Tarquin Hall: Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus

Ensinnä: jee, löysin kesädekkarin!

Yritin taannoin päästä kesädekkarin makuun Rei Shimuralla ja epäonnistuin. Sitä ennen maratonissa luettu Mantelintuoksua lumimyrskyssä aiheutti pettymyksen. Olen sittemmin kyräillyt dekkarihyllyä kirjastossa syrjäkarein ja toivonut, että jokin juuri sopivan leppoisa (mutta ei ponneton) takakansi löytäisi minut. Nyt niin viimein kävi, kun Vish Purin pokkariversio vilkutteli uutuushyllystä.

Tarquin Hallin luoman sarjan avausosaa, Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapausta, on luettu blogimaailmassa ahkerasti. Vish Puri on intialaisen Mitä yksityisimmät etsivät oy:n omistaja. Luottamuksellisuus on tunnussanamme, seisoo kyltissä ovella. Purin pakeille tulee eräs harvoista lahjomattomista asianajajista. Hänen uusin palvelijattarensa on kadonnut, ja kaupungilla leviää huhu, että asianajaja olisi tätä käpälöinyt ja sitten tappanut. Puri ryhtyy selvittämään tapausta apureineen, joihin lukeutuvat muun muassa kaunis ja arvoituksellinen Kasvovoide, it-taituri Pönttö (omisti ensimmäisenä kylässään länsimaisen vesivessan) ja Loisteputki (jolla kestää aamuisin hyvä tovi "syttyä"). Asiakkaidensa toimeksiantojen ohessa Puri selvittelee vasemmalla kädellään itseensä kohdistunutta murhayritystä ja tuskailee äitinsä kanssa, joka yrittää väen vängällä tunkea paikalle ratkomaan tapausta – vaikkei sellainen ole äitien puuhaa ensinkään.


Tykkäsin paljon. Purin hahmo oli minusta symppiksempi kuin muistikuvieni Poirot, muttei yhtä överin nerokas kuin Holmes. Pieni aisoissa pidetty itserakkaus, ammattiylpeys ja kriittinen kotiseuturakkaus tekevät hänestä miellyttävän hahmon. Sekä tietysti se vastustamaton tosiseikka, että hänen vaimonsa ja muut läheiset kutsuvat häntä rakastavasti Pullukaksi. Punjabeilla kun on tapana antaa lempinimiä kaikille. Vakoilupuuhissa taas on sitä oikeaa vanhan ajan salapoliisimeininkiä piilotettuine mikrofoneineen, varjostuksineen ja valeasuineen, Internet ja satelliittipaikannukset eivät juuri kirjassa vilahtele. Moderninkin jännärin voi tietysti kirjoittaa vetävästi, mutta itse tykkään tämmöisistä hengeltään vähän perinteisemmistä jutuista.

Meno ja meininki Intiassa (sikäli kuin niin suuresta maasta voi puhua yhtenä yksikkönä) on tullut viime aikoina tutuksi Aravind Adigan romaaneiden (etenkin Valkoinen tiikeri!) ja Kahvia ja guruja -kirjan kautta, eikä tämäkään teos maalaa kovin erilaista kuvaa. Köyhyyden ja rikkauden rinnakkaiselo hätkähdyttää edelleen, samoin kovasti ruodittu korruptio, joka ei pitkällä tähtäimellä hyödytä juuri ketään. Yhteiskunnan varjopuolia ei pyritä peittelemään eksotiikan hehkutteluun. Mässäilyn puolellekaan ei toisaalta sorruta, sillä kurjuudet kuvataan suhteellisen maltillisesti, ja Hall löytää Intiasta myös mukavia puolia ja onnellisia kohtaloita.

Aitointialaista tunnelmaa on lisäksi tuotu kirjaan käyttämällä runsaasti lainasanoja, jotka on sangen tunnollisesti luetteloitu kirjan lopussa olevassa sanastossa. Runsaisiin lainoihin ehdin tosin kirjan mittaan jo vähän hikeentyä. Esimerkiksi tietystä ruokalajista käytetään kahta eri sanaa, jotka sanaston selityksissä linkataan yhteen "tämä eli tämä". Itse ainakin tykkään pysyä kärryillä siitä, mistä puhutaan, joten sanaston lemppaaminen ja konsultoimatta jättäminen tuntuu luovuttamiselta. Niinpä selasin sisukkaasti sanojen merkityksiä esiin ja turhauduin törmätessäni mielestäni vähän turhiin sanoihin. Kuten tuo ruokajuttu, tai "vihannes" tai muu vastaava helposti käännettävä yleisentuntuinen termi. Lisäksi asiaa mutkisti se, että suurimman osan lukuajasta käsillä ei ollut mitään pikkulappua merkkaamaan sanastoa, joten sen sai kopeloida näppituntumalla esiin joka kerta uudelleen – asiaa ei helpottanut kirjan loppuun sijoitettu näyteluku seuraavasta kirjasta, ja toisaalta piti varoa, ettei vahingossakaan näkisi mitään spoilaavaa itse tarinan viimeisiltä sivuilta sanastoa esiin lärätessään. Lisäksi sanaston lopussa keikkuu lähes absurdisti tieto siitä, montako rupiaa dollari ja punta olivat kirjoitusajankohtana. Mielestäni luontevaa ja tarkoituksenmukaista olisi ollut laittaa euron kurssi myös.

Sanottakoon myös, että adigatkin suomentaneen Tero Valkosen käännös oli erinomaisen sujuva. Tiedän, että pitäisi reenata englantia, mutta silti melkein petyin, kun kirjastossa ei ollut jatko-osaa tarjolla suomennoksena – piti "tyytyä" alkuteokseen. ;)

Suosittelen kirjaa kaikille Intian menosta kiinnostuneille ja perinteikkäiden salapoliisitarinoiden ystäville.

Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus

Tarquin Hall

suom. Tero Valkonen

Gummerus 2013

Merenneito tavaratelineellä

Ulrika Yliojan Merenneito tavaratelineellä oli sataprosenttinen sattumalöytö. Olin varannut tunnin aikaa kirjastossa hortoiluun loman alkamisen kunniaksi (enkä tietenkään löytänyt juuri mitään). Aloitin sarjakuvahyllystä, mistä silmiin osui vain vanhoja tuttavuuksia, ei mitään erityisen säväyttävää. Palautettujen sarjisten seassa oli sitten tämä Merenneito tavaratelineellä : teetarinoita. Vinha nimi. Tee mainittu! Jännä kansi. Lähdin tuntia myöhemmin kirjastosta repussani kyseinen opus sekä Vish Puri -dekkarin pokkariversio.

Ilta meni antaumuksella pieleen, sillä kirjastoreissun päätteeksi järkätty tapaaminen lykkääntyi, lykkääntyi ja lykkääntyi, koska toisella osapuolella meni sukulaistensa luona puolitoista tuntia kauemmin kuin oli määrä. Päädyin kiukusta kihisten istumaan eräälle sisäpihalle, jossa odottelin äreänä ja tapoin aikaa tekstailemalla intissä hihhuvan veljeni kanssa, heitellen sorakiviä hiekkalaatikon viereen unohtuneeseen pieneen muoviämpäriin ja pelaten sanapeliä kännykällä. Oli pilvistä, tuuli vähän, asukkaat moikkailivat kun luulivat naapurikseen. En tiedä, miksi vasta siinä vaiheessa tajusin, että mukana on juuri sopivan lyhyt kirja.

Ja niin luin teetarinoita ja purin kiukkuani. Kiitos odotusseurasta, Ulrika Ylioja!

Kirjassa on teentuoksuinen, omalaatuinen tunnelma. Opin, että valkoinen Pai Mu Tan maistuu lehmänkuolalta. Alkoi tehdä hirveästi mieli vahvaa, mustaa sitruunateetä kermalla.

