirjainyhdistelmä (esim. MV:KA16/148 – kansallisarkisto?) tai esimerkiksi lyhyt ilmoitus "Lahjan haastattelu". Kuka tämä Lahja oli? Koska häntä haastateltiin? Minkä ikäinen hän silloin oli? En vaadi osoitetta ja puhelinnumeroa, mutta edes tieto siitä, minkä vuoden tapahtumia hän muistelee ja minä vuonna on syntynyt, olisi mukava. Tässä ehkä jälleen yksi ero akateemisen tietokirjan ja populaaritietokirjan eroista?

Ulkoasultaan kirja on aika mukava. Napakan neliömäinen ja pienehkö. Jotenkin mehevä. Pisteet siitä. Eniten tosiaan innostuin ruoanlaiton historiasta ja ruokaa laittavien naisten arjesta ennen nykyään itsestään selvyyksinä pidettyjen jääkaappien ja pakastinten aikaa. Sainpa vinkkejä kodinhengettärenä oloonkin. Knuuttila kertoo Mathilda Langletin 1800-luvulla ilmestyneessä kirjassa esitellyistä naisten velvollisuuksista kotosalla:

Naisen tuli olla ystävällinen ja kärsivällinen, sillä Langletin mielestä "perheenemännällä ei ole oikeutta olla pahalla päällä". Kotirauha tuli säilyttää hinnalla millä hyvänsä, ja sen säilyminen oli naisen vastuulla. Jos näin ei toimittu, saattoi käydä niin, että "moni muutoin hyvä aviomies muuttuu juonikkaaksi ja ärtyiseksi." Ärtymys saattoi nousta esimerkiksi siitä, "jos akuttimet [verhot] oli vedetty vinoon ylös, piano seisoo avattuna, jos sisäpiika käy kengät lintassa" ja niin edelleen. (s. 70)

Meidän huushollissa on käyty keskustelua siitä, että allekirjoittaneen pitäisi tyhjentää lattiakaivosta hiuksia useammin, koska talouden ainoana pitkätukkaisena olen yksin vastuussa hiuksista johtuvista tukkeutumista. Olenkin nyt intoutunut täyttämään tätä velvollisuuttani ahkerammin siinä pelossa, että ukkoseni muuttuu juonikkaaksi ja ärtyisäksi. Akuttimet ovat molempien yhteinen vastuu, ja onneksi ei ole sisäpiikaa, jonka kengät voisivat olla lintassa! ;)

Kieli-ihmisenä nautin myös myöhemmin käsitellystä ruoanlaittosanastosta:

[Laine] suosi sellaisia vanhakantaisia sanoja ja sanontoja, joilla oli pitkä käyttöhistoria. Esimerkiksi piparkakun tilalle hän ehdotti pippurikakkoa ja lantun sijalle perinteistä räätikkää. Laine ei juuri kannattanut uudissanoja. Vastaavasti maisteri Taito Otavan voidaan katsoa olleen keittiökieliasiassa uudistusmielisen. Hän kokosi vuonna 1936 listan sellaisista sanoista, joiden toivottiin juurtuvan suomalaiseen kotitaloussanastoon ja korvaavan monen ruotsalaisperäisen tai suoranaiseksi slangiksi käsitetyn sanan. Suuri osa Otavan ehdottamista sanoista on edelleen käytössä, usea sen sijaan unohtunut täysin. Lävikkö on korvannut pysyvästi tuslaakin, vatkuli kalopsin ja muhennos stuuningin. Mutta vastaavasti Otavan ehdottama jäliste ei koskaan tullut korvaamaan jälkiruokaa tai ruskeuttaminen ruskistamista. (s. 143)

Ah, elääpä aikaa, jolloin ihmisiä tituleerattiin maistereiksi ja ihmisillä oli sellaisia nimiä kuin Taito Otava! Minussa herää myös vastustamaton halu valmistaa vatkulia. Erinomaisen kiinnostava oli myös huomio keittokirjojen "demokratisoivasta" vaikutuksesta. Ennen keittokirjoja rahvaan oli miltei mahdoton tietää, mitä herraskaisemmissa talouksissa syötiin, miten katettiin ja ennen kaikkea miten se hieno ruoka laitettiin. Näitä asioita esittelevä keittokirja oli kullan arvoinen sosiaalisessa asteikossa ylöspäin mielivälle emännälle.

