maanantai 24. kesäkuuta 2013

Terttumarja erehtyy

!!!!

Aloitan rempseästi huutomerkkirivistöllä, sillä se oli tuntemukseni, kun leirintäalueen asiakkaille tarkoitetussa pikkiriikkisessä kirjastossa havaitsin Aili Somersalon vuonna 1946 painetun kirjan Terttumarja erehtyy.

Hypistelin kirjaa ja panin sen ensin hyllyyn takaisin. Palasin pihalle, jossa jatkoimme yyber-coolin seurueeni kanssa känäämistä siitä, miten taipuu verbi, joka esiintyy muun muassa eräässä joululaulussa "niin repo sanoiksi virkki". Sanomalehteä selailtiin. Aurinkovoidepurkkeja availtiin. Taivaalle tuijoteltiin ja pohdittiin, mihin järjestykseen pitäisi sijoittaa Aliaksen pelaaminen, saunominen ja grillaaminen. Sitten en kestänyt enää. En saanut Terttumarjaa mielestäni. Könysin ylös penkiltä ja hain Terttumarjan erehdyksineen.

Kellottelin kalliolla ja perehdyin antaumuksella Terttumarjan vastoinkäymisiin. Hän on suloinen lapsi, jonka Lehdot ottivat orpokodista omakseen, kun esikoisen jälkeen näytti perheenlisäys takkuilevan. Äiti-Lehto rakasti häntä hellästi, kunnes pikku Sinikka saapui maailmaan, ja äiti alkoi pitää Terttumarjaa käenpoikana pesässään.

Mainittu kallio ja sillä luettu Terttumarja erehtyy.
Kun tasapuolinen isä on työmatkalla, äiti ja kaunaa kantava esikoinen, Sirpa, lähettävät reippaan ja tunnollisen Terttumarjan pois kotoa tekemään sairaanhoitajan työtä erääseen kaupungin huvila-alueen huviloista, jotta hän oppisi pikku hiljaa elättämään itsensä.

Tossunpohjan huvilassa Terttumarja tapaa sirkeän Mummulin, sisäkön (Mirkku kelvoton) ja Mummulin lapsenlapsen eli hajamielisen tohtorin, jonka mielestä Terttumarjan silmät ovat kuin Adrianmeri Abbazin edustalla. Kaikki on kaunista ja ihanaa, ja äidin anteeksianto kajastelee Terttumarjan mielessä, kunnes jo seuraavana päivänä käy ilmi, että hän on mennyt väärään taloon. Kiiluvasilmäinen vanhus, jota Terttumarjan oli tarkoitus mennä hoitamaan, asuu viereisessä talossa. Siellä on kolkkoa ja ikävää, hoidettava potilas repii Terttumarjan kaunista palmikkoa ja raapii käsiä. Talon isäntä on kylmäkiskoinen, ja talossa myös asuva sisarentytär on kateellisen Sirpa-siskon pahansuopa toveri, Rauni. Siinä sitä sitten jännitetään, pääseekö Terttumarja-rassu takaisin Mummulin luo ja antaako äiti hänelle anteeksi.

Olen kauhean harmissani, etten hoksannut ajoissa ottaa vaikka valokuvaa joltakin sopivalta aukeamalta, jotta olisin saanut tekstinäytteen. Kirjoitusvälineet kynästä tietokoneeseen olivat kotosalla.

Terttumarja on tietysti täydellinen olento. Kaunis ja kaino ja lempeä ja laupias. Hahmojen jaottelu hyviksiin ja pahiksiin on kuin Lumikissa konsanaan, mutta 40-lukulaisessa kielenkäytössä oli tenhoa. Vanhanaikaisessa painokoneessa oli niin paljon puhtia, että kirjaimet erottuivat hentoisina kohoumina sivun takapuolellakin. Kirjoituskonemaisilla kirjasimilla painetuilla riveillä tunsi kelluvansa melkein kuin selän takana liplattavalla kesäisellä merellä. Tossunpohjan huvila. Mummuli. Mieltä virkistävä "koffeini". Kuvastimet, talouskoulut, sateensuojat. Keskellä unen herätetyt ihmiset, jotka nousevat "sekaisin aivoin", jotka neulovat "jumppereita" ja jotka sokeeraavan paljastuksen kuultuaan hätkähtävät kuin olisivat saaneet "sähkötärähdyksen".

Kirjasta oli loppujen lopuksi riemua muillekin kuin vain itselleni. Nelihenkisen seurueemme yksi jäsen oli päiväunilla, toinen halusi nauttia ansaitusta lomahetkestä oman kirjansa parissa ja kolmas vaati minua pitämään itselleen seuraa, joten Terttumarjan kohtalon kiehtomana ehdotin, että hakisimme meille molemmille juomat, lukisin ääneen vielä yhden luvun ja herättäisimme sitten päiväunostelijan kolmanneksi johonkin lautapeliin. Näin tehtiin, paitsi että aurinkoisella kuistilla luettiin ääneen kaksi, jollei kolmekin, lukua orporaukan seikkailuista.

Jaettu hupi on paras hupi, sillä saunan jälkeen kuulijakunta lisääntyi vielä yhdellä, ja huomasin olevani onnesta soikeana, kun sain jakaa sen mahdottoman omintakeisen tunnelman, joka syntyi kesästä, lapsuuskesien tutuista maisemista, joutilaisuudesta ja siitä 40-luvun kirjasta. Tarina kirvoitti kuulijakunnassa ja lukijassa naurua sekä tahallisella että tahattomalla huumorillaan, mikä oli olennainen osa koko juttua. Jotain melodramaattista murhenäytelmää tuskin olisimme jaksaneet porukalla ällistellä useamman luvun verran, vaikka se olisi miten pursunnut talouskouluja ja kuvastimia.

Niin että kiitos Aili Somersalolle pienimuotoisen kesäelämyksen tuottamisesta yli 60 vuotta vanhalla kirjallaan, juhannusseuralle joka jaksoi innostua kanssani kyseisestä opuksesta ja sille henkilölle, joka kyseisen kirjan oli 50 sentillä ostanut ja lahjoittanut lomalaisten pieneen kirjastoon.


Terttumarja erehtyy
Aili Somersalo
Karisto, 1946
leirintäalueen "kirjastosta"

2 kommenttia: