Lisää vuoden 2011 kirjoista

Vanhemmiltani saamassa kirjapäiväkirjassa ei ole tilaa vuoden lopuksi tehtäville merkinnöille -- tehtäköön ne toistaiseksi siis tänne.

Kirjoja luettu: 37
Englanniksi: 16
Suomalaisten kirjailijoiden teoksia: 10
Tietokirjoja/esseitä/pakinoita: 6

Ensi vuonna pitäisi laajentaa kielivalikoimaa. Tietokirjojen osuuteen olen aika tyytyväinen.

Yhden kirjan voisin nostaa erityisesti esille viime vuonna lukemistani. Vastakkainasettelun aika ei taida olla ohi koskaan, joten vastaiskuna sille voi silmäillä piispa-Pihkalan ja päivystävän astrologi Esko Valtaojan kaikessa ystävyydessä käymää kirjeenvaihtoa. Joskus tuntuu, että uskonnon pilkkaamisesta on tullut "uusi musta", helppoa ja hauskaa, kansanhuvia kaikille, joiden vittuiluhammasta kolottaa. Maailmassa lienee tilaa teisteille, ateisteille ja agnostikoille, ja soisinkin että silmät kiinni länkyttämisen sijaan kaikkien leirien kärkkäät edustajat tarttuisivat tähän kirjaan (tai samojen tekijöiden edelliseen kirjaan, lienee sekin yhtä hyvällä asialla). Pääasiallisena teemana on keskustella uskosta ja uskonnottomuudesta, pyrkiä ymmärtämään toisen näkökantaa. Molemmat vaikuttavat hyviltä tyypeiltä, tosin alun anekdootin jälkeen Valtaoja ottaa sympatiakisaan pienen varaslähdön. Kaksikon edellinen kirja kun voitti sekä Vuoden kristillinen kirja -palkinnon että vapaa-ajattelijoiden aivan vastakkaisia meriittejä palkitsevan tunnustuksen. Valtaoja kävi sattuneista syistä pokkaamassa molemmat palkinnot. Vuoden kristillinen kirja -palkintoa vastaanottaessaan hän ei voinut olla murjaisematta ettei uskovaisillakaan mene hyvin, kun täytyy agnostikko palkita. Vapaa-ajattelijoille hän luonnollisesti jokin aika myöhemmin sanoi palkintotilaisuudessa täsmälleen samoin: ei mene ateisteillakaan hyvin, kun täytyy agnostikko palkita.

P.S. Valtaojakin kuuluu sarjaamme hyvää Turusta -- ilmeisesti hän asuu täällä viikot työnsä puolesta. Pisteet siitä!

Musta surma on musta kurja

Musta surma ei ole iskenyt -- ihan. Influenssa on ravistellu allekirjoittanutta kynsissään kuin räsynukkea. En muista koska viimeksi olin näin kipeä! Kuumetta on ollut nyt neljä päivää, välillä korviin heijastuvaa kurkkukipua, yskimistä, valuvaa nenää ja univaikeuksia. Hyi hemmetti. Oikein mikään ei oo ottanut onnistuakseen kun keskittymiskyky tuntuu lyhentyneen kymmeneen minuuttiin. Nyt hellittää jo vähän. Kuitenkin: ennen kuin vajosin tähän murheen alhoon, ehdin pelata vähän yhtä tosi hyväntuntuista peliä nimeltä L.A. Noire.

