Hengissä ollaan

Hiljaiselo yllätti kirjabloggaajan. Taitaapi olla puolitoista kuukautta jo viime päivityksestä. Jotakin olen lueskellutkin, mutta paljonkaan sanomisen arvoista ei ole tullut mieleen. ... Pitäisi ehkä miettiä päivitysten sisältöä enemmän: Itse en halua tietää juonipaljastuksia kirjasta jonka aion itse joskus lukea, joten en ole juuri ratkaisevia käänteitä paljastanut turinoissanikaan. Toisaalta tuntuu, että juuri juonipaljastusten välttely typistää sanottavaa entisestään. Vähäisetkin tuumokseni pitää hyllyttää, ja keskilattian vie sitten kirjan lähtöasetelman esitteleminen. Hmh. Täytyypä miettiä.

*****

Hiljaisuuden aikana luettuja:

Anni Polva: Tiina
Joululomalla vanhempien luona luettu klassikko. Käsiä pompan taskuissa, kalliita nurmeksia, jokunen kurja ja jokunen reilu toveri. Ihana kirkasotsainen lapsuuden kirja. (Hörähdin myös lukiessani miten Tiina harmittelee suojakeliä ja muistelee vanhempiensa – olletikin 1900-luvun alun lapsia – sanoneen heidän lapsuutensa talvien olleen kylmiä ja lumisia. Ja itse kun luulin että talvet MINUN lapsuudessani olivat kylmiä ja lumisia, toisin kuin nyt. ;) )

Terhi Ekebom: Kummituslapsi
Turkasen hieno sarjakuvaromaani, tai ehkä aikuisten kuvakirja. Tekstiä vähän, suuret kuvat. Vähäeleisissä monografisissa kuvissa on hurjan hieno tunnelma. Surehdutti ja hymyilytti, ja eritoten pysähdyin ihastelemaan kuunvalossa erottuvia varjoja makuuhuoneessa. Että joku semmoisetkin osaa piirtää! (Sarjassamme "Äiti antoi lainaan".)

Sophie Kinsella: Can You Keep a Secret? (eli Salaisuuksia ilmassa)
Euron kirpparilöytö, jonka lainasin siskolle luettuani. Ilahtui tutustuttuaan siihen ja sanoi, ettei englanninkielisten romaanien lukeminen olekaan niin vaikeaa kuin hän oli arvellut. Tuli hyvä mieli. Juurikin "vaahtokarkinkevyt" satu naisesta, joka vuodattaa kaikki salaisuutensa vierustoverilleen lentokoneessa kun luulee koneen syöksyvän maahan – ja ylläripylläri myöhemmin käykin ilmi että vierustoveri, epämääräisen komea mies, onkin päähenkilön työllistävän firman perustaja. O-ou. Paha saa palkkansa, rakastavaiset toisensa ja niin päin pois.

*****

Lisäksi olen pelannut läpi kaksi ikivanhaa Commander Keen -peliä ja mujunut nostalgiassa.

Tällä hetkellä kesken on sen tuhannen kirjaa – siltä ainakin tuntuu. Oikein kismittää: miksen voi himoita yhtä kirjaa kerrallaan? Aloittaisin kirjan, lukisin sitä intensiivisesti, pohtisin lukemaani, pitäisin pienen kunnioittavan tauon ja siirtyisin sitten seuraavan kirjan pariin. Ajattelisin syvällisiä. Vaan ei.

Tosielämän toistuva kuvio on, että aloitan yhden kirjan, luen sitä ehkä sata sivua, huomaan myöhemmin kaipaavani toisenlaista kirjaa, milloin kevyempää, milloin jotain tietokirjaa, milloin sarjakuvaa, milloin mitäkin, ja upotan hampaani uuteen mielenkiintoni kohteeseen, vaikka vanha on tosiaankin edelleen aivan kesken. Saatan aloittaa kolmannenkin kirjan. Siinä erotellaan jyvät akanoista, sillä toisinaan tunnun kuin itseltäni salaa tällä konstilla etäännyttäväni itseni kirjoista, jotka eivät aivan totuudenmukaisesti sanoen kovasti kiinnosta – suunnittelen, muka, tavan vuoksi kuitenkin lukevani ne loppuun "kun nyt olen jo aika pitkälläkin ja on se ihan kiva ja...".