Joka aukeama on omistettu yhdelle tai useammalle ihmiselle, joiden nimi on vasemmalla sivulla. Oikealla on kyseisiin ihmisiin liittyvä runomainen novelli tai novellimainen runo. Jokaiseen tarinaan, ehkä muistoon, liittyy tee tavalla tai toisella, jokaista maustaa värimaailmaltaan pelkistetty kuvitus, mustaa, valkoista ja harmaan sävyjä täydentää jäntevä oranssinpunainen. Takana on lyhyt luettelo kirjassa esiintyneistä teejuomista lyhyen kommentin kera.

Kannen hahmo silmäilee tekstiäni epäluuloisesti.

Lyhyet tekstit ovat tunnelmapaloja ihmisistä ja teehetkistä. Valjua yrttiteetä opiskelijapojan itse keräämistä yrteistä, mutta ei kehtaa valittaa. Lomalla yhdessä kerätty minttu teelasissa. Toisen kanssa jaettu teepannu myrskyisänä yönä. Yksittäiset tekstit eivät aina kolahtaneet, mutta kokonaisuuden tunnelma vei mukanaan ja jäi kangastelemaan mukavasti mieleen kansien sulkemisen jälkeenkin. Teen tuoksu, sen valmistaminen, eri laadut eri tilanteisiin. Kaappini on pullollaan irtoteelaatuja, joita kuitenkin käytän aika vähän. En ole mikään tee-hifistelijä, mutta kirjasen luettuani haluaisin olla. Lyhyet tuokiokuvat ja selkeälinjaiset, pehmeäväriset kuvat alkavat mielessäni rinnastua teekupillisiin. Hetken höyryävä kupillinen on yksinkertainen juoma, mutta karuudessaan aistikas. Kaunis on myös etenkin sisälehtiä koristava siipi-/eväaiheinen kuvio.

Menikö liian (teko)taiteelliseksi? Kerran näinkin päin. Haluaisin kernaasti kuulla teetuntijoiden mietteitä kirjan takana olevista suosituksista, mutta toisaalta myös kahvinjuojien näkemystä: viekö tunnelma mennessään myös kahvinjuojan? Takasivujen suosituksesta olen jo ostanut popkorninystävälle suositeltua vihreää teetä, jossa on joukossa paahdettua riisiä. Odotan oikeaa hetkeä, eiköhän sellainen tule, kun syksy häämöttää noin kuukauden päässä.

Kirjaa on vaikea luokitella, mutta toivottavasti en tee pahaa väkivaltaa kirjailijan/taiteilijan visiolle, jos luokittelen sen oman etuni nimissä sarjakuvaksi, jolloin voin täydentää blogitekstilläni Seitsemän sarjista -haastetta. ;)

Merenneito tavaratelineellä : teetarinoita

Ulrika Ylioja

60 s.

Like 2013

Melissa Bank: Nyt nappaa!

Olisi jäänyt tämä kirja hankkimatta, jollen olisi kuullut siitä hyvää jossain kirjablogissa. Ehkä se sai kehuja chick lit -kategoriassa... mieleeni on joka tapauksessa jäänyt Kirjavan kammarin Karoliinan ponnekas mielenilmaus jossain kommenteissa käydyssä keskustelussa: "Melissa Bank ei ole chick littiä!" Osa viehätyksestä syntyi ehkä siitäkin, että kirjan alkuperäinen nimi saa mielikuvituksen hyrräämään: The Girls' Guide To Hunting and Fishing. Kolmen euron divarikirjaani olen joka tapauksessa erittäin tyytyväinen. Oikein hiukan ärsyttää, että kirja olisi jäänyt lukematta suomennoksen tasapaksun nimen ja takakannen "tässä tavallista chick littiä" -esittelyn perusteella. Oikeastaan lähinnä kansikuva vihjasi siihen, että kansien väliin kätkeytyy jotain tavallisesta suhdevatvonnasta poikkeavaa.

