Orvokki Leukaluu ja Tarhapäivä

Hiljaiselosta, päivää. Tällä hetkellä useimpiin asioihin käyttämäni tekosyy on muutto, otan sen esiin tässäkin yhteydessä: en ehdi tehdä mitään, koska muutan. Epäilen vahvasti, että kunnon ihmiset hoitavat asiansa paremmin, mutta itse aion olla muuttohuuruissa (=muuttotouhuissa tai potemassa syyllisyyttä siitä että pitäisi olla hoitamassa muuttotouhuja) vielä viikkoja.

***

WSOY 2013

Miina Supisen kirjoittamaa, alun perin radiokuunnelmina osittain Orvokki Leukaluun urakirjaa on natusteltu blogeissakin viime aikoina sen verran, että sen kanssa ählääminen nyt tuntuu vähän turhalta. Sitä silmällä pitäen niputin samaan toisenkin kirjan, siipalle ääneen lukemani Eve Hietamiehen Tarhapäivän. Ääneen lukiessa kirjaprojektit usein pitkittyvät, joten kovin rehevää juttua siitäkään yksinään ei ehkä tule.

esitettyä

Orvokki Leukaluu on radiossa kuulijoitaan ammatinvalinnassa opastava psykologi. Kukin vajaasta 50 jutusta alkaa sillä, että Leukaluu lukee ohjeman kuulijalta saamansa avunpyyntökirjeen, johon hän sitten vastaa radio-ohjelmassaan. Äänikirjana kuuntelemani teos alkaa kehystarinalla, jossa Miina Supinen lähtee jännityksissään ja nöyränä pyytämään Leukaluulta uusintalukua nauhalle, jotta hänestä pulppuava tieto voitaisiin tallettaa koko ihmiskunnan onneksi ja vauraudeksi.

Ensinnä on sanottava, että äänikirjassa Leukaluun osan esittävä Miitta Sorvali on roolissaan erinomainen. Omanarvontuntoinen, matalaääninen radiopersoona piirtyy elävänä silmien eteen. Leukaluu onkin aika hulvaton hahmo. Monet kirjeet alkavat sillä, että kirjoittaja kuvailee omia taitojaan ja kiinnostuksenkohteitaan ja kysyy, mikä työ sellaiselle henkilölle sopisi. Leukaluu visioi niin että tyrät ryskyvät ja onnistuu vääntämään päivänselvät uravaihtoehdot päälaelleen. Muuankin onneton nostaa esiin rujot piirteensä, mistä Leukaluu saa syyn arvella että mies on sairaalloisen kiinnostunut ulkonäöstään ja sopisi siis mahdollisesti malliksi! Eräs onneton erehtyy toivomaan uraa psykologina, mistä Leukaluu tietysti vetää hienoisen herneen nenäänsä, eihän hänen hommaansa mikä tahansa "Petteri Sipoosta" pysty.

Jotkut jutut naurattavat kovastikin, jotkut eivät juuri ollenkaan. Hieman epätasaista menoa siis, mutta kuuntelin naurujen perässä kaikki kolme levyä, kuuntelutin saman tien – autossa kun oltiin – siipallakin, ja lykkäsin mökkituliaisina ennen laina-ajan päättymistä vielä siskollekin. Meistä kolmesta jokainen tykästyi Leukaluuhun. Totuuden nimessä on kerrottava ainoasta soraäänestä: siskon äänikirjakuuntelu päättyi autossa lyhyeen, kun poikaystävällä paloi käämi Sorvalin huolekkaaseen artikulaatioon. ;) Muut kuitenkin tykkäilivät. Olen erityisen tyytyväinen, sillä tämä merkitsee uutta voittoa ponnistuksissani saada siippaseni suhtautumaan kirjoihin suopeammin.

