Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Otava 2013, 380 sivua

Mia Kankimäki ottaa vapaata töistä ja lähtee Japaniin tutkimaan 1000-luvulla elänyttä sielunsiskoaan Sei Shonagonia. Siinäpä pähkinänkuoressa jutun juoni.

Fiilikset ovat vähän kaksijakoiset. Ensinnä plussat:

Konsepti tuntui kiinnostavalta ja luinkin kirjan melko nopeasti. Oli mahtavaa seurata lähteltä "ystävyyttä" joka ulottuu tuhannen vuoden yli ja maailman yhdeltä puolelta toiselle. Pohdin aina silloin tällöin, millaista elämää historian saatossa eläneet toiset ihmislapset ovat eläneet, mitä he ovat siitä ajatelleet ja mikä meitä yhdistäisi, mikä erottaisi. Kankimäki kuroo vuosituhannen eron umpeen sujuvasti ja vetävästi, nautin aikamatkasta ja sen vertailusta nykyelämään noin yleensä ja yhden naisen elämään erityisesti.

Lainaukset Shonagonin kirjasta ovat oleellista ja kiinnostavaa luettavaa ja kirjoittaja on onnistunut niiden kääntämisessä (englannista) minusta varsin hyvin.

Se mitä kolikon toiseen puoleen tulee ei ole oikeastaan "miinuksia" (ikään kuin vastapoolina mainitsemilleni plussille) vaan ennemmin jonkinlainen "toisaalta".

Kirja toimii parhaiten eräänlaisena päiväkirjana, jossa on historiallisia mausteita. Jäin miettimään historiallisen tutkimuksen, tietokirjan, ulottuvuuksia kirjassa: jollei osaa japania, on mielestäni väkisinkin heikossa asemassa tutkimassa japanilaista tuhat vuotta sitten elänyttä kirjailijaa. Vaikka englanninkielisiä lähteitä onkin hyödynnetty ilmeisesti melko paljon (ja sivuhyppy Virginia Woolfiin oli esimerkiksi minusta äärimmäisen mielenkiintoinen), ajattelen väkisinkin että tutkimuspohja jäi vajavaiseksi.

Paljonko englanniksi on kirjoitettu vaikkapa Minna Canthista tai Aleksis Kivestä, jotka hekin sentään elivät huomattavasti vaivaiset sata tai parisataa vuotta sitten? Ja millainen olisi japanilaisen näitä henkilöitä koskeva tutkimus, joka perustuisi vain englanninkielisiin lähteisiin? Suomalaiset sentään puhuvat ja kirjoittavat englantia ahkerammin kuin japanilaiset, joten lähtökohdat lienisivät kaikki asianhaarat huomioon ottaen moninkertaisesti paremmat kuin Kankimäellä.

Kirja etenee kuin historiallinen salapoliisitarina. Se on vetävä formaatti, mutta siihen suhtautuu sitä kriittisemmin mitä vahvempi on tunne siitä että lähdemateriaali ei ole kyllin kattavaa.

Kuitenkin kaikitenkin suosittelen kirjaa, jos historiaan eläytyminen kiinnostaa. Japanologi saattaa turhautua, mutta päiväkirjamaisena matkakirjana ja historiafiilistelynä toimii erinomaisesti. Enhän itsekään ole asiantuntija, joten jupinoistani huolimatta saattaa olla että Shonagon tosiaan on niin vähän tutkittu henkilö, että kaikki tarpeellinen onkin saatu irti käännetystä kirjallisuudesta – ken tietää. Historia on aina jossain määrin spekulaatiota.