Maarit Knuuttila: Kauha ja kynä

Tulipa testattua elämäni ensimmäinen Suomalaisen kirjallisuuden seuran kustantama kirja: Maarit Knuuttilan Kauha ja kynä : keittokirjojen kulttuurihistoriaa. En muista, missä tähän törmäsin, mutta jossain sen näin ja olen siitä pitäen muistaessani kirjastoreissulla katsellut, onko sitä hyllyssä. Viimeksi se osui silmään ihan vahingossa palautushyllyn ohi harppoessani. (…Kummasti sitä tuntee aina tarpeelliseksi selittää näillä ihme jaanauksilla että mistä sitä minkäkin kirjan on löytänyt ja minkä mutkan kautta.)

Kauha ja kynä, SKS 2010

Kahtiajakoiset tunnelmat jäi vähän tästäkin kirjasta. Ottia tuota… Jos teoreettinen ja yksityiskohtainen lähestymistapa ei viehätä niin ensinkään, kannattaa etsiä ehkä jokin vetävämpi ja vauhdikkaampi kirja. Meinasin nimittäin toden sanoakseni nyykähtää jo esipuhetta seuranneeseen johdantoon, jossa todettiin muun muassa näin: "Kulinaarinen keskustelu kontrolloi kuluttamista ja muuntaa fysiologiset tarpeemme kultturisiksi muodostelmiksi. Tällöin ruoasta, ruoanvalmistuksesta ja ruokailusta tulee toiminnan sijasta myös älyllinen akti; ajatuksia ja ajatusrakennelmia." Ajattelin, että jos tämä tällaisena jatkuu, niin en taida iltalukemisena tätä kyllä jaksaa loppuun asti.

Kyllähän se meno siitä sitten kiihtyi… ja sitten hiljeni… ja sitten taas vähän kiihtyi. Lähestymistapa on aika akateeminen, ikään kuin tiivistelmä väikkäristä. Oli oikein hauska lukea suomalaisten ruokatottumusten kehityksestä. Mitä syötiin 1800-luvun tavallisissa suomalaiskodeissa? Millaisia asioita 1900-luvun alun perheenemännän piti ottaa ruokatavaroiden säilytyksessä huomioon? Näistä luin esimerkiksi mielelläni ja kiinnostuneena, mutta toisaalta pitkälliset selvitykset suomalaisen keittokirjaklassikko Kotiruoan kehityksestä vuosikymmenten saatossa eivät vieneet mennessään. Voisin kuvitella, että Kotiruoan vaiheisiin perehtyminen on mielekästä aiheen akateemisen pohdinnan kannalta, mutta kurittomana iltapalalukijana olin valmis hurauttelemaan eteenpäin nopeammin. Jälkeenpäin havaitsin, että olin oikeastaan kiinnostuneempi historiallisista ruoanlaiton käytänteistä kuin syvällisestä keittokirjoja koskevasta tiedosta. :) Ehkä kirjan nimestä huolimatta ajattelin, että se käsittelisi kuitenkin menneisyyden ruoanlaittoa laajemminkin kuten ehkä populaaritietokirjalta voisi odottaa? Kirjan avulla oli oikeastaan mielenkiintoista peilata omia odotuksiaan ja pohtia tietokirjan ja populaaritietokirjan eroa.

Eräs seikka, mikä jäi vaivaamaan, oli epätietoisuus muutamasta lähteestä. Kirjassa on paljon lähteitä, jotka on merkattu tekstiin viitteinä, joiden "selitteet" on sijoitettu luvuittain kirjan taakse. En niinkään ollut kärkkäänä kyttäämässä kirjallisuusviitteiden tietoja ja paikkansapitävyyttä, mutta kirjassa oli muutama useamman rivin pituinen suora lainaus, joiden alkuperästä olisin ollut kiinnostunut. Olikin hämmentävää löytää takasivuilta selityksenä vain minulle epämääräiseksi jäävä kirjainyhdistelmä (esim. MV:KA16/148 – kansallisarkisto?) tai esimerkiksi lyhyt ilmoitus "Lahjan haastattelu". Kuka tämä Lahja oli? Koska häntä haastateltiin? Minkä ikäinen hän silloin oli? En vaadi osoitetta ja puhelinnumeroa, mutta edes tieto siitä, minkä vuoden tapahtumia hän muistelee ja minä vuonna on syntynyt, olisi mukava. Tässä ehkä jälleen yksi ero akateemisen tietokirjan ja populaaritietokirjan eroista?