Lopuksi tuntuu että kirjat, kaikki kirjat, on luettu niin pienissä paloissa ja pitkän ajan kuluessa että on epäreilua sanoa niistä juuri mitään. Äft. Finnkinon lippupaketteja markkinoitiin ainakin joskus nimellä sarjahurmaaja (oivasti keksitty sana, muuten, mun miälestä). Ehkä olen sellainen, joka on helppo sarjahurmata. ...siis mitä kirjoihin tulee.

*****

Tällä hetkellä kesken:

Bruno Fink: Tarkastaja Canalin psykoanalyyttiset seikkailut
Mahtava nimi. Sattui kirjaston tyrkkyhyllystä silmään.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Nainen jättää työnsä määräajaksi ja lähtee jahtaamaan 900-luvulla elänyttä japanilaista sielunsiskoaan.

Suvi Ahola (toim.): Hiljaista vimmaa
Otteita suomalaisten naisten päiväkirjoista 1790-luvulta 1990-luvulle. Törmäsin tähän messuilla pari vuotta sitten. Muisto pamahti päähäni kirjastoreissulla. Ihana on kirjastolaitos: näitä oli hyllyssä kaksikin kappaletta.

Tan Twan Eng: The Garden of Evening Mists
Takkuaa, välttelen kaikkea tummasävyistä tällä hetkellä. Kirjassa on kuitenkin myös upeita hiljaisten hetkien kuvausta, joka vetää puoleensa. Olen iloinen että tartuin tähän aikoinani, vaikka taukoa onkin kestänyt. Kyllä se siitä vielä ennen kuin laina-aika loppuu.

Terry Pratchett: Diggers
Miekkoselle iltasaduksi. Jossain kysyttiin "Koska viimeksi joku luki sinulle ääneen?" ja mietin mielessäni että onhan siitä aikaa, mutta itse luin samanikäiselle miekkoselleni iltasatua juuri eilen illalla. Se että se nauraa oikeissa paikoissa ja kehuu lukemistani on melkein yhtä hauskaa kuin se että itselleni luettaisiin.

Kuolaan tietysti jo ainakin neljää muuta kirjaa, mutta yritän saada yllä olevia loppuun ensin. Miksi näin aina käy?

Kansankynttiläin kokoontumisajot: tietokirjahaasteen loppupamaus

Se oli siinä. Vuoden kestänyt haaste päättyi eilen, ja tänään on arvonnan ja loppupaketoinnin aika. Hieman haikein mielin jätän ihka ensimmäisen emännöimäni haasteen taakseni, mutta vuosihan tätä on jo katseltu – on aika ruveta tähyilemään uusia haasteita ja uusia kirjoja. Oih.

Oli miten oli. Jostain täytyy aloittaa. Kansankynttiläin kokoontumisajoissahan oli tarkoitus lukea tietokirjoja eri aloilta ja kavuta siten valaistumisen tasolta toiselle. Kunkin tason saavuttaneiden kesken arvotaan pieni palkinto. Pyysin kaikkia osallistuneita tekemään lopuksi koontipostauksen kirjoista, joita haasteen puitteissa luettiin. Niitä onkin ollut hauska käydä kurkkimassa... ja TBR-pino on tietysti sen myötä paisunut. Kaikkien arvontaan osallistuneiden koontipostaukset on koottu alle (asteriskilla merkityissä erillistä koontipostausta ei ole, linkki johtaa esim. avainsanan perusteella koottuun listaan):
Ankin kirjablogi (sytkäri)*
Eniten minua kiinnostaa tie (hehkulamppu)
Insinöörin kirjahylly (sytkäri)*
Kirjakko (taskulamppu) *
Kirjava kukko (hehkulamppu)
Kujerruksia (hehkulamppu)
Käännä jo sivua (taskulamppu) *
Lukuhetket (hehkulamppu)
Orfeuksen kääntöpiiri (hehkulamppu)
Pihi nainen (hehkulamppu)
Satun luetut (sytkäri)
Tarinauttisen hämärän hetket (taskulamppu)*
Täällä toisen tähden alla (hehkulamppu)

Lyhyet luonnehdinnat Hellinin lukemista kirjoista löytyvät alkuperäisen haastepostauksen kommenteista.