Kannattaa kokeilla, vaikka ei olisikaan muuten mikään videopelien suurkuluttaja. Ite pelailen toisinaan jotakin helposti sulavaa, en koskaan räiskintää, vaan esimerkiksi Civilisationsia, Wormsiä ja tunnustanpa ostaneeni parilla eurolla viime kesänä Plants vs Zombies -pelinkin. Tässä on kuitenkin kyseessä sellainen retroilupeli, jossa edetään poliisin uralla tutkimalla rikoksia. Mukaan mahtuu todisteiden etsintää, kuulusteluja (on arvioitava, puhuuko kuulusteltava totta) ja vähän perinteistä ammuskeluakin. Miljöönä toimii sympaattinen 50-luvun Los Angeles. Formaatti toimii mielestäni tosi hyvin. Etsimällä yleensä löytää, eikä ainakaan tähän asti oo tullu esiin vielä mitään ärsyttävyyksiä. Jotkut pelintekijät esimerkiksi tuntuvat olettavan että pelejä pelataan väkipakolla verenmaku suussa ja etsitään vaikkapa jotain kapista johtolankaa niin kauan kunnes se joskus löytyy - tai on löytymättä. Toistaiseksi etsittävät alueet ovat olleet kooltaan kohtuullisia, niin että keissit tuntuvat pysyvän hanskassa. Lupaavaa!

Vuoden kirjoja

Täytin siis kyselyn (poistin pari kysymystä, joihin olisi ollut käytettävä vastauksena jo kerran mainittua kirjaa) tänä vuonna lukemillani kirjoilla.

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Daniel Kehlmann: Maine. Novellikokoelma, jonka asetelmat jäävät mieleen pitkäksi aikaa.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli on vetävä, helpostilähestyttävä romaani tarinan ystäville.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
Ari Turusen "Ettekö te tiedä, kuka minä olen?". Kevyesti kirjoitettu katsaus ylimielisyyden historiaan alkoi tuntua vain laimeasti kiinnostavien historiallisten anekdoottien kokoelmalta, enkä hahmottanut mitään isompaa teesiä tai kuviota. Saman kirjoittajan vastustamisen historiaa käsittelevä "Ei onnistu!" oli toisaalta menestys: kirjalla oli ainakin itelleni selkeä sanoma, joka koostui juurikin historiallisista anekdooteista.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
En muista tänä vuonna itkeneeni kirjan ääressä.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Sara Gruen: Vettä elefanteille
Siitä oli paljon puhetta netissä ja elokuvan julkaisupäiväkin kolkutteli leffateatterin ovilla, joten tuli kiire lukea kirja ennen kuin päätyisi leffaan. Loppujen lopuksi ei ollut niin hyvä kuin odotin. Itse tarina oli aavistamaani latteampi: perinteistä kolmiodraamaa, johon se draama saadaan varmasti iskostettua yhden osapuolen kaksinapaisella persoonallisuushäiriöllä. Miljöö oli kiehtova, 1920- ja 30-luvun taitteen amerikkalainen sirkus. Ilmeisesti taustatutkimustakin on tehty kokolailla, joten toiveet historiallisesta paikkansapitävyydestä edistivät myös sirkuselämän kuvauksen tenhoa. Toinen osa-alue, johon olin tosi tyytyväinen, oli vanhuuden kuvaus. Päähenkilö muistelee 93-vuotiaana menneitä ja toisinaan kertomus palaa "nykyhetkeen" eli vanhaan mieheen hoitokodissa. Ei huono kirja, mutta ei kyllä mikään erityinen tähtikään.

6. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
Michael Ondaatje: Anilin varjo

7. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Sabina Berman: Nainen, joka sukelsi maailman sydämeen

8. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Ehkä Annelies Verbekenin Kalanpelastaja. Syytä on ehkä lukijassa tällä kertaa, sillä otin sen kirjaston uutuushyllyn telineestä samoin kuin pari kuukautta aiemmin olin ottanut tuon Bermanin. Aihe oli sama, kalat, ja ajattelin että olisi mielenkiintoista lukea kaksi samaa aihetta ihan eri tavalla käsittelevää kirjaa. Verbeken kirjahan ei sitten juurikaan kaloja käsitellyt, vaan teema oli pakkomielteinen rakkaus. Aihe ei ole sydäntäni lähellä.

9. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Ää, en tainnut lukea mitään ihan noin nerokasta. Guy Delislen sarjakuvapäiväkirja elämästä Pohjois-Koreassa, "Pjongjang", oli kyllä sangen puhutteleva, joskaan ei välttämättä mitenkään yhteiskunnallisesti relevantti Suomessa. Hyvässä suhteessa arjen huumoria ja absurdiudessaan vakavaa faktaa.

10. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Kari Hotakaisen Juoksuhaudantiestä voisin katsoa sen elokuvan. Henkilöt oli kyllä niin mahtavasti kuvattu (mehevin ehkä se nillittäjäpariskunta päähenkilön naapurissa) etten tiedä miten sen voisi elokuvan keinoin tehdä paremmin!

Hyttysiä sateessa ja elämää tonnikalan silmin

Pitkästä aikaa. Palaan kesäprojekteihin joskus. Sillä aikaa video, joka vastaa kysymykseen: miten hyttyset pystyvät lentämään sateessa?

Asiasta toiseen:
Luin jokin aika sitten myös harvinaisen kiintoisan kirjan. Nainen joka sukelsi maailman sydämeen tarttui kirjastosta mukaan suunnittelematta. Se oli asetettu esille uutuuskirjana, ja ajattelin poiketa luutuneista lukutottumuksistani ja lukea jotakin erilaista. Sabina Bermanin kirja kertoo autistisesta tytöstä, joka pitää eläimistä enemmän kuin ihmisistä, vaikka onkin töissä tätinsä omistamassa tonnikalanjalostamossa. Hän rentoutuu pukemalla sukellustamineet niskaan ja laskeutumalla meren pohjaan makoilemaan pintaa alhaalta katsellen. Tytön mukaan suurin syy ihmisten typeryyteen on Descartesin uskominen: kaiken pahan alku ja juuri on "Ajattelen, siis olen". Päähenkilö on mielestään itse niin tyhmä, että hän ehdottomasti on ensin ja ajattelee, jos on pakko, vasta sitten. Olemassaolo ei olekaan ihmisten sankoin joukoin harrastamaa ajattelua vaan nimenomaan olemista, elossa olemisen tunnetta, sitä että on maailmassa kiinni. Kiinnostavaa luettavaa ja muutamia kuvia, jotka pysyvät mielessä pitkään jälkeenpäin. Suosittelen... no, vähän kaikille. Eläinten oikeuksista ei tarvitse olla suuria tunteita voidakseen nauttia tästä ajatuksia herättävästä kirjasta.

Kevät toi, kevät toi pullofarmarin

Katsellessani kyökin ikkunasta ulos lumisateeseen (!!!) rupesin ajattelemaan oikein tarkoituksella keväisiä. Ostin viikolla niinkin fiinistä kasviliikkeestä kuin Vapaavalinnasta viisi pussia siemeniä kahdella eurolla. Vaikka vanhat puutarhuroinnit ovat menneisyydessä menneet aika raskaasti metsään (toissavuonna laventeleistani YKSIKÄÄN ei noussut maasta. Istutin pussillisen), intouduin kuitenkin yrittämään. Valitsin (vähän häpeillen kykyäni olla oppimatta menneestä) taas laventelia, mutta lisäksi persiljaa, basilikaa, timjamia... ja jotain muuta. Selailin kasvinhoitoaiheisia sivuja ja eksyin Puutarha.net-sivulle, jossa tuntui olevan suhteellisen selkeästi jaoteltuina ohjeita monenlaisista kasveista ja yrteistä sekä niiden hoidosta. Lyhyen surffailuni aikana opin jotain oman kasvihistoriani kannalta ensiarvoisen tärkeää: jos ohjeessa sanotaan, että kasvi pitää hiekkapitoisesta maasta, älä herran tähden mene sotkemaan joukkoon mitään hiekkalaatikkohiekkaa. Ilmeisesti pahimmassa tapauksessa hienojakoinen hiekka pitää vettä erinomaisesti (eikä siis päästä läpi kuten tarkoitus on) ja saattaa jopa tukahduttaa kasvin juuret hapenpuutteeseen. Tämä selittää ehkä, miksi laventelini eivät nousseet maasta, sen miksi isoisoäitini minulle antamat rahapuupistokkaat kasvoivat kivulloisesti ja kuolivat lopulta ja vielä senkin, miksi 10-vuotiaana saamani fikus on vieläkin pikkuinen varreltaan.