Tartuin kirjaan hieman epämääräisin tuntein: en päässyt oikein Apatosauruksen maa -novellikokoelman henkeen mukaan (mistä jäi vähän tosikko olo), vaikka Liha tottelee kuria olikin mieluisa lukukokemus. Olen saanut henkilökohtaisen vapautuksen, kun tämä taas suurimmaksi osaksi nauratti. :D Parasta on Leukaluu itse, sekä sfäärit, joihin Supinen parhaimmillaan saa Leukaluun usutettua. Parasta on, kun melkein sinikkanopolamaiseen tyyliin arkisesta puuhasta saadaan puhallettua yleviä elämän sinfonioita ja huippuhetkiä.

... Hmm, nyt koen polttelevaa tarvetta jatkaa vertailua vähän. Supisen tyyli on toisinaan ehkä Nopolaa rosoisempaa tai karumpaa tai ällömpää. Mehiläishoitajan työtä esittelevän luvun aikana nauraa käkätin sille, miten Leukaluu kuvailee neutraliin sävyyn hunajantuottoprosessia, jossa mehiläiset oksentelevat kennoihin. Nopolan hurtti huumori tulee usein esille jonkinlaisena sosiaalisena tai psykologisena kömpelyytenä (voiko niin sanoa?), Supinen kuvailee mehiläisten ykäilyä. Oletteko samaa mieltä? Tämä groteskimpi lähestymistapa ei uponnut Apatosauruksen maassa, jossa sitä oli muistaakseni suht runsaasti, mutta Urakirjan kohdalla se upposi paremmin.

***

Otavan pokkaripainos 2013

Eve Hietamiehen Tarhapäivä toteutettiin myös siippalukuna, koskapa edellinen osa eli Yösyöttö häneen upposi. Yösyötössä nelikymppisestä Antti Pasasesta tuli vauvaikäisen Paavon yksinhuoltaja, kun vaimo Pia synnytyksen jälkeen ja hurautti taksilla tiehensä. Tarhapäivässä Pasasen läheisen ystävän, Ennin, Terttu-tytär tulee asumaan joksikin aikaa jätkien kämpille. Antti on tietysti helisemässä, kun pikkutytön tarpeet osoittautuvat kovin erilaisiksi kuin pikkupojan. Asua on vaihdettava monta kertaa, jotta sopiva löytyy, tukka pitää osata harjata ja laittaa nätisti ja niin päin pois.

Antin vastuu sen kuin lisääntyy, mutta usko omaan pärjäämiseen isänä hupenee samaa tahtia kuin pyy maailmanlopun edellä. Tarhalappujen, pörröpompuloiden ja pepun pyyhkimisen oheen hän kaipaa omaa aikaa ja tilaa, jota yksinhuoltajalla on niukasti. Nykyinen ex-vaimokin aiheuttaa harmaita hiuksia halutessaan osallistua Paavon kasvatukseen omista mielialaheilahteluistaan huolimatta.

Oli kiva lukea Yösyötölle jatkoa. Tarhapäivä ei ehkä ihan yltänyt avauksen tasolle, mutta se oli kuitenkin hauska ja viihdyttävä sekä minun että siipan mielestä. En esimerkiksi oikein ymmärtänyt, miksi Pasanen ottaa niin paljon paineita tarhantätien lähettelemistä viestilapuista... Lisäksi paljon jännitystä ja synkistelyä saadaan aikaan siitä, kun Enni loukkaantuu verisesti Antille, enkä aivan ymmärtänyt, miksi reaktio on näin voimakas. Tykkäsin kuitenkin monista hahmoista: Paavo ja Terttu ovat erilaisuudessaan hauska pari; entinen naapuri, perheellinen poliisimies Reponen on jäyhyydessään hellyttävä "bestis" Antille; torvi työkaveri Peippo, räväkkä Nelli-Tupperware ja lapsiaan sukupuolineutraalisti kasvattava äiti Amma-, luomu- ja homeopaatti-intoilija Pihla-Puolukka.