Itse ylsin blogatuissa kirjoissa taskulampputasolle. Pari jäi vielä bloggaamatta, mutta niistä jäi aika laimeat jälkimaut, joten ei liene kauheasti väliksikään. Olen iloinen, että tähän tuli ryhdyttyä, sillä tietokirjojen joukosta nousi vaikuttaviakin elämyksiä. Erityisen täpinöissäni olin Heikki Willamon upeasta Vuosi metsässä -kirjasta, joka kuljettaa lukijan metsän vuodenkiertoon mustavalkoisin valokuvin ja pohdiskelevin tekstein. Lauri Järvilehdon Tee itsestäsi mestariajattelija osoittautui varsinaiseksi hyvän mielen kirjaksi, jota lukiessani tein kiivaasti erilaisia suunnitelmia linkkikirjastoista sun muista. A. J. Jacobsin Raamatullinen vuosi veti mukanaan ja tenhosi vilpittömyydellään.

Pakko sanoa, että kulunut vuoteni olisi ollut tyhjempi ilman näitä tietokirjakokemuksia. Kiitos kaikille osallistuneille ja erityiskiitos koostepostauksen tekijöille! Yhdessä tämä oli vielä hauskempaa. :) Koosteita on ollut kiva fiilistellä, ja myöhemminkin niistä on helppo löytää tietokirjavinkkejä.

***

Sitten arvontaan. Vanutin vähän sääntöjä ja kävin etsimässä haastebloggauksia niidenkin osallistujien blogeista, jotka eivät olleet jättänyt linkkiä koontipostaukseensa. Tällä tavalla saatiin taskulamppuarvontaankin osallistujia, toivottavasti ette pane pahaksenne! Mukaan ovat päässeet ne, joiden sivuilta pystyi poimimaan joko haastesivun tai avainsanan perusteella jonkinlaisen joukon tämän haasteen puitteissa luetuista kirjoista.

Arvoin kullekin palkinnolle voittajan ja sitten vielä varamiehen siltä varalta, että voittaja ei lunasta palkintoaan. Pyydän, että sekä voittajat että varamiehet ilmoittavat yhteystietonsa osoitteeseen kapteenimau[miukmauk]gmail[piste]com. Jos varsinainen voittaja ei viikon sisällä lähetä yhteystietojaan palkinnon postitusta varten, palkinto menee varamiehelle.

Asiaan! Ensinnä siis vähintään kolme kirjaa lukeneet sytkärit, joista yhdelle lähtee pikkuinen kynttiläpalkinto. Arpa suosi Insinöörin kirjahylly -blogin Teresitaa! (Varalla on Satun luettujen Satu.)

Taskulamppulaisten arvonnassa onni suosi Merenhuisketta Kirjakko-blogista! (Varalla Titania Käännä jo sivua -blogista.)

Hehkulamppujen joukosta voittajaksi nousi Hellin! (Varalla Suvi Orfeuksen kääntöpiiristä.)

 

Onnea voittajille!

Viimeinen kiri: kansankynttiläin kokoontumisajot

Vielä on vajaa viikko lukea tietokirjoja kansankynttiläin kokoontumisajojen puitteissa. Kolme henkilöä onkin käynyt jo linkkailemassa koontipostauksensa haasteen kommentteihin, odottelen innokkaasti seuraavia! Arvonta on tarkoitus suorittaa joulukuun ensimmäisenä päivänä, ja koska arpavoitot määrittyvät saavutetun tason (sytkäri, taskulamppu, hehkulamppu) mukaan, kannattaa arvonnasta kiinnostuneiden muistaa ilmoittaa haastepostaukseen saavutuksestaan (kaikkein mieluiten juurikin koontipostauksen muodossa, hihii) siihen mennessä.

Viime hetken inspiraatioksi vielä linkki Ylen "Viikon tietokirja" -ohjelman menneisiin jaksoihin.

Viikon päästä arvotaan!

Oho, luin kirjan. The Eyre Affair.

Nyt se on tehty. Palautin noin 40 000 sanan käännöksen armottoman n. 16 tunnin työpäivän päätteeksi. Aikataulun kinnaaminen oli aivan omaa syytäni, sillä edellinen projekti venyi pitempään kuin kuvittelin. Hurja tunne, kun saa pitää hetken vapaata. Hihii!