Ainakin minusta kätkeytyi. :) En ole chick litiksi kutsutun genren suurkuluttaja, ehken oikeastaan edes pienkuluttaja, joten käsitykseni nojaa lähinnä pariin Tuija Lehtisen romaaniin ja noin kymmeneen minuuttiin erästä Candace Bushnellin äänikirjaa. Tykkäisin joskus lukea jotain kevyttä ja hyväntuulista, luulen chick lit -kirjojen olevan siihen nälkään erinomaisia, mutta jotenkin en ole onnistunut löytämään sopivaa teosta/sarjaa. Oli miten oli.

Tästä tykkäsin aika paljon. Vaikka olen lukenut mieluisia kirjoja tänäkin vuonna, Nyt nappaa! erottui joukosta edukseen. Usein tuskailen hidasta lukemistani, mutta nyt kääntelin sivuja nopeaan tahtiin, ja usein muissa puuhissa ollessani oikein odotin pääseväni taas jatkamaan kirjan parissa.

Päähenkilö, Jane, ehtii tarinan aikana kasvaa nuoresta aikuiseksi. Kirja on jaettu kymmeniä sivuja pitkiin "episodeihin", joiden keskiössä on useimmiten joku Janen ihmissuhteista. Bankin minäkertoja on luontevaa. Hahmot piirtyvät esiin tarkasti, mutta vaivattoman tuntuisesti. Dialogia on paljon, mutta se vie tarinaa tehokkaasti eteenpäin, paljastaa asioita puhujistaan. Kielellisesti kirja tuntui peruskauraa kunnianhimoisemmalta... tai sitten Bankin tyyli vain sattuu sopimaan omiin mieltymyksiini. Myös kirjan ja sen henkilöiden huumori on ilahduttavaa: dialogin näppäryyksiä vakavalla pohjavireellä. Yhdistelmä oli makoisa. ^__^ Kaikesta yllä olevasta voi kiittää myös suomentaja Titta Leppämäkeä, joka on onnistunut pitämään kielen tarkkana ja ilmaisuvoimaisena. (Tosin itse tykkään enemmän kevyt- kuin dieettilimusta, jäkäti jäkäti jää.)

Janen ja muiden kirjassa käsiteltyjen rakkauksien kuvaukset ovat hieman novellimaisia, mikä selittyikin yllättäen sillä, että Bank on muokannut kirjan aiemmin julkaisemistaan lyhyemmistä teksteistä. :) Tuollainen muutamien kymmenien sivujen rytmitys jotenkin sopi pirtaani erinomaisesti. Yhtenäinen tarina olisi ehkä saattanut päästä vielä vähän syvemmälle aiheeseensa, mutta kirjan huumori, kieli, keveys ja surumielisyyskin tekivät lukukokemuksesta mukaansatempaavan.

Nyt nappaa!

Melissa Banks

Otava 1999

suom. Titta Leppämäki

Sujata Massey: Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus

Suhteeni näihin Sujata Masseyn Shimura-kirjoihin on ärsyttävän laimea. Olen lukenut näitä jo pari, en muistele mitenkään erityisellä kaiholla. Hortoilen divarissa ja pyydän myyjää suosittelemaan jotain omasta mielestään hyvää kesädekkaria, myyjä ei kuulemma itse juurikaan lue ja ehdottaa Christietä, hortoilen mustaselkäisistä kirjoista täyttyneiden hyllymetrien äärellä, silmä osuu punavalkoiseen selkämykseen, se on tuttua Shimura-sarjaa, edelliset ei kyllä erityisesti sävähdyttäneet, no sijoittuuhan se kuitenkin Japaniin, ei maksa kuin kolme euroa, ei niistä edellisistä nyt huonokaan maku jäänyt, niin no jos nyt sitten kesädekkariksi, juu.

Ja niin sitä sitten lähtee elämänsä kolmannen Shimura-dekkarin kanssa kotiin tietämättä varsinaisesti onko ostanut mieluisen vai samantekevän kirjan.