Ulkoasultaan kirja on aika mukava. Napakan neliömäinen ja pienehkö. Jotenkin mehevä. Pisteet siitä. Eniten tosiaan innostuin ruoanlaiton historiasta ja ruokaa laittavien naisten arjesta ennen nykyään itsestään selvyyksinä pidettyjen jääkaappien ja pakastinten aikaa. Sainpa vinkkejä kodinhengettärenä oloonkin. Knuuttila kertoo Mathilda Langletin 1800-luvulla ilmestyneessä kirjassa esitellyistä naisten velvollisuuksista kotosalla:

Naisen tuli olla ystävällinen ja kärsivällinen, sillä Langletin mielestä "perheenemännällä ei ole oikeutta olla pahalla päällä". Kotirauha tuli säilyttää hinnalla millä hyvänsä, ja sen säilyminen oli naisen vastuulla. Jos näin ei toimittu, saattoi käydä niin, että "moni muutoin hyvä aviomies muuttuu juonikkaaksi ja ärtyiseksi." Ärtymys saattoi nousta esimerkiksi siitä, "jos akuttimet [verhot] oli vedetty vinoon ylös, piano seisoo avattuna, jos sisäpiika käy kengät lintassa" ja niin edelleen. (s. 70)

Meidän huushollissa on käyty keskustelua siitä, että allekirjoittaneen pitäisi tyhjentää lattiakaivosta hiuksia useammin, koska talouden ainoana pitkätukkaisena olen yksin vastuussa hiuksista johtuvista tukkeutumista. Olenkin nyt intoutunut täyttämään tätä velvollisuuttani ahkerammin siinä pelossa, että ukkoseni muuttuu juonikkaaksi ja ärtyisäksi. Akuttimet ovat molempien yhteinen vastuu, ja onneksi ei ole sisäpiikaa, jonka kengät voisivat olla lintassa! ;)

Kieli-ihmisenä nautin myös myöhemmin käsitellystä ruoanlaittosanastosta:

[Laine] suosi sellaisia vanhakantaisia sanoja ja sanontoja, joilla oli pitkä käyttöhistoria. Esimerkiksi piparkakun tilalle hän ehdotti pippurikakkoa ja lantun sijalle perinteistä räätikkää. Laine ei juuri kannattanut uudissanoja. Vastaavasti maisteri Taito Otavan voidaan katsoa olleen keittiökieliasiassa uudistusmielisen. Hän kokosi vuonna 1936 listan sellaisista sanoista, joiden toivottiin juurtuvan suomalaiseen kotitaloussanastoon ja korvaavan monen ruotsalaisperäisen tai suoranaiseksi slangiksi käsitetyn sanan. Suuri osa Otavan ehdottamista sanoista on edelleen käytössä, usea sen sijaan unohtunut täysin. Lävikkö on korvannut pysyvästi tuslaakin, vatkuli kalopsin ja muhennos stuuningin. Mutta vastaavasti Otavan ehdottama jäliste ei koskaan tullut korvaamaan jälkiruokaa tai ruskeuttaminen ruskistamista. (s. 143)

Ah, elääpä aikaa, jolloin ihmisiä tituleerattiin maistereiksi ja ihmisillä oli sellaisia nimiä kuin Taito Otava! Minussa herää myös vastustamaton halu valmistaa vatkulia. Erinomaisen kiinnostava oli myös huomio keittokirjojen "demokratisoivasta" vaikutuksesta. Ennen keittokirjoja rahvaan oli miltei mahdoton tietää, mitä herraskaisemmissa talouksissa syötiin, miten katettiin ja ennen kaikkea miten se hieno ruoka laitettiin. Näitä asioita esittelevä keittokirja oli kullan arvoinen sosiaalisessa asteikossa ylöspäin mielivälle emännälle.

Kirjan genre oli omiin tarpeisiini hieman raskassoutuinen, mutta teos sinänsä on sujuvasti kirjoitettu eikä mitenkään kapulakielinen. Jos odotukset säätää lähemmäs tietokirjaa kuin populaaritietokirjaa, tästä voi ammentaa itselleen paljonkin. Muussakin tapauksessa voi tyytyä selailemaan kirjaa ja poimia sieltä itselleen kiintoisimmat kohdat. Ei kaduta.

Tarjoiluehdotukseksi* tämän ohelle ehdotan Jyrki Heinon Kellaria, historiallista dekkaria, joka nostaa esille muutamia huomioita 1700-luvun Turussa harrastetusta ruoanlaitosta. Vastaavasti aiheesta kiinnostuneelle vinkkaan Hannele Klemettilän Keskiajan keittiö -kirjan, johon suunnittelen itsekin perehtyväni lähitulevaisuudessa.

Kauha ja kynä : keittokirjojen kulttuurihistoriaa

Maarit Knuuttila

SKS 2010

s. 207

Ulkoasu: Pekka Krankka

* Yhdestä kirjasta tulee usein mieleen toinen. Usein käy niin, että mieleeni tulee lukiessani jokin vähän samantapainen kirja, jonka sitten unohdan ennen kuin pääsen blogikirjoittelun syrjään. Yritän panna niitä vastedes visummin muistiin. Tarkoitus olisi tarjota siis tulevaisuudessa lisääkin "tarjoiluehdotuksia". Odotetaan ja katsotaan.