Olen siis elänyt pellossa nyt puolitoista päivää. Rellestänyt. Kas näin se käy:

• elän ensimmäisen päivän hedelmillä, auringonkukansiemenillä ja sukulakuilla, kunnes illalla on pakko mennä kauppaan ostamaan ruokatarpeita
• vietän ainakin TUNNIN pituisen aamiaishetken kirjan äärellä
• kirjoitan loppuun kirjeen, jonka kirjoittamisen aloitin nelisen kuukautta sitten. Melkein muistan postittaa sen matkalla kaverin luokse teelle.
• katson jakson MasterChef Australiaa – keskellä päivää! Oon observoinut australialaisia ohjelman kautta ja tullut siihen tulokseen, että ne on mahdollisesti maailman mukavinta sakkia. [/antropologiset totuudet]
• kirjoitan muistiin pari vaarilta kuulemaani juttua ja luen vahingossa löytämääni päiväkirjatiedostoa vuodentakaiselta Irlannin matkalta
• koska siippanen tekee etätöitä kotoa tänään, voimme jatkaa koodausharjoituksia. Kaivan esiin Java-ohjelmointikirjan koska olen unohtanut kaikesta noin kaiken ja ryhdyn kähinöimään siippasen keksimien harjoitusten parissa.

***

Sain toissapäivänä loppuun Jasper Fforden kirjan The Eyre Affair, joka on ollut kesken aivan huut hiton kauan. En oikein muista miksi hyydyin kesken kaiken, koska olin nyt taas ihan fiiliksissä.

The Eyre Affair on kirja, jossa todellisuus hieman erilaisella mallilla. Kirjallisuus on todella pop. Jehovan todistajien sijaan ovilla kiertävät siististi pukeutuneet henkilöt, jotka haluavat keskustella siitä, kuka todella kirjoitti Shakespearen näytelmät. Kun klassisen runoilijan tuhatpäinen faniyhdistys kokoontuu, hotellissa majoittuu sadoittain runoilijan nimen ottaneita kaimoja. Kukoistava ensipainosten ja muiden kirjallisten kulttiesineiden kauppa kukoistaa siinä määrin, että ala kiinnostaa rikollisiakin.

Thursday Next on SpecOpsin, eräänlaisen poliisilaitoksen, Literatec-osastolla töissä. Heidän puuhaansa ovat juurikin kirjallisuusrikokset. SpecOps on mitä monihaaraisin järjestelmä, joissa jaoston numero antaa jotakin osviittaa siitä, kuinka salaisissa hommissa työntekijät ovatkaan. Aikavääristymien ja niihin liittyvien rikosten tutkiminen on jo melko salaista, tavalliset kavallukset eivät juurikaan.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun arvokas ensipainos varastetaan. Valvontakamerat näyttävät tyhjää, vartija on ammuttu tämän omalla aseella, kirja vain katoaa. Asialla on yliluonnollisia kykyjä omaava Thursdayn vanha tuttu, omatunnoton Hades Acheron. Kun maailmankirjallisuuden klassikoista alkaa kadota hahmoja ja poliisin postiluukusta kolahdella lunnasvaatimuksia, panokset kovenevat. Kaiken yllä levittäytyy Goliath Corporation, Britannian sodanjälkeisistä mudista nostanut isä aurinkois -yritys, jonka edustaja, Jack Schitt, häilyy tutkimusten taustalla.

Tarina on outo, mielikuvituksellinen ja riemukas. Brittikirjallisuutta ja -runoutta tunteville se on varmastikin vielä herkumpi, sillä viittauksia satelee melko tiuhaan. Siinä on spefiä, dekkaria, huumoria ja ihmissuhdejuontakin... mikä ei häirinnyt meikäläistä, mutta on ilmeisesti käynyt useamman muun hermoille. Kokonaisuus on jotenkin todella venyvä ja paukkuva, retrosarjakuvamainen, melkein-ylilyönti-muttei-kuitenkaan, että osa tuntuu rakastavan kirjaa ja osa taas ei voi sietää sitä. Mieleen tulevat vanhat Sam & Max -pelit, jonkinlainen elastisuus. Hetken asiat näyttävät normaalilta, ja sitten tapahtuu taas jotain absurdia. Tai groteskia. Vähän kuin Ben Aaronovitchin kirjat, mutta sarjakuvamaisempina ja räikeämpinä. Minusta kirjan oivallukset onnistuivat viihdyttämään, vaikken röhöttänytkään ääneen (sen mitä olen tästä kuullut ja lukenut, kirjan huumorissa on jotain, joka tuntuu vetoavan erityisesti britteihin – tämä on nyt taas tämä mystinen brittihuumorin je ne sais quoi). "Shakespearan todistajat", runoilijafanilaumat... Mieli tekisi kertoa lisääkin, mutten halua pilata löytämisen riemua. :) Kaikki on ihanan oudosti päälaellaan.