Ja niin sitä sitten lukee junassa, kun aikaa nyt kuitenkin on monta tuntia ja da Vincin Työpäiväkirjat ei painonsa saati kokonsa puolestakaan ole junaluettavaa. Ja maisemat vierii ikkunan ohi ja tunnit kuluu ja lapset kyselee ohituspaikalla että "Miksei kapteeni anna jo vauhtia?" ja sivuja käännetään ja kohta huomaa olevansa puolivälissä ja miksikä sitä nyt keskenkään jättäisi kun kaikki äksöni on vielä sokerina pohjalla.

Sitten kääntää viimeisen sivun eikä oikein ole mitään sanottavaa. Paria kohtaa pääosin sujuvassa käännöksessä teki mieli hioa, mutta sitä nyt sattuu toisinaan muutenkin. Päähenkilö, amerikkalais-japanilainen Rei Shimura, on vähän pliisu, mutta ei niin pliisu että ärsyttäisi. Joissakin juonen yksityiskohdissa en ole ihan 100 % mukana, mutta ei se nyt jaksa kauheasti nostattaa tunteita suuntaan tai toiseen. Esimerkiksi: Olen paennut murhaajalta ja juoksen turistikohteen pihan läpi olettaen että hän on pian kintereilläni. On 90-luku ja kännyköitä on vielä harvassa. Käsissäni on verta. Puhun täydellistä englantia. En suunnista turistien luo, koska he voisivat panikoitua nähdessään verta. Mitmit? Hitot säikähtäneistä turisteista, murhaaja on tulossa! Käsittääkseni on selvää, ettei ketään siinä pihalla teurasteta, sivullisia ainakaan, joten missä hyvänsä joukossa on turvassa.  Japani on kiinnostava miljöö, eikä sitä hierota naamaan, mutta ei tästä toisaalta jää sellaista nojatuolimatkailijan hehkuakaan. Entä mikä on useampaan otteeseen mainittu hibachi? Asiaa ei selitetä, mikä ärsyttää, mutta ei vaikuta juoneen tai ole muuten kyllin keskeisessä asemassa varsinaisesti pilatakseen mitään.

Että tällai tänään. "Ihan kiva." Ärsyttävää.

Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus

Sujata Massey

Gummerus 2011

suom. Titta Leppämäki

s. 325

Säväyttävä Naisen iholla

Kansi lienee onnistunut, sillä näin sen sattumalta nettikirjakaupan etusivulla ja halusin välittömästi tietää lisää. Olin varma, että kirjaa ei saisi hyppysiinsä kirjastosta hetkeen, mutta niin vain kävi, että se olikin hyllyssä sattumalta jo toisella kirjastokäynnilläni! Naisen iholla on kirja, johon on koottu kuvia ja kertomuksia tatuoiduista naisista. Naiset esiintyvät omilla nimillään ja kertoilevat lyhyehköissä teksteistä suhteestaan tatuointeihinsa, reaktioista joita ne herättävät muissa ja ajatuksistaan tatuointien merkityksestä ja tulevaisuudesta laajemmin.

Naisen iholla/Laura Oja ja Raisa Kyllikki Ranta

Itselläni ei ole yhtäkään tatuointia, enkä varmaan koskaan hankikaan, mutta kirjaa luin kiinnostuneena ja innokaasti. En voi sanoa muuta kuin että se on kaunis. Kirja, tatuoinnit, naiset. Kirjalla on omat kotisivut, joilta voi käydä kurkkimassa kirjan kuvitusta.

En tunne juurikaan tatuointeja "harrastavia" ihmisiä, joten oli mukavaa saada katsella iholla kieppuvia monimutkaisia kuvioita kaikessa rauhassa niiden kantajan suostumuksella – vieraiden ihmisten toljaaminen kaupungilla ei nimittäin ole järin kiva vaihtoehto. :D Samassa kehossa saattaa olla hyvinkin erityylisiä, eri elämänvaiheita tai muuten vain erilaisia mieltymyksiä heijastelevia kuvia ripirinnan, toisissa taas tyyli on hyvinkin yhtenäinen. Aiheiden kalabaliikki näyttäytyy monimuotoisena kuin elämä itse.