Kirjan genre oli omiin tarpeisiini hieman raskassoutuinen, mutta teos sinänsä on sujuvasti kirjoitettu eikä mitenkään kapulakielinen. Jos odotukset säätää lähemmäs tietokirjaa kuin populaaritietokirjaa, tästä voi ammentaa itselleen paljonkin. Muussakin tapauksessa voi tyytyä selailemaan kirjaa ja poimia sieltä itselleen kiintoisimmat kohdat. Ei kaduta.

Tarjoiluehdotukseksi* tämän ohelle ehdotan Jyrki Heinon Kellaria, historiallista dekkaria, joka nostaa esille muutamia huomioita 1700-luvun Turussa harrastetusta ruoanlaitosta. Vastaavasti aiheesta kiinnostuneelle vinkkaan Hannele Klemettilän Keskiajan keittiö -kirjan, johon suunnittelen itsekin perehtyväni lähitulevaisuudessa.

Kauha ja kynä : keittokirjojen kulttuurihistoriaa
Maarit Knuuttila
SKS 2010
s. 207
Ulkoasu: Pekka Krankka


* Yhdestä kirjasta tulee usein mieleen toinen. Usein käy niin, että mieleeni tulee lukiessani jokin vähän samantapainen kirja, jonka sitten unohdan ennen kuin pääsen blogikirjoittelun syrjään. Yritän panna niitä vastedes visummin muistiin. Tarkoitus olisi tarjota siis tulevaisuudessa lisääkin "tarjoiluehdotuksia". Odotetaan ja katsotaan.

torstai 13. maaliskuuta 2014

JP Ahosen Villimpää Pohjolaa (lyhyestä virsi kaunis)

Luin J.-P. Ahosen opiskelijaelämästä kertovia Villimpi Pohjola -albumeita pari kappaletta. Olen jotenkin siinä uskossa, että myöhäisimmästä ilmestymisvuodestaan huolimatta Pelinavaus pitää sisällään kaksi sarjan ensimmäistä osaa ja muutaman ylimääräisen herkun. Kypsyyskoe on sille sitten jatkoa. Voe elämä että tuli ikävä opiskeluaikoja. Siitäkin huolimatta että olen (vielä) opiskelija. Ah ja voi. Luentoja, uusia ihmisiä, yhteisiä vihollisia (analyyttinen kielioppi), räkänaurua, maailman häröimpiä teemabileitä, peli-iltoja, spontaaneja kahvila- ja baarikäyntejä tuttujen kanssa... sen sellaista.


Se kertoo oikeastaan kaiken. Piirrostyyli on vähän mangamaista, aika siistittyä, puhdaslinjaista mutta ilmeikästä, ja tykkäänkin sellaisesta noin yleensäkin aika paljon. Stripeistä välittyy hyvin opiskelijaelämän tuntu... kavereita ja suunnan etsimistä, vähän kuin suomalaiseen yliopistoon sijoittuvat Frendit, if you will. Tosin päähenkilöiden nimet menivät kyllä jatkuvasti meikällä sekaisin, niitä olisi ehkä voinut hokea ponnekkaammin joka stripissä. :D

Ekstrapisteitä sympaattisista kansikuvista. Teemavärit toimii. Mustavalkovalokuvaa mukaileva tulkinta Robert Doisneun fotosta on erinomainen ja keltaisen VW-minibussin kanssa nyt ei voi mennä pieleen.

Halusin levittää riemua kavereillekin ja koska Ahonen on ladannut muutamia strippejä kotisivuilleen ja Villimmän Pohjolan Fb-sivulle, lähdin kaivelemaan sopivaa maistiaista sieltä. Tällä missiollani meikälle selvisi, että sarja on saamassa perheenlisäystä.  Laskettu aika on ainakin kustantajan mukaan huhtikuussa. Ou jee!

