Rojektit

tiistai 26. kesäkuuta 2012

David Nicholls: Starter for Ten

Juoheva lukuromaani lienee aika osuva määritelmä.

Paljon on ollut puhetta David Nichollsin aiemmasta One Day -kirjasta (suomennettu Eräänä päivänä). Niinpä kun sitten näin Starter for Tenin (nimi viittaa brittiläiseen tietovisaan) työelämätuutorini kirjahyllyssä, kysyin josko sen saisi lainaan. Saihan sen. Jälleen kerran kävi niin, että uusi tulokas kiilasi keskeneräisten kirjojen ohi ja tuli luetuksi ennen aikaisemmin aloitettuja.*
Hodder, 2007

Kirjan päähenkilö on Brian, televisiovisailujen ääressä varttunut nuorukainen, joka pääsee (stipendin turvin?) opiskelemaan kirjallisuutta yliopistoon. Nuori mies on innoissaan aikuistumisesta, jonka ilmiselvästi luulee tapahtuneen jotenkin taianomaisesti yhdessä yössä. Hän on nuori, innokas ja vilpitön:
- "19-vuotias mies" *haahahahaahaha* ^___^
- kun jotain aloittaa, vaikka uuden harrastuksen, on ensimmäisenä murehdittava mitä tehdään sitten, jos käykin niin, että on liian lahjakas ja pärjää liian hyvin

Tarina etenee Brianin minä-kertojan johdolla, ja jokaisen luvun alussa on tietokilpailutyylinen kysymys ja vastaus (joiden älysin liittyvän kyseisen luvun tapahtumiin noin luvun 15 kohdalla, miten noloa!). Nippelitietoa Brianilla on paljon, mutta elämäntaitoa ja ihmistuntemusta vähän.


Kirja on hauska ja sai nauramaan ääneen useamman kerran (erityisesti muistan kohdan, joka meni jotenkin niin että "It was strange and unsettling, like seeing Stalin on a skateboard."), joskin kuitenkin tuntuu, että nuoren Brianin seikkailut nöyryytyksineen saattavat ehkä osua vieläkin tarkemmin juuri brittien nauruhermoon (takakannen kehulainauksissa ensimmäiseksi vakuutetaan kirjan hauskuutta). Lisäksi luokkayhteiskunta-asioihin en osaa tempautua mukaan ehdan britin lailla. ...Jaha, yritän tässä näemmä löytää selitystä sille, miksi kirja ei minusta ollut ylitsevuotavan mahtava ja uskomaton kokemus. :) Juttuja on ollut niin paljon, että taisin odottaa jotain aivan käsittämätöntä.

Maailmani ei järkkynyt, mutta lukisin kuitenkin ehdottomasti Nichollsin muuta tuotantoa. Starter for Ten oli lukukokemuksena viihdyttävä, sympaattinen, hauska, ja moni aikoinaan "19-vuotias aikuinen" voi löytää siitä kaikupohjaa kansallisuudesta riippumatta. Nuoruus on pompöösiä ja hämmentynyttä aikaa, sitä tämä kirja kuvaa oivallisesti. ^_^;

P.S. Joku mainitsi mielenkiintoisena mielipiteenä että Nicholls muistuttaisi Nick Hornbyä. Kuulostaisi kyllä hyvin mahdolliselta. Viimeksi luin viitisen vuotta sitten hänen nuorille suunnatun Slam-kirjansa, mikä ei liene paras mahdollinen vertailukohta... Mikäli muistan oikein, Poika oli toisaalta tyyliltään samalla tavalla sympaattinen, huumorilla maustettu kuvaus. Mielipiteitä otetaan mieluusti vastaan!


* Esimerkiksi ikuisuuden sivupalkissa keikkunut Japanin sydämessä on oivallinen kirja, suosittelen lämpimästi, mutta noin 20 sivun jälkeen tunnen olevani täynnä tietoa ja haluan sulatella. Ikävä kyllä lopputulema on, että lukeminen kestää iäisyyden. Kustantajan näkökulma on myös kiinnostava ja sympaattinen, mutta sitäkään en halua lukea monta lukua kerralla.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus

WSOY, 2010
Ikkuna Eurooppaan aukeaa täten Puolassa Karoliinan haasteen puitteissa.

Alkoi seksikohtauksella. Ei lupavaa.

Sen jälkeen siirryttiin onneksi muihin aiheisiin, ja meno parani sen myötä huomattavasti.