Tatuointeihin liittyy paljon ristiriitaisuutta. Suloisella vaaleatukkaisella Elovena-tytöllä on suuria, käsivarren yhdessä peittäviä tatuointeja. Särmikkäiden, näyttävien kuvien kantajat kuvailevat itseään ujoiksi tai tavallisiksi, tekevät pesäeroa vähän epämääräiseksi jäävään sakkiin, jonka tatuoinnit ovat huutomerkki, kannanotto ja mielenilmaus. Näitä ujoja ja tavallisia ihmisiä jotkut katsovat asiakseen haukkua ja mollata. Toiset eivät ota tatuointeja mitenkään huomioon pukeutumisessaan, toinen näyttävästi tatuoitu puolestaan kertoo kavahtavansa laajojen tatuointien ja aivan erityylisen asun yhdistelmää. Yhtä tatuointien näkyminen ei haittaa, toinen pitää ne mieluummin omana tietonaan. Jokin kuva muistuttaa menneistä elämänvaiheista tai opituista läksyistä, rakkaista ihmisistä – seuraava kuva taas on valittu vain siksi, että se on kiva. Monissa kokonaisuuksissa on suloisessa sekasotkussa pupuja ja pääkalloja, rusetteja ja aseita, kuulalaakereita ja orvokkeja.

Naisen iholla/Laura Oja ja Raisa Kyllikki Ranta

Tuntuu todella oudolta, että niin moni kirjassa esiintyvistä mainitsee saaneensa negatiivista palautetta kuvistaan. Tai no. Kaikelle massasta erottautuvalle kyllä huudellaan. Siipalla oli kerran päällä t-paita, jossa oli hänen työpaikkansa logo, ja siitäkin sai kuulla kommenttia vastaantulijalta. :D Arvelinkin, että jotain kurjaa moni on varmaan saanut kuvistaan kuulla, mutta hämmästyin silti sitä, miten persoonaankäypiä ja julmia asioita joillekin oli sanottu. Muiden mielipiteillä, myönteisillä tai kielteisillä, ei kuitenkaan jäädä mässäilemään ja niitä natustelemaan, vaan pääpaino on kunkin kuvattavan omilla ajatuksilla ja pohdinnoilla, kukaan ei äidy paasaamaan.

Kirjan idea on hauska ja toteutus erittäin onnistunut. Pisteet Belitz-Henrikssonille ideasta, Ojalle ja Rannalle upeista kuvista ja Otraselle ylellisestä ulkoasusta. Ja kiitokset kaikille kirjassa esiintyville kuviensa esittelystä!

Kirja halusi tarjota tatuoitujen itsensä antaman näkökulman tatuointeihin. Miksi niitä otetaan, millaiset ihmiset niitä ottavat, miten muut niihin suhtautuvat, katuuko niitä myöhemmin jne. Siinä suhteessa ja visuaalisilta ansioiltaan kirja on mielestäni onnistunut. Lyhyet puheenvuorot on kuitenkin koottu ilmeisesti saman haastattelupohjan perusteella, ja sivujen kääntyillessä alkaa jossain vaiheessa tuntua, että samat asiat on kuullut jo pariin kertaan. Toisaalta, mikäli oikein ymmärsin, moni tuntuu tekevän pesäeroa jonkinlaiseen asennetta, aggressioita ja kapinaa tiukkuvaan tatuoituun kansanosaan, jonka vaikuttimet jäivät jokseenkin hämäriksi. Muutan takaisin opiskelupaikkakunnalle huomenna ja luin kirjan kirjastossa loppuun juuri ennen sulkemisaikaa, enkä niin muodoin pääse palaamaan henkilökuvien äärelle, mutta mieleeni ei nyt muistellessani tule yhtäkään tapausta, josta olisi henkinyt erityisen aggressiivinen tuntu. Nämä henkilökuvien "toiset" jäävät hämärän peittoon. ;)

Oli miten oli, eri-ikäisten naisten tarinoihin ja kauniisiin valokuviin kannattaa ehdottomasti tutustua. Sitä enemmän kannattaa, mitä varautuneemmin tatuointeihin suhtautuu. Saapa vastauksen siihenkin kysymykseen, jota ei kehtaa keneltäkään kysyä: Mut mitä sitte ku oot vanha ja ryppyinen? Suosittelen lämpimästi ihan kaikille: minua kutkuttaisi itse asiassa tietää, mitä vaarini pitäisi kirjasta. :) Jään odottamaan tarinoita miesten tatuoinneista – olisi kiinnostavaa tietää, ovatko heidän vaikuttimensa erilaiset.