Villimpi Pohjola : Pelinavaus & Kypsyyskoe
JP Ahonen
Arktinen banaani
2013 & 2011
s. 168 & s. 96

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

"Rillipäinen kalju nainen näyttäisi Kekkoselta. Sitä paitsi olen varma, että saisin kaljuuni näppylöitä."

Huh huh! Kyllä oli kirja! Nauroin vedet silmissä ja ahdistuin. Ihmettelin ikkunoita toisten ihmisten eloon ja oloon. (Tekstin otsikossa eräs neljissäkymmenissä oleva helsinkiläinen pohtii, miksi hän ei voisi itse olla kalju, vaikka toisilla naisilla hiukseton pää näyttääkin nätiltä.)

Parhaat puoleni esittelee aivan tavallisten naisten ajatuksia omasta kehostaan. Ei näyttelijöiden, ei urheilijoiden, eikä mallien ulkonäköpaineita ja pieniä kehoon liittyviä ilonaiheita, vaan ihan tavallisten suomalaisten naisten. Nuorimmat ovat lukioikäisiä, vanhimmat hipovat kahdeksaakymmentä, on lappilaisia ja varsinaissuomalaisia, on – siltä ainakin tuntuu – ihan kaikkea.

Kirja on jaoteltu lukuihin, joista kukin on omistettu tietylle kehon osalle: hiuksille, kasvoille, kaulalle, käsivarsille, selälle, rinnoille, vatsalle jne. Kirjan koonnut Anna-Stina Nykänen sanoo esipuheessaan, että on ohjaillut keskustelua mahdollisimman vähän ja halunnut sisällyttää kirjaansa mahdollisimman paljon eri naisten näkemyksiä mahdollisimman kevyesti muotoiltuina. Tykkäsin tästä lähestymistavasta. Oli kiehtovaa päästä seuraamaan jonkun toisen aamulaittautumista, taisteluita tukan kanssa ja kriittisiä omiin alleihin kohdistuvia silmäyksiä.

Oli kiinnostavaa päästä kurkistamaan toisten naisten kylpyhuoneisiin: millaisin silmin he itseään peilistä katsovat, miten ikä vaikuttaa ja millaisia koteja toisten ihmisten kehot ovat? En esimerkiksi tiennyt, että voisi olla ihan "luonnostaan" näin huono tasapaino: "Minulla ei ole mikään hirveän hyvä koordinaatio. Jos kävelen ajatuksissani, saatan kaatua tasaisellakin, kun en katso jalkoihini. Olen kömpelö", sanoo 41-vuotias helsinkiläinen. Ja entä sitten ne pienet ylpeydenaiheet, joita ei himmennä ikäkään: "Minulla oli pieni vyötärö ja kookkaat povet", sanoo yli seitsemänkymppinen ja kohentaa ryhtiä.

Toisaalta usein toistuva kriittisyys ja kehon nostaminen niin suureen rooliin oli jotenkin ahdistavaa. Ulkonäkö kun kasvoi kirjan todellisuudessa maailman tärkeimmäksi asiaksi, kun joka kohtaa arvioitiin kriittisellä ja kyllä välillä lempeämmälläkin silmällä. Ehkä olen pessimisti, koska jotenkin päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi, että kylläpä paljon kiinnitetään (arvioivasti) huomiota sekä itseen että muihin. Että kyllä voikin jokin pieni ulkonäköasia olla jollekulle noin tärkeä. Vaan sellaistahan se taitaa olla, se elämä. Jollei itse ole kriittinen, niin joku toinen on:

"Isoäitini aiheutti minulle yhden trauman: hän ahdisteli minua jo 10-vuotiaana sanomalla, ettei hienolla naisella saa olla mustia ja ruttuisia kyynärpäitä. En saanut lukea kyynärpäät pöydällä." - - - Kun isoäiti teki kakkuja, hän pisti tytön istumaan pöydän ääreen ja nojaamaan kyynärpäitään sitruunanpuolikkaisiin. "Sitruuna kuulemma vaalensi ihoa. Istuin siinä isoäidin mieliksi. Kun hän kuoli, en tehnyt sitä koskaan enää."