The Eyre Affair

Jasper Fforde

Hodder and Stoughton

2011

Kurpitsakeittoa ja vetävää fantasiaa ... ja kopelointia

Olen viihdyttänyt päivällisvieraita! Oon melkein aikuinen! Pakko hehkuttaa vähän. Sain isältä aivan jäätävän kokoisen kurpitsan, semmoisen joista lyhtyjä tehdään Amöriikassa, ja lupasin kutsua sen ja äidin syömään keittoa joku päivä. (Et sellaset "vieraat".) Voi kuulkaa. Siippa jäi jumiin työpaikalle, kun busseja menee sunnuntaisin harvemmin kuin kerran tunnissa. Tilanne oli siis se, että noin tunti ennen vieraiden tuloa odottelin siippasen tulevan hetkenä minä hyvänsä ovesta, kun saankin puhelinsoiton ja selviää, että hän on täällä vasta vanhempieni (ja veljeni) jälkeen. Sain hepulin ja suorastaan hyökkäsin kurpitsan kimppuun. Hakkasin sitä kuin jäävuorta pikku jääpiikillä (eli hedelmäveitsellä), tökkäsin itseäni sormeen ja survaisin kerran kärjen pohjasta läpi. Saatoin myös taivuttaa yhden ruokalusikan kuopiessani maanisesti maltoa kyljistä. Mutta jollain viisiin siitä mötikästä piti saada irrotettua kilo maltoa ja sassiin. Ja koska haluan saada kaiken, piti koko höskän pysyä sen verran kasassa, että siitä saisi myöhemmin kurpitsalyhdyn. Ehdin katua monesti.

Kun porukat sitten tulivat, muuttokunnossa olevaa kämppää ei ollut siistitty yhtään, kurpitsakeiton ainekset odottivat kiehahtamista liedellä ja peltileipä oli vielä kattilassa nousemassa (taikinakulho on vielä edellisessä kämpässä). Sytytin muutaman kynttilän juostessani painamaan ovisummeria, jotta jokin asia huushollissa näyttäisi siltä, että kyseessä ei ole yllätysvierailu. -.-

Onni on kuitenkin avokeittiö: oli mahdollista jutella olkkarissa istuvan isän ja veljen kanssa samalla kun kaadoin leipätaikinaa pellille. Äiti ryhtyi paahtamaan kurpitsansiemeniä, oli oikeastaan aika leppoisaakin hengailla keittiössä, kun kurpitsansiemenet sihisivät pannulla ja tuoreen leivän tuoksu alkoi kohota uunista.

Soppa oli ehkä vähän juoksevampaa kuin oli tarkoitus, mutta kokonaisuus oli maistuva. Paahdetut ja suolatut kurpitsansiemenet maistuivat melkein popkornilta... joskin kuoret olivat sitkaita. Oli myös superhyvä päätös ostaa pötikkä Port Salut -juustoa leivälle, niistä paksuista juustosiivuista ja tuoreesta leivästä tuli jotenkin tosi luksusfiilis.

***

Ja niin, olen vähän lukenutkin. Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan toinen osa, Kohtalon miekka, on pyörinyt käsissä viimeaikoina. Puhukaamme siitä.

Aloitan klassisesti: tykkäsin. Innostuinkin. Tosin kerronpa mitä kirjasin ensi mietteinäni kirjan päätettyäni, eli "Inaus liikaa dramatiikkaa ja tissejä, muuten oikeinkin hyvä."

Toisaalta tykkään menosta ja meiningistä. Tuntuu että on kulunut hyvä tovi siitä kun viimeksi olen lukenut mitään, missä on menoa ja meininkiä. Olen huristellut Ranskan idyllisellä maaseudulla (joskin poliisin mukana murhaa selvittämässä), murehtinut tarhatätien lähettelemiä lappuja Antti Pasasen kanssa ja jäljittänyt Englannissa kovaonnisen kirjastoautovirkailijan kanssa hävinnyttä kirjastoautoa – mikä on ollut mukavaa – mutta jotenkin oli ihanaa uppoutua merenneitotarinoihin ja miekkamittelöihin, makustella outoja paikkojen ja kasvien nimiä ja ihmetellä keksittyjen kansojen tapoja! Kuten Noituri-sarjan ensimmäisessäkin osassa, myös tässä kirja jakautuu episodeihin, suhteellisen itsenäisiin tarinoihin, mikä rytmittää lukemista mukavasti.