Naisen iholla

Belitz-Henriksson, Oja, Ranta, Otranen

Tammi 2013

s. 160

Ai niin, ja tämä sujahtaa Kansankynttiläin kokoontumisajoissa kategoriaan XVII) Kuvataide.

Jyrki Heino: Kellari

Kellari yllätti myönteisesti! 1700-luvun loppuun sijoittuvassa dekkarissa Turun kaupunginviskaali Appengren pyytää eläköitynyttä rojalistia, luutnantti Willehielmiä, auttamaan epätavallisen murhan selvittelyssä. Mies on löydetty alastomana, köytettynä ja rottien natustamana kellarista Turun lähellä sijaitsevasta Hirwisalon saaresta. Uhri osoittautuu kapteeni Fågelstiernaksi, köyhäksi mutta ketteräksi henkilöksi, jolla oli rahvasta ylhäisemmästä säädystään huolimatta eläessään mainetta nujakoitsijana, hävyttömänä naisten liehittelijänä sekä moninaisten enemmän tai vähemmän laillisten pikku liiketoimien hoitelijana. Kaupunginviskaali auttaa Willehielmiä rikoksen selvittelyssä. Yhdessä he ryhtyvät kartoittamaan, mitä surmatyön taustalta löytyy. Politiikkaa, rahaa vaiko rakkautta?

 Heino täppäröi hienosti historiallisen romaanin kapoisella keskitiellä, jossa ajankuvasta on kerrottava kyllin seikkaperäisesti, jotta maailmaan pääsee sisälle, mutta tapojen, asujen ja yhteiskuntajärjestyksen kuvailu ei saa pistää lukijan silmään päälleliimattuna ja historiankirjamaisena. Nautin täysin siemauksin 1700-luvun Turusta. Huonekasvi, tuo uusi mutta epäilemättä ohimenevä muoti-ilmiö. Kirjakaupat, joissa kirjat valitaan katalogia kaupassa selaamalla. Kahvikielto. Riikintaalerit ja killingit. Ja naapuruston pikkupojat, nuo menneen ajan tekstiviestit, jotka pikkurahalla välittivät viestejä kaupunkilaisten välillä.

Päähenkilön gastronominen kunnianhimo (eli yrttien käyttö ja kaikenlaisen eksoottisen, kuten sitruunan, käyttäminen ruoanlaitossa) on hauskaa seurattavaa nykynäkökulmasta. Vaati hieman keskittymistä perehtyä ajan poliittiseen tilanteeseen, toisinaan nimet tuppasivat menemään päässä sekaisin. Asiaa auttaa kirjan alkuun laadittu henkilöluettelo. Jos kaikki politiikka saa karvat nousemaan pystyyn, voi olla vaikea pysytellä mukana... Mutta tykkäsin kuitenkin siitä, että ajan kuumia poliittisia puheenaiheita otettiin kirjassa esiin. Poliittisten motiivien puntaroiminen syventää ajankuvaa tehokkaasti.

Mitenköhän selittäisin ainoan napinan aiheeni ilman, että juonesta paljastuu turhasti... Olisin toivonut juonen keskittyvän yhden tarinan ympärille, nyt tässä oli oikeastaan kaksi. Kaiken kaikkiaan kirja kuitenkin ilahdutti. Aion lukea jatko-osatkin, mikäli niitä tulee, ja odotellessani ehkä kurkkia Kirsin vinkkaamiin, 1800-luvun Helsinkiin sijoittuvia dekkareita. (Itse asiassa meikällä on vielä Jyväskylään sijoittuva Harjukaupungin salakäytävätkin lukematta, pitäisiköhän näistä oikein rakentaa joku teemalukemisto!) Kellaria on luettu blogeissa aika ahkerasti mutta mainittakoon tässä Kirsin tuumailut kirjasta (koska innostuin etenkin lopun vinkeistä) ja Suketuksen myötämielinen teksti (koska hänen blogistaan tämän kirjan alun alkujaan bongasin).