New York Timesin sivuilla on pienimuotoinen kuvakokoelma, jonka aiheena on pienoiskokoiset viherasetelmat terraarioissa, pulloissa ynnä muissa vastaavissa. Ihan mahtavia asetelmia, kannattaa käydä kurkkaamassa!

Luomupuuvillaa... eikä pal muuta

Kävin kevään innoittamana Eurokankaassa. Houkka olin ja kuvittelin että himoitsemani ompelukirja olisi edelleen hyllyssä kirjastossa, niin kuin vielä eilen iltapäivällä. Kirjaa ei ollut, mutta silloin en ollut siitä vielä tietoinen ja valssasin kevättä rinnassa Wiklundin yläkerrassa sijaitsevaan Eurokankaaseen. Tarkoituksena oli lähinnä katsella, mutta löytöpalalaarissa kaikki valmiit palat olivat 50 %:n alennuksessa, joten mukaan tarttui sitten pari metriä vihreävalkoista kangasta. Sitä ennen kävin tarkastamassa luomupuuvillan ja Reilut kankaat. Tilanne on opiskelijan kannalta hyvin masentava: reilu maksaa oikeastaan poikkeuksetta 20€/m, samoin suurin osa luomukankaista. Eräs tummansininen tukeva kangas olisi lähtenyt noin 13€:n metrihintaan, mutta hintalappu varoitteli samaan syssyyn että väri "saattaa haalistua pesussa". Sisustuskankaiksi toisaalta oivallisesti soveltuvia kierrätyskankaita tosin oli paria väriä 10€/m. Vaatteisiin niitä tuskin haluaa kukaan siis laittaa, johtuen siitä että n. 60 % (en tarkkaan muista paljonko) kankaasta on kierrätysmuovista (esim. PET-pullot) ja loppu polyesteriä. Ihan kivan näköisiä kuitenkin molemmat värivaihtoehdot olivat, jos omistaisin sohvan, niin saattaisinpa hyvinkin yrittää vikertää kyseisestä aineesta sohvatyynyjä.

Muuten ei kuulu uutta. Yliopistohommaa, kesätyönhaun voittoja ja tappioita (enimmäkseen tappioita)... Haluaisin opetella espanjaa, opiskella taas organisoidusti ranskaa... saada jotakin aikaan. Olen hieronut kaverin kanssa diilin: se opettaa mulle java-ohjelmoinnin perusteita, jota vastaan minä taas opetan hänelle japania. Puuha on hauskaa, joskin toivon nyt että olisimme valinneet ensimmäiseksi isoksi koodausurakaksi jotakin vähän pienimuotoisempaa kuin arkistointiohjelman kirjoille ja cd:ille.

Tein ulkona sen virheen, että avasin silmät. Kutisee, ää!

Tekoälykästä

New York Timesin sivuilla on raivostuttavan koukuttava kivi, sakset, paperi -peli. Pelaaja voi valita, haluaako tekoälyn aloittavan oppimisen puhtaalta pöydältä, vai salliiko sen ynnäillä heti todennäköisyyksiä yli 200 000:sta aikaisemmin pelatusta pelistä. Edellinen on ainakin omalla kohdallani huomattavasti helpompaa. Tekoälyn logiikka on todella yksinkertainen (mutta silti hankala ennustaa, kun pitäisi veikata mitä 200 000 muuta pelattua peliä mahtavat asiasta sanoa), ja sitä pääsee seuraamaan missä vaiheessa tahansa nappulaa klikkaamalla. Havaitsin olevani jopa hieman pettynyt minut päihittäneen logiikan tasoon, sillä olin itse psykologisen sodankäynnin syövereissä ja odotin jotain hieman monimutkaisempaa kuin "mitä muut vastaavan kombinaation pelanneet ovat seuraavaksi valinneet".

Typerä kone.