Tapani Kärkkäisen suomennos on erinomainen, mutta alkupuolen oikoluvussa on pientä toivomisen varaa. Karauttaminen (hevonen) vs. karaiseminen (teräs), kahdenkädenmiekka vs. pitkämiekka (ovathan nämä sama asia?)... Olen myös vakaasti sitä mieltä, että "ihan" on puhekielinen ilmaus, muodollisissa yhteyksissä "aivan" olisi sopivampi. Oikoluvusta vastaa toisaalta kustannustoimittaja, ja kirjoitusvirheet keskittyivät tosiaan lähinnä alkupuolelle. Käännös oli todella vetävä, minkä takia kömmähdykset kismittivät. Paikannimet ja kasvit tuntuivat minusta suomeksikin uskottavilta ja kiehtovilta, ja erityispisteet annan luontevasta 'haastaa'-sanan käytöstä (siis merkityksessä 'sanoa') dialogissa.

WSOY 2011

Kirjan päähenkilö on siis noituri Geralt Rivialainen, jonkinlainen taikakeinoin ihmisestä jalostettu tyyppi, jonka ammattikunnan tehtävä on suojella ihmisiä hirviöiltä. Ongelmaksi vain osoittautuu, että on usein vaikea tietää, kumpi on hirviömäisempi, mörkö vai ihminen. Kirjan maailmassa ihmiset ovat levittäytyneet laajalle ja ahdistavat niin petomaiset elukat kuin äärimmäisen inhimilliset rodut (haltiat, dryadit, puolituiset) nurkkaan. Mieleen tulee hakematta nykyinen susikeskustelu. Paljonko muille lajeille pitää jättää tilaa? Ovatko ihmiset uhreja vai tappajia?

Äksönipuolella veti mukavasti. Kuten jo totesinkin, oli ihana päästä löytöretkeilemään kirjan maailmaan. Se vie mennessään. Linnoja, uponneita kaupunkeja, sotia, puukyliä, taikajuomia, sitä itteään. Viittauksia klassikkosatuihin bongasin muutaman, mutta selvästi vähemmän kuin ensimmäisessä osassa. Viikon mörkö -asetelmaa onnistutaan välttämään ansiokkaasti, vaikka tarinat voisivat periaatteessa kompastua suht samana pysyvään lähtöasetelmaansa. 

Sitten dramatiikkaan ja tisseihin. Päähenkilö elää niin maan hemmetin pitkään, joo, mutta joka tuppaan ja mättään takaa tulee esiin joku entinen tai tuleva heila. Ilotaloissa siis vieraillaan myös, mutta niitä ei lasketa heiloiksi. Taustalla jatkuu on/off-suhde Yennefer-velhoon, mutta eihän siitä nyt mitään näytä tulevan, joten suurten (ah, niin suurten) tunteiden olemassaolosta huolimatta pitää kai ymmärtää, että miehellä on tarpeita. Etenkin Yenneferin kuvaukset tympivät jotenkin säännöllisesti... aihe kuulostaa stereotyyppiseltä mangalta: kalpeat kolmiomaiset kasvot, pikimusta kihara tukka ja oliko se nyt sitten violetit silmät, jotka aina rävähtävät auki hekuman hetkellä. Aistillista menoa velhomaassa. ... Naisista ja tisseistä on suht paljon puhetta. Pahikset vihjailevat raiskauksista ja erilaisissa yhteyksissä (usein miljöökuvauksen ohessa) tulee ilmi miten joko myöntyväisiä tai vastahankaisia naisia kopeloidaan. Se jotenkin häiritsee, vaikka yritän ajatella, että se sopii kai tietynlaiseen yhteiskuntavaiheeseen: Fantasiamaailman vibat ovat jokseenkin keskiaikaiset. Soditaan paljon. Kosiskelu on enemmän sellaista nuijalla päähän ja luolaan -tyylistä. Silti vaikea olla ajattelematta, olisiko kirjan tuo aspekti toisenlainen, jos kirjoittaja olisi nainen. Tai pitäisikö sen sitten olla toisenlainen.

Ajoittain päästiin myös sellaisiin filosofisiin sfääreihin, joista en pysynyt täysin kärryillä. Eräässä jutussa tuntui kuin oltaisi kuvailtu jotain ihanaa rakkaustarinaa... vaikka vain toinen osapuoli on rakastunut. Toinen haikailee edelleen entisen perään – ja siitä kumpikin on ilmeisesti tietoinen. Tunteet vaikuttavat siis toisen osapuolen taholta lähinnä toverillisilta, joten säälistä ja kiintymyksestäkin annettu hekuman yö pelkän "kaverin" kanssa kuulostaa karsealta. Romantiikka kääntyy haudassaan niin että viuhuu.

