"Rillipäinen kalju nainen näyttäisi Kekkoselta. Sitä paitsi olen varma, että saisin kaljuuni näppylöitä."

Huh huh! Kyllä oli kirja! Nauroin vedet silmissä ja ahdistuin. Ihmettelin ikkunoita toisten ihmisten eloon ja oloon. (Tekstin otsikossa eräs neljissäkymmenissä oleva helsinkiläinen pohtii, miksi hän ei voisi itse olla kalju, vaikka toisilla naisilla hiukseton pää näyttääkin nätiltä.)

Parhaat puoleni esittelee aivan tavallisten naisten ajatuksia omasta kehostaan. Ei näyttelijöiden, ei urheilijoiden, eikä mallien ulkonäköpaineita ja pieniä kehoon liittyviä ilonaiheita, vaan ihan tavallisten suomalaisten naisten. Nuorimmat ovat lukioikäisiä, vanhimmat hipovat kahdeksaakymmentä, on lappilaisia ja varsinaissuomalaisia, on – siltä ainakin tuntuu – ihan kaikkea.

Kirja on jaoteltu lukuihin, joista kukin on omistettu tietylle kehon osalle: hiuksille, kasvoille, kaulalle, käsivarsille, selälle, rinnoille, vatsalle jne. Kirjan koonnut Anna-Stina Nykänen sanoo esipuheessaan, että on ohjaillut keskustelua mahdollisimman vähän ja halunnut sisällyttää kirjaansa mahdollisimman paljon eri naisten näkemyksiä mahdollisimman kevyesti muotoiltuina. Tykkäsin tästä lähestymistavasta. Oli kiehtovaa päästä seuraamaan jonkun toisen aamulaittautumista, taisteluita tukan kanssa ja kriittisiä omiin alleihin kohdistuvia silmäyksiä.

Oli kiinnostavaa päästä kurkistamaan toisten naisten kylpyhuoneisiin: millaisin silmin he itseään peilistä katsovat, miten ikä vaikuttaa ja millaisia koteja toisten ihmisten kehot ovat? En esimerkiksi tiennyt, että voisi olla ihan "luonnostaan" näin huono tasapaino: "Minulla ei ole mikään hirveän hyvä koordinaatio. Jos kävelen ajatuksissani, saatan kaatua tasaisellakin, kun en katso jalkoihini. Olen kömpelö", sanoo 41-vuotias helsinkiläinen. Ja entä sitten ne pienet ylpeydenaiheet, joita ei himmennä ikäkään: "Minulla oli pieni vyötärö ja kookkaat povet", sanoo yli seitsemänkymppinen ja kohentaa ryhtiä.

Toisaalta usein toistuva kriittisyys ja kehon nostaminen niin suureen rooliin oli jotenkin ahdistavaa. Ulkonäkö kun kasvoi kirjan todellisuudessa maailman tärkeimmäksi asiaksi, kun joka kohtaa arvioitiin kriittisellä ja kyllä välillä lempeämmälläkin silmällä. Ehkä olen pessimisti, koska jotenkin päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi, että kylläpä paljon kiinnitetään (arvioivasti) huomiota sekä itseen että muihin. Että kyllä voikin jokin pieni ulkonäköasia olla jollekulle noin tärkeä. Vaan sellaistahan se taitaa olla, se elämä. Jollei itse ole kriittinen, niin joku toinen on:

"Isoäitini aiheutti minulle yhden trauman: hän ahdisteli minua jo 10-vuotiaana sanomalla, ettei hienolla naisella saa olla mustia ja ruttuisia kyynärpäitä. En saanut lukea kyynärpäät pöydällä." - - - Kun isoäiti teki kakkuja, hän pisti tytön istumaan pöydän ääreen ja nojaamaan kyynärpäitään sitruunanpuolikkaisiin. "Sitruuna kuulemma vaalensi ihoa. Istuin siinä isoäidin mieliksi. Kun hän kuoli, en tehnyt sitä koskaan enää."

Sarjassamme natinaa kieliasioista: Kirja on ilmeisesti Nemon ja Naisten kulttuuriyhdistyksen yhteisponnistus… En tiedä, missä oikoluku on tehty, mutta kiinnitin huomiota monta kertaa toistuvaan tilanteeseen, jossa toteava virke päättyy kysymysmerkkiin. Myös koittaa vs koettaa oli joskus lipsahtanut väärin päin.

Parhaat puoleni

Anna-Stina Nykänen

Nemo, 2005

298 s.