M. Thomas Inge: Charles Schulz : Conversations (KK)

Tenavia ikiajat piirtäneen Charles M. Schulzin haastatteluantologia sattui silmääni kirjastossa aivan sattumalta. Minulla on hehkeät muistikuvat alakouluikäisenä lukemastani Jaska Jokusen 35-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistusta pehmeäkantisesta strippikokoelmasta (Ei ikä paina, Jaska Jokunen), jossa on joukossa mausteena Schulzin lyhyitä muisteloita, joten tartuin innokkaasti tilaisuuteen oppia lisää miehestä Tenavien takana.

University Press of Mississippi, 2000

Kirjassa on kymmenisen haastattelua aina 50-luvulta vuoteen 1997. Viimeinen haastattelu onkin varsinainen mammutti, ja vie koko kirjan sivumäärästä leijonanosan. Itselleni jäi antologiasta vähän kaksijakoinen tunnelma.

Periaatteessa eri lehtien haastattelijat nostavat esiin eri osa-alueita Schulzin elämästä ja työstä, sinänsä siis hyvä, mutta toisaalta itsenäisiksi tarkoitetut haastattelut väkisinkin toistavat osin samoja asioita, mihin ehtii toisinaan leipääntyä. Vaikka alkupuolen haastattelut ovat suupalamaisia ja helppolukuisia, missä on oma etunsa, luontevammin samat tiedot olisi varmaan saanut muistelmateoksesta tai elämäkerrasta. Nopeaan tutustumiseen tämä haastatteluantologia kuitenkin kelpaa hyvin.

Kirjan loppupuolisko koostuu kokoelman mielenkiintoisimmasta Gary Grothin maratonhaastattelusta vuodelta 1997. Pitkä sessio on synnyttänyt aitoa keskustelun tuntua ja dynaamisuutta, joka muista, lyhemmistä haastatteluista tuntuu puuttuvan. Haastattelija on kahlannut aiemmat Schulzin sanomiset ja tekemiset läpi etukäteen täikammalla ja esittää hyviä kysymyksiä. Vaikka pidinkin erityisesti viimeisestä haastattelusta, siinä on kuitenkin sama meininki kuin aiemmissakin yhdessä suhteessa: amerikkalaisuutta ja ajankohtaa ei pääse karkuun. Nimiä mainitaan paljon, ja niistä miltei kaikki olivat minulle tuntemattomia. En ole esimerkiksi lukenut yhden yhtäkään Li'l Abner- tai Krazy Kat -strippiä, enkä tunne niiden tai monien muiden sarjojen piirtäjiä.

Schulzista muodostuu ristiriitainen kuva. Hänellä tuntuu olleen kroonisen huono itsetunto, mistä aiheutuu toisinaan ristiriitaisia lausuntoja. Esimerkiksi hän itse kieltäytyy kutsumasta sarjakuvia taiteeksi, mutta vertaa sitten kuitenkin Tenavia Sotaan ja rauhaan. Kirjakaupassa 90-luvulla hän oli kertomansa mukaan kysynyt Tenavat-albumeita, ja hänelle oli sanottu, ettei niitä olemattoman kysynnän vuoksi juurikaan ole. "Onko teillä kysyntää Sodalle ja rauhalle?" oli Schulz siihen tiedustanut.

Olennaista tuntui olevan, ettei pannut itseään likoon väittämällä itseään taiteen tekijäksi, sillä silloin olisi saanut osakseen pilkkaa – näin Schulz sanoo eräässä alkupuolen haastattelussa melko suoraan. Kuten hän itse elämäkerturinsa ohella toteaa, hän saattoi eläkeikäisenäkin muistaa lapsuusaikaisen epäoikeudenmukaisen tapahtuman tai muun ikävän sattumuksen yhtä elävästi ja kipeästi kuin jos se olisi vasta tapahtunut. Jos osaa kuvitella, millaista on elää sellaisen muistilla ja herkkyydellä varustettuna, monet hieman ristiriitaiset Sota ja rauha -tyyliset omituisuudet saavat selityksensä.

Kirjassa on muutamia hauskoja anekdootteja, haastattelut ovat helppolukuisia, ja Schulzin uran ja elämän eri vaiheet saavat melko monipuolisesti tilaa antologiassa. (Kävi muun muassa ilmi, että animaatioita tehtäessä oli helppo löytää sopivia ääninäyttelijöitä Epuksi, mutta Jaska Jokusia taas oli liikkeellä todella vähän.) Asiasta todella kiinnostuneiden kannattanee kuitenkin suunnata mielenkiintonsa vähemmän toiston ja analyyttisemmän asenteen toivossa jonkinlaiseen muistelma- tai elämänkertateokseen.

Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteessa sijoitan kirjan kategoriaan XIX) Elämäkerrat ja muistelmat.