Lopputulema jää silti vahvasti plussan puolelle. Hauska, mukaansatempaava, hyvä suomennos. Kansi ei houkuttele lukemaan, mutta suosittelen silti lämpimästi, vaikka fantasia ei tuntuisikaan kaikkein omimmalta lajilta.

Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka

WSOY 2011

Suom. Tapani Kärkkäinen

404 sivua

Martin Walker: Poliisimestari Bruno

Quercus 2008

No niin. Taustoitetaan. En siis lue paljonkaan dekkareita. Vanhempani ovat aina lukeneet, etenkin kesäisin, ja luulen että mahdollisesti sen vuoksi takaraivooni on jäänyt jokin ajatus siitä, että dekkarit ovat hyvää viihdettä ja Sapo kuuluu kesään. Kun nyt kuitenkin olen tämmöinen nynny, en yleensä syty dekkarien synkeistä takakansista ja mustanpuhuvista kansista. Kiinnostuin, kun törmäsin mainintaan ranskalaiseen pikkukylään sijoittuvasta murhamysteeristä, jonka kansikin näytti sangen helpostilähestyttävältä (oikealla).

WSOY 2010

Sinänsä täydellistä olisi ollut, jos kirjailija olisi ranskalainen (ranskasta käännettyjen kirjojen je-ne-sais-quoi on jo käsite), mutta välikö hällä. En tiedä miksi arvelin, ettei tätä ole käännetty. Oli kuitenkin! Martin Walkerin Poliisimestari Bruno oli sekä kirjastossa että saatavilla. En tosin varmaan olisi Sapo-painosta (vasemmalla) liiemmin käpälöinyt, sillä henki on tyyten erilainen kuin ensin näkemässäni englanninkielisessä versiossa. Kirjastahan on tosin englanniksikin erilaisia kansia, joista valtaosa on huomattavasti lähempänä Sapon valintaa kuin tuota piirros-/maalaushässäkkää, johon ensinnä törmäsin.



Ja niin ryhdyin lukemaan Sapoa, joka tunnetusti vangitsee mielenkiintomme.

Ensimmäiset 50 sivua tuntuivat lähinnä laskelmoidulta yritykseltä luoda idyllistäkin idyllisempi ranskalainen kylä täynnä persoonia. Agathachristiemäinen rauhaisa kylä, mutta sokerikuorrutteella ja Ranskassa. Jaa jaa, vai on vuonna 2008 kirjoitettu ja ilmeisesti EU-puheista päätellen samoja aikoja elävä kylä sellainen, että siellä on viranomaisilla kaksi tietokonetta. Pateeta syödään joka paikassa ja tietysti kylässä on kaksi ammoisista ajoista keskinäistä vihaa pitänyttä ynseää miestä koomisina taustahahmoina.

Seikka jota en ensin tajunnut: kirjan nimestä pitäisi ehkä välittyä jonkinlainen pienen yhteisön henki, jos poliisimestaria kutsutaan etunimeltä. Siitä on pitkälti kysymys: Saint-Denis on pikkuinen idylli Ranskan sydämessä. Poliisimestari Bruno tuntee kaikki kyläläiset, pelaa tennistä tai rugbya puolen kylän kanssa eikä ole käyttänyt virka-asettaan koskaan.

Ehdin arvella, että lukukokemuksesta tulisi aika lattea, mutta koko juttu sai kuin saikin lisää syvyyttä. Tapahtuu murha, jonka poliittiset ulottuvuudet vetävät Saint-Denis'hin tv-kameroita ja poliitikkoja. Pariisista tulleilla sydämettömillä poliittisilla kiipijöillä on mahdollisuus yletä, jos hoitavat jutun oikein, eikä maalaisyhteisön hyvinvointi kiinnosta heitä. Bruno ja pormestari Mangin pelaavat poliittista peliä minkä parhaiten taitavat ja yrittävät samalla pitää rakkaan laumansa ruodussa.

