Raimo Pesonen: Automies

Suloinen Automies.

Siltala 2012

Kuulun siihen kansanosaan, jonka mielestä moottoriurheilu sananakin on oksymoroni. Juuri siihen, jonka mielestä auton voi rinnastaa muitta mutkitta vaikkapa hissiin: sillä pääsee paikasta toiseen ja siinä kaikki. Siihen, jonka mielestä kaikki "hienot" autot ovat juuri niitä noloimman näköisiä. Odotin tältä kirjalta mielenkiintoista kertojaa ja näkökulmaa ja sen sain.

Raimo Pesosen kirjan päähenkilö on Automies. Hän ei juuri puhu eikä pussaa. Hän ei ota kantaa, paitsi milloin toistelee itseään äänekkäämpien ja kärkkäämpien kavereidensa mielipiteitä. Siinä missä kaltaiseni viherpiipertäjät katselevat teekupista nousevaa höyryä aivojen estetiikkamittari onnesta väärällään, Automies herkistyy sateen kastelemasta katuvaloissa kiiltelevästä moottoritien rampista. Audimiesstereotypia on onneksi pidetty kaukana Automiehen hahmosta, lopputulos on aidon tuntuinen.

Taidan vastaisuudessa katsella karvaisemman puoliskoni autointoilua lempeämmällä silmällä. Romaanissa auto näyttäytyy sangen monipuolisena härpelinä. Siinä voi nähdä vapautta, omavaraisuutta, mahdollisuuksia ja kauneuttakin. Toisaalta on vaara, että vapaus muuttuu juurettomuudeksi ja ajaminen ajelehtimiseksi. Automies on ansiokkaasti tiivistetty kertomus tasapainoa tavoittelevasta taviksesta. Tunnelma on melankolinen, mutta tunnelin päässä kajastaa valo.

Lisäpisteitä on pakko viljellä vielä Jussi Karjalaiselle graafisen ilmeen onnistuneesta toteutuksesta. Yksinkertainen kannen valokuva pursuaa mielijohteita jo itsessään, mutta muut "ylimääräiset" kuvat takakannessa ja lipereissä muodostavat jo ikään kuin pienen taidenäyttelyn. Mieleen tulevat taannoin julkisuutta saaneet valokuvat bingohalleista. Siipan mielestä kädet etukannen kahvikupilla näyttävät pitelevän astiaa kuin auton rattia. Lusikka olisi kuulemma vilkkuviiksi. Että kuva-analyyttistä keskustelua joka kotiin on luvassa kaiken muun hyvän päälle.

Sitaattipyörästä teille valikoitui seuraava virke, joka on mielestäni aika näppärästi sorvattu:
Hullu-Hanna tuijottaa minua hetken ja sanoo että totuus on noutopöytä, jokainen valitsee mieleisensä yhdistelmän ja palauttaa sen mitä ei jaksa niellä.

P.S. Hyvää Aleksis Kiven ja kotimaisen kirjallisuuden päivää!