Sarjassamme natinaa kieliasioista: Kirja on ilmeisesti Nemon ja Naisten kulttuuriyhdistyksen yhteisponnistus… En tiedä, missä oikoluku on tehty, mutta kiinnitin huomiota monta kertaa toistuvaan tilanteeseen, jossa toteava virke päättyy kysymysmerkkiin. Myös koittaa vs koettaa oli joskus lipsahtanut väärin päin.

Parhaat puoleni
Anna-Stina Nykänen
Nemo, 2005
298 s.

tiistai 25. helmikuuta 2014

A. J. Jacobs: Kunnon mies (eli maailman vetävin terveyskirja!)

Nemo 2012
Mitä enemmän Jacobsia luen, sen enemmän hänestä pidän. Kunnon mies on populaaritietokirjallisuutta parhaimmillaan. Se on viihdyttävä, monipuolinen ja asiaansa perehtynyt katsaus terveisiin elämäntapoihin.

Juju on siis se, että Jacobs panee itsensä likoon ja omistaa kaksi vuotta elämästään tullakseen maailman terveimmäksi mieheksi. Aiemmista kirjoista tutulla päättäväisyydellä hän pureutuu eri osa-alueisiin teemavuosiensa aikana ja yrittää muokata omista elämäntavoistaan mahdollisimman terveellisiä. Toksiinien välttely, oikea ruokavalio, kuntoilu, melusaasteelta suojautuminen, sikeämmät yöunet ja niin edelleen.

Kirja koostuu kuukauden mittaisista tietylle teemalle omistetuista pätkistä, joiden lopussa on aina pieni kokonaiskatsaus, "terveystarkastus". Kun raportoitavana on 24 kuukauden tapahtumat ja kirjassa "vain" 400 sivua, voi itse kukin ynnätä, ettei yhden luvun pituus ole päätä huimaava. Joskus tuntikin, että tietystä aihealueesta olisi halunnut lukea lisääkin, ja sitten harmitteli että juttu siirtyi eteenpäin käsittelemään jotain vähemmän kiinnostavaa asiaa, kuten silmäharjoitusten tekemistä. :) Kaikkea ei kuitenkaan voi saada: yleisesitys on aina yleisesitys.

Jacobsin tyyli vetoaa ainakin meikäläiseen kovasti. Palasin kirjan pariin kuin vetävämmänkin juonivetoisen romaanin ääreen. Huumorin ja paneutuneisuuden yhdistelmä on erinomainen. Kirja etenee kevyesti ja siinä koetetaan joskus hassujakin asioita, mutta puuhissa on kuitenkin käytännössä aina mukana joku tutkimusten tukema tolkku.

Monipuolisuutensa takia kirja ilmentää hienosti seikkaa, joka usein hämärtyy yksittäisiä aiheita käsittelevissä terveystietoiskuissa: terveys on monipuolinen kokonaisuus. Jos ahdistuu liikaa terveysasioista, voi lamaantua. Jos lähtee ulos lenkille, se tekee hyvää sydämelle ja verisuonille, mutta asfaltilla juokseminen ei ole hyvästä polville, ja kaupungissa juostessa saattaa joutua murehtimaan pienhiukkaspitoisuuksia sekä synkeitä tilastoja liikenteessä vuosittain kuolevien ihmisten määristä. Toisaalta auringonvalo käynnistää kehon oman D-vitamiinituotannon ja pelkkä ulkoilmassa oleilu tekee hyvää.