EU-kiemurat ja maahanmuuttajakysymykset nostivat kirjan vähän odottamattomalla tavalla nykyaikaan, mikä raikasti tarinaa, joka uhkasi latistua laskelmoiduksi miljöökuvaukseksi. Vanhanaikainen idylli muuttuvassa maailmassa kiinnostaa ja tavallaan juuri se ylitsepursuava idyllisyys vähän viehättääkin, joten luen varmaan sarjan seuraavankin osan jossakin vaiheessa. Kirja jätti toisaalta sen verran kliseisen jälkimaun, etten voi hehkuttaa tätä löytönä, joka sytyttää sisäisen paloni dekkareihin. :)

Martin Walker: Poliisimestari Bruno

WSOY 2010

Käännös: Raimo Salminen

Puuroa ja vaaria ja löysää löpinää

Harrastan lumelukemista!

Tähän tulokseen olen viime aikoina tullut. Olen edelleen muuttomaan kansalainen eli elän pahvilaatikoiden ja kestokassien keskellä, mutta päätellen siitä, paljonko aikaa päivässä jää kaikenlaiseen puuhasteluun ja laiskuuteni murehtimiseen, ei voi syyttää ajanpuutetta lukemisen kärsimisestä.

Tilanne on lähinnä se, että luen aamupuuroa syödessäni ja illalla sängyssä – ja sitten ihmettelen, että jopas nyt kun kirja kestää ja kestää eikä valmista tule. Ei kai tällä lukuvauhdilla ja näillä minuuteilla. Missä vika? Kirja vai minä, kirja vai minä, rahat vai kolmipyörä...

Koska aamupuuro nyt on jo mainittu, eikä mitään kirjallisuusaiheista löpinää ole yleistä voivottelua lukuun ottamatta näemmä luvassa, mainostan uutta aamupuurokeksintöäni. Uusi suosikkini on tehdä kattilassa puuroa, kuutioida sekaan pari pientä kotimaista omenaa ja maustaa koko höskä kanelilla ja hyppysellisellä ruokosokeria. Sokeria ei tarvita juuri yhtään. Hyvää, täyttävää ja varmasti päräyttävän terveellistä, ompuissa kun on kuoretkin jäljellä.

***

Isoisällä oli nimpparit. Jatkoin aiemmalla kirjastolahjalinjalla, joskin tällä kertaa ammensin kotikirjastostani havaittuani, että paikallinen kirjasto oli juhlapäivänä kiinni. Olisi pitänyt havahtua ajattelemaan tätä mahdollisuutta aiemmin... Oli miten oli. Vaari on huumorimiehiä, joten vein lainaan kirjamessuilta ostamani albumin Don Rosan ankkasarjakuvia. Kokoelmassa on eräs ikiaikainen suosikkini, jossa Milla Magia kääntää Roopen ja Akun painovoiman sivusuuntaiseksi. Rosa on ihana. <3 ett="" h="" isilt="" luettuaan="" n="" painovoimatarinan.="" sen="" soittelee="" sovittiin="" tuomisiin.="" tyytyv="" vaari="" vaikutti="">

Aiemminhan oli siis puhetta "kirjastolahjoista" eli siis siitä, että lähipiirin vanhukselle voisi antaa lahjaksi kirjaston kirjoja: lahjan antaja hakee ja palauttaa kirjat. Poikaystävän isoäiti sai tällaisen kirjastopaketin jokin aika sitten ja lupasin kertoa, miten valinnat onnistuivat. Pakkauksessa oli Vish Puri ja kadonneen palvelijan tapaus, Ulkoministeriö 2 (ykkönen oli lainassa), Maallemuuttajat 1, Matti Raninin omaelämänkerta... ja mahdollisesti vielä joku muu, jonka olen jo unohtanut, voih.

Oli miten oli. Saamani palaute on toisen käden tietoa, sillä en itse ollut paikalla kun poikaystäväni mammansa kanssa asiasta puhui, mutta kokeilua voisi kutsua menestykseksi. Omaelämänkerta ei mammaan juuri tehnyt vaikutusta, mutta sekä Intiaan sijoittuvan dekkarin että kaksi ranskasta käännettyä sarjakuvaa hän oli lukenut innokkaasti. Etenkin dekkari ja Ulkoministeriö olivat olleet mieleisiä, ja tieto jatko-osista otettiin hykerrellen vastaan.

Olen riemuissani. On minun ansiotani, että yli 70-vuotias tätyli löysi tiensä 2000-luvun ranskalaisen sarjakuvan pariin! Antamisen iloa parhaimmillaan. :) Toiset tykkäävät konkreettisista lahjoista, jotka saa pitää, mutta tämä kokeilu oli kyllä menestys.