Kellari

Jyrki Heino

Schildts 2012

s. 228

Satu Rommi: Kahvia ja guruja

Luin Satu Rommin kirjan lukumaratonissa ja siitä muutaman sanan silloin sanoinkin, mutta tiivistetäänpä tunnelmia tähän vielä vähän.

Kahvia ja guruja kuvailee Rommin kolmea vuotta Intiassa. Huolimatta aiemmista lupauksistaan olla ikinä palaamatta Intiaan, Rommi lähtee opiskelemaan rakasta harrastustaan, astangajoogaa, tunnetun intialaisen gurun oppiin ja huomaa yhtäkkiä ostaneensa parin tuntemattoman amerikkalaisen kanssa kahvilan joogaopintojensa rahoittamiseksi. Joogaopinnot gurun alaisuudessa houkuttelevat paljon länsimaisia ihmisiä Intiaan, joten kahvila aikoo iskeä tähän markkinarakoon tarjoamalla länsimaista aamiaista.

Elämä Intiassa vaatii paljon sopeutumista. Rommilla on onneksi asenne kohdallaan ja aiempaa kokemusta Intiasta. Mielikuvien seesteiset joogaajat vain osoittautuvat kulttuurishokin täräyttämiksi riesoiksi. Jumankek, että kuvaukset vaativista, kärsimättömistä ja töykeistä asiakkaista alkoivat ottaa päähän!

Omituisissa "maailmankansalaisissa" on siis oma ihmettelyssä, mutta kyllä se Intiakin vaikuttaa aikamoiselta paikalta. Kehenkään ei tunnu voivan luottaa: puheissa kaikki kyllä hoituu ja ongelmille löytyy selitys, mutta tekoja ei kuulu. Tai ehkä niidenkin aika tulee, mutta työ tehdään lähes aina myöhässä tai huonosti tai sitten myöhässä ja huonosti. Omia etujaan tuntuu olevan pakko valvoa töykeästi ja epäluuloisesti, jollei halua tulla huijatuksi.

Tykkäsin tässäkin kirjassa sopivanpituisiksi pätkityistä luvuista, jotka oli päätetty nimetä vauhdikkaasti ("Talonne sijaitsee ruumishuoneen päällä").

Rommin kirjan ansio on mielestäni se, miten se tuo arkielämän Intiassa iholle. Lukukokemus vie mennessään Intiaan. Jäin toisaalta kaipaamaan syvällisempää perehtymistä maahan. Rommi viittaa välillä intialaistuttujensa kanssa käymiinsä keskusteluihin, ja jäin aina toivomaan että niistä olisi kerrottu lisää. Paikallisten näkemykset ja tuntemukset kotimaastaan ja ulkomaalaisista, elämästä ja työnteosta, kaikesta, olisivat kiinnostaneet kovastikin, mutta niihin ei oikeastaan kajottu ollenkaan. Intia nähdään kirjassa ulkomaalaisen silmin, vaikka Rommi tarjoaakin välillä välähdyksiä kulttuurista. Sekin on viihdyttävää, mutta "päiväkirja" herättää mielessä paljon kysymyksiä, jotka jäävät ilman vastausta. Kelpo nojatuolimatkailua joka tapauksessa.

Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa

Satu Rommi

Bazar 2009

s. 216

Kansankynttiläin kokoontumisajoissa merkkaan kategorian VII) Matkat suoritetuksi. Taskulampputasolla siis ollaan! Tietokirjojen lukeminen ei tunnu yhtään tietokirjojen lukemiselta. :D