Vaikka Jacobsin lähestymistapa on aika äärimmäinen, tämän kirjan viesti on loppujen lopuksi siis hyvin maltillinen: Kaikkea ei voi saada. Keskity olennaiseen. Vetoaa tällaiseen sohvaperunaan, joka vielä etsii sitä liikuntalajia, joka veisi mennessään. Poimin silti muutaman vinkin, joita ajattelin terveyteni nimissä yrittää panna täytäntöön. Yritän muistaa mennä kyykkyyn, kun tarvitsen jotain vaikka matalalla olevasta laatikosta, sen sijaan että taivuttaisin vain selkää. Pohdin, miten saisin kotona järjestettyä itselleni tietokonepisteen, jossa voisin tehdä töitä seisten. Pakkaan herkut pois silmistä yhden tai pari namia syötyäni – poissa silmistä, poissa mielestä pitää paikkansa hämmentävän hyvin! Kirja on pullollaan sekä hyviä että vähän hassujakin terveysvinkkejä, eiköhän niistä jokainen jotain omaan elämäänsä löydä. Takana on hyvät pienet liitelistat Jacobsin mielestä parhaista vinkeistä.

P.S. Suomennoksesta välittyy (ainakin minusta) persoonallinen sävy. Lotta Heikkerille kiitos jouhevasta lukukokemuksesta!

A. J. Jacobs
Kunnon mies : kuinka tavoittelin täydellistä terveyttä
Nemo 2012
Suom. Lotta Heikkeri
400 s.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Tarkastaja Canalin pyskoanalyyttiset seikkailut

Tarkastaja Canalin psykoanalyyttiset seikkailut
Bruce Fink
suom. Anna Tuomikoski
Teos, 2013

Kirja sattui silmiini kirjastossa, ja uteliaisuutta kutkuttava nimi sekä kannen retrofontti vetivät puoleensa. Amerikkalainen psykoanalyytikko ja akateemikko Bruce Fink on kirjoittanut kansien väliin kolme tarinaa, joiden keskiössä on Ranskan salaisesta palvelusta eläköitynyt Quesjac Canal. Nykyään New Yorkissa elelevä Canal antaa konsulttiapua paikalliselle poliisilaitokselle, kun käsiin sattuu tapaus, joka vaatii epätavallista kultuurintuntemusta. Canal onkin sangen charmantti. Psykoanalyysin nimeen vannova herrasmies ratkoo pilke silmäkulmassa niin rikolliset kuin psykologisetkin arvoitukset.

Ajatus on nerokas! Meikään ainakin kolahtaa konsepti, jossa selvitellään sekä ihmismielen kiemuroita että rikoksia. En vain ole täysin varma, että kirja saavuttaa konseptin lupaaman potentiaalin. Canalin analyysi kohdistuu hänen kollegoihinsa tai muihin yhteistyökumppaneihin, toissijaisesti vasta rikollisiin, mikä laimentaa jännitettä melko paljon. Tarinoiden on tosin tarkoituskin olla melko leppeitä – onhan päähenkilökin vanhempi mies eikä mikään äksön-MacGyver. Kun analyyttinen katse kuitenkin kohdistuu Canalin kumppaneihin, käsiteltävä aihe on useimmiten rakkauselämä ja sen ongelmat. Ihmissuhteet ovat kyllä kiinnostavia, muttamutta… Aiheen olisi voinut typistää yhteen tarinaan kolmesta ja hyödyntää psykoanalyyttistä otetta jotenkin muuten muissa tapauksissa.

Toinen vaihtoehto olisi ehkä ollut kirjoittaa yksi "täyspitkä" romaani ja analysoida sen hahmoja tarinan edetessä. Etenkin kolmannessa tarinassa on monta henkilöä, joiden sielunelämää tutkaillaan ainakin joissain määrin, ja minusta alkoi tuntua siltä että parin henkilön seuraaminen pitemmän aikaa voisi olla antoisampaa. Hahmot ehtisi oppia tuntemaan perin juurin, sen sijaan että ne nyt vaihtuvat sadan sivun välein, ja psyyken syövereiden tutkistelu voisi sitä kautta olla antoisampaa.

Taustatiedoksi lienee reilua kertoa, etten ole hulluna siihen vähään, mitä psykoanalyysista luulen tietäväni: fiksoituminen jollekin varhaislapsuuden kehitystasolle, seksuaalisuuden ja seksin korostaminen motivaationa vähän kaikessa, freudilaisten lipsautusten totuudellisuus… (Ja klassinen "Joskus sikari on vain sikari." -lausahdus, joka mielikuvissani heijastelee ehkä puhtainta kaksinaismoralismista kertovaa esimerkkiä, jonka pystyn tähän hätään keksimään.)  Tätä taustaa vasten on siis ihan hyvä suoritus Finkiltä, että kirjassa esiintyvä psykoanalyysi ei tuntunut aivan höpöhöpöltä. :D En osaa arvioida analyysien uskottavuutta… Olisi oikeastaan kovin kiinnostavaa lukea vastaavia fiktiivisiä tapauskuvauksia jonkin muun psykologian haaran näkökulmasta.

Tykkään kyllä leppoisista murhista (cozy murder), mutta tässä oli leppoista ehkä vähän liiankin kanssa. Viihdyttävää omassa kategoriassaan, mutta tasapainoa psykologisoinnin ja seikkailun välillä olisi voinut vähän rukata. Sehän näissä kai onkin vaikeaa, kun yrittää rikkoa valmista formaattia ja kirjoittaa jotain jolla on "kumpikin jalka eri maailmassa".

Suomentaja, Tuomikoski, on käsittääkseni suoriutunut urakasta kiitettävästi. Urakkaa onkin, koska kirjan tyyli on sangen leikkisä. Joskus se tuntuu hieman pakotetulta, mutta useimmiten lennokkaat sanavalinnat luovat sujuvan kokonaisuuden. (Usein lupsakkuus oikein naurattaa lasillisen jälkeen, havaitsin. ;) ) Kirjailijan tekstiin punomat useat ranskankieliset lausahdukset elähdyttävät, jos osaa yhtään ranskaa, mutta kieltä täysin taitamatonta ne saattavat pitemmän päälle korveta.

Summa summarum:
Kiitämme: lennokasta suomennosta, nerokasta konseptia, kiinnostaviakin analyysejä
Jäämme kaipaamaan: psykologian hyödyntämistä varsinaisiin rikoksiin tai syvällisemmin ja harvempiin henkilöihin, inausta lisää jännitystä

lauantai 18. tammikuuta 2014

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Otava 2013, 380 sivua
Mia Kankimäki ottaa vapaata töistä ja lähtee Japaniin tutkimaan 1000-luvulla elänyttä sielunsiskoaan Sei Shonagonia. Siinäpä pähkinänkuoressa jutun juoni.

Fiilikset ovat vähän kaksijakoiset. Ensinnä plussat:

Konsepti tuntui kiinnostavalta ja luinkin kirjan melko nopeasti. Oli mahtavaa seurata lähteltä "ystävyyttä" joka ulottuu tuhannen vuoden yli ja maailman yhdeltä puolelta toiselle. Pohdin aina silloin tällöin, millaista elämää historian saatossa eläneet toiset ihmislapset ovat eläneet, mitä he ovat siitä ajatelleet ja mikä meitä yhdistäisi, mikä erottaisi. Kankimäki kuroo vuosituhannen eron umpeen sujuvasti ja vetävästi, nautin aikamatkasta ja sen vertailusta nykyelämään noin yleensä ja yhden naisen elämään erityisesti.

Lainaukset Shonagonin kirjasta ovat oleellista ja kiinnostavaa luettavaa ja kirjoittaja on onnistunut niiden kääntämisessä (englannista) minusta varsin hyvin.

Se mitä kolikon toiseen puoleen tulee ei ole oikeastaan "miinuksia" (ikään kuin vastapoolina mainitsemilleni plussille) vaan ennemmin jonkinlainen "toisaalta".

Kirja toimii parhaiten eräänlaisena päiväkirjana, jossa on historiallisia mausteita. Jäin miettimään historiallisen tutkimuksen, tietokirjan, ulottuvuuksia kirjassa: jollei osaa japania, on mielestäni väkisinkin heikossa asemassa tutkimassa japanilaista tuhat vuotta sitten elänyttä kirjailijaa. Vaikka englanninkielisiä lähteitä onkin hyödynnetty ilmeisesti melko paljon (ja sivuhyppy Virginia Woolfiin oli esimerkiksi minusta äärimmäisen mielenkiintoinen), ajattelen väkisinkin että tutkimuspohja jäi vajavaiseksi.

Paljonko englanniksi on kirjoitettu vaikkapa Minna Canthista tai Aleksis Kivestä, jotka hekin sentään elivät huomattavasti vaivaiset sata tai parisataa vuotta sitten? Ja millainen olisi japanilaisen näitä henkilöitä koskeva tutkimus, joka perustuisi vain englanninkielisiin lähteisiin? Suomalaiset sentään puhuvat ja kirjoittavat englantia ahkerammin kuin japanilaiset, joten lähtökohdat lienisivät kaikki asianhaarat huomioon ottaen moninkertaisesti paremmat kuin Kankimäellä.

Kirja etenee kuin historiallinen salapoliisitarina. Se on vetävä formaatti, mutta siihen suhtautuu sitä kriittisemmin mitä vahvempi on tunne siitä että lähdemateriaali ei ole kyllin kattavaa.

Kuitenkin kaikitenkin suosittelen kirjaa, jos historiaan eläytyminen kiinnostaa. Japanologi saattaa turhautua, mutta päiväkirjamaisena matkakirjana ja historiafiilistelynä toimii erinomaisesti. Enhän itsekään ole asiantuntija, joten jupinoistani huolimatta saattaa olla että Shonagon tosiaan on niin vähän tutkittu henkilö, että kaikki tarpeellinen onkin saatu irti käännetystä kirjallisuudesta – ken tietää. Historia on aina jossain määrin spekulaatiota.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Hengissä ollaan

Hiljaiselo yllätti kirjabloggaajan. Taitaapi olla puolitoista kuukautta jo viime päivityksestä. Jotakin olen lueskellutkin, mutta paljonkaan sanomisen arvoista ei ole tullut mieleen. ... Pitäisi ehkä miettiä päivitysten sisältöä enemmän: Itse en halua tietää juonipaljastuksia kirjasta jonka aion itse joskus lukea, joten en ole juuri ratkaisevia käänteitä paljastanut turinoissanikaan. Toisaalta tuntuu, että juuri juonipaljastusten välttely typistää sanottavaa entisestään. Vähäisetkin tuumokseni pitää hyllyttää, ja keskilattian vie sitten kirjan lähtöasetelman esitteleminen. Hmh. Täytyypä miettiä.

*****
Hiljaisuuden aikana luettuja:

Anni Polva: Tiina
Joululomalla vanhempien luona luettu klassikko. Käsiä pompan taskuissa, kalliita nurmeksia, jokunen kurja ja jokunen reilu toveri. Ihana kirkasotsainen lapsuuden kirja. (Hörähdin myös lukiessani miten Tiina harmittelee suojakeliä ja muistelee vanhempiensa – olletikin 1900-luvun alun lapsia – sanoneen heidän lapsuutensa talvien olleen kylmiä ja lumisia. Ja itse kun luulin että talvet MINUN lapsuudessani olivat kylmiä ja lumisia, toisin kuin nyt. ;) )

Terhi Ekebom: Kummituslapsi
Turkasen hieno sarjakuvaromaani, tai ehkä aikuisten kuvakirja. Tekstiä vähän, suuret kuvat. Vähäeleisissä monografisissa kuvissa on hurjan hieno tunnelma. Surehdutti ja hymyilytti, ja eritoten pysähdyin ihastelemaan kuunvalossa erottuvia varjoja makuuhuoneessa. Että joku semmoisetkin osaa piirtää! (Sarjassamme "Äiti antoi lainaan".)

Sophie Kinsella: Can You Keep a Secret? (eli Salaisuuksia ilmassa)
Euron kirpparilöytö, jonka lainasin siskolle luettuani. Ilahtui tutustuttuaan siihen ja sanoi, ettei englanninkielisten romaanien lukeminen olekaan niin vaikeaa kuin hän oli arvellut. Tuli hyvä mieli. Juurikin "vaahtokarkinkevyt" satu naisesta, joka vuodattaa kaikki salaisuutensa vierustoverilleen lentokoneessa kun luulee koneen syöksyvän maahan – ja ylläripylläri myöhemmin käykin ilmi että vierustoveri, epämääräisen komea mies, onkin päähenkilön työllistävän firman perustaja. O-ou. Paha saa palkkansa, rakastavaiset toisensa ja niin päin pois.

*****

Lisäksi olen pelannut läpi kaksi ikivanhaa Commander Keen -peliä ja mujunut nostalgiassa.

Tällä hetkellä kesken on sen tuhannen kirjaa – siltä ainakin tuntuu. Oikein kismittää: miksen voi himoita yhtä kirjaa kerrallaan? Aloittaisin kirjan, lukisin sitä intensiivisesti, pohtisin lukemaani, pitäisin pienen kunnioittavan tauon ja siirtyisin sitten seuraavan kirjan pariin. Ajattelisin syvällisiä. Vaan ei.

Tosielämän toistuva kuvio on, että aloitan yhden kirjan, luen sitä ehkä sata sivua, huomaan myöhemmin kaipaavani toisenlaista kirjaa, milloin kevyempää, milloin jotain tietokirjaa, milloin sarjakuvaa, milloin mitäkin, ja upotan hampaani uuteen mielenkiintoni kohteeseen, vaikka vanha on tosiaankin edelleen aivan kesken. Saatan aloittaa kolmannenkin kirjan. Siinä erotellaan jyvät akanoista, sillä toisinaan tunnun kuin itseltäni salaa tällä konstilla etäännyttäväni itseni kirjoista, jotka eivät aivan totuudenmukaisesti sanoen kovasti kiinnosta – suunnittelen, muka, tavan vuoksi kuitenkin lukevani ne loppuun "kun nyt olen jo aika pitkälläkin ja on se ihan kiva ja...".

Lopuksi tuntuu että kirjat, kaikki kirjat, on luettu niin pienissä paloissa ja pitkän ajan kuluessa että on epäreilua sanoa niistä juuri mitään. Äft. Finnkinon lippupaketteja markkinoitiin ainakin joskus nimellä sarjahurmaaja (oivasti keksitty sana, muuten, mun miälestä). Ehkä olen sellainen, joka on helppo sarjahurmata. ...siis mitä kirjoihin tulee.

*****

Tällä hetkellä kesken:

Bruno Fink: Tarkastaja Canalin psykoanalyyttiset seikkailut
Mahtava nimi. Sattui kirjaston tyrkkyhyllystä silmään.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Nainen jättää työnsä määräajaksi ja lähtee jahtaamaan 900-luvulla elänyttä japanilaista sielunsiskoaan.

Suvi Ahola (toim.): Hiljaista vimmaa
Otteita suomalaisten naisten päiväkirjoista 1790-luvulta 1990-luvulle. Törmäsin tähän messuilla pari vuotta sitten. Muisto pamahti päähäni kirjastoreissulla. Ihana on kirjastolaitos: näitä oli hyllyssä kaksikin kappaletta.

Tan Twan Eng: The Garden of Evening Mists
Takkuaa, välttelen kaikkea tummasävyistä tällä hetkellä. Kirjassa on kuitenkin myös upeita hiljaisten hetkien kuvausta, joka vetää puoleensa. Olen iloinen että tartuin tähän aikoinani, vaikka taukoa onkin kestänyt. Kyllä se siitä vielä ennen kuin laina-aika loppuu.

Terry Pratchett: Diggers
Miekkoselle iltasaduksi. Jossain kysyttiin "Koska viimeksi joku luki sinulle ääneen?" ja mietin mielessäni että onhan siitä aikaa, mutta itse luin samanikäiselle miekkoselleni iltasatua juuri eilen illalla. Se että se nauraa oikeissa paikoissa ja kehuu lukemistani on melkein yhtä hauskaa kuin se että itselleni luettaisiin.

Kuolaan tietysti jo ainakin neljää muuta kirjaa, mutta yritän saada yllä olevia loppuun ensin. Miksi näin aina käy?