Andrzej Sapkowskin Noituri-sarja (Witcher) on takakannen mukaan niittänyt mainetta miljoonien rakastamana pelinä. Viimeinen toivomus on sarjan ensimmäinen osa. Päähenkilö on Geralt, fantasiamaailman aliarvostettuun noitureiden ammattikuntaan kuuluva mies, jonka työtä on etsiä ja tappaa hirviöitä maksua vastaan. Monet pitävät noitureita palkkamurhaajina, eivätkä ammatinharjoittajat nauti kovin suurta luottamusta.

Lähdetään liikkeelle takakannesta. Kyseessä on siis pelin pohjana toiminut kirja. On sanottava, että kirja sopii peliksi rakenteensa puolesta kuin nakutettu. Pohjalla kulkee ikään kuin yksi erillinen nykyajassa tapahtuva juoni, joka etenee erillisten seikkailujen välissä. Eikö aika monissa peleissä perusratkaisu ole juuri se, että on tehtäviä toisensa perään ja siinä välissä sitten on jokin animaatiosysteemi, joka sitoo tapahtumia yhteen tai ainakin petaa jotain yhdistävää tekijää erillisille tarinoille?

Novellimaiset seikkailut ovat omia kokonaisuuksiaan, ja jollei takakannessa vakuutettaisi kirjan ilmestyneen ennen peliä, houkuttaisi kovasti uskoa järjestyksen olleen päinvastainen. Itse tykkäsin rakenteesta siksi, että se oli niin nopeatempoinen. Edellinen Buzz Aldrin -- Taviksena olemisen taito oli verkkainen ja luvuiltaan pitkä, joten nyt tuntui mukavalta lukea yksi kokonainen tarina iltasaduksi/kahvilassa/jotain.

Kas niin. Seuraavaksi takakannessa luonnehditaan kirjaa näin: "Fantasiaa vaativaan makuun: älykästä huumoria ja synkkien metsien melankoliaa." Vakavahko Geralt saa seurakseen puolivälin paikkeilla humoristisen sivuhahmon. Klassinen ratkaisu, mutta toimii. Itse en pitänyt huumoria erityisen älykkäänä... vaikka fantasiakirjallisuuden tuntemukseni on toisaalta aika heikko, joten en sinänsä osaa verrata genren muihin edustajiin. Aloin lämmetä sanailulle vasta loppua kohden, nimikkoseikkailua lukiessani. Nyt jää mietityttämään, saako Sapkowski nokkeluusgeneraattorinsa tasaisempaan vireeseen sarjan toisessa osassa.

"Synkkien metsien melankolia" on osittain totta, sillä kirjasta saa sen käsityksen, että jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt. Etkä iloisesti. Omalta sohvaltaan käsin lukija tosin saa yllättyä iloisesti, sillä Geralt kohnaa metsissä ammattinsa puolesta, ja vastaan tulevat otukset ovat usein muuta kuin miltä näyttävät. Virkistävää. Kirjassa käydäänkin keskustelua siitä, mikä/kuka on hirviö ja kuka ei. Pisteitä tämän kysymyksen sisällyttämisestä tarinaan. Hirviö-käsitteen kääntelyllä on saatu aikaan muutama osuva juonne tarinaan. Kannen mainostama melankolia tai surumielisyys eivät kuitenkaan jääneet päällimmäisiksi mieleen (toisin kuin Ali Shaw'n luomasta miljööstä kirjassa Tyttö joka muuttui lasiksi).

En tunne itäeurooppalaisia satuja (vielä... Slaavilaisia satuja -teos odottelee kotosalla, hihii), mutta viittauksia täälläkin päin tunnettuihin tarinoihin oli hauska bongailla: Lumikki, Tuhkimo, Hamelnin pillipiipari, Tähkäpää... Kirjassa olikin jotenkin ihan kirjaimellisesti satumainen, sadunomainen tunnelma. Ihan perinteisesti on ihmeellisiä öttiäisiä metsässä, ja sitten mennään ja kohdataan ne ja omat pelot. Tekee mieli lukea taas jotain vanhoja satuja, joissa oli lasiavaimia ja henkiin herääviä puusotamiehiä. :)

Tapani Kärkkäisen käännös on tyylillisesti onnistunut, mutta yksityiskohdissa epätasainen. Sanavalinnat ovat yleensä osuvia (esimerkiksi 'valveilla' istuu paremmin mystiseen fantasiamaailmaan kuin proosallinen 'hereillä', enkä pane pahakseni jos nuolta joskus kutsutaan 'vasamaksi'), mutta toisinaan käytetään sitten aivan tyyliin sopimattomia ilmauksia, kuten toistuvasti 'vaan' (merkityksessä 'vain') ja 'ihan' (sen sijaan että olisi sanottu 'aivan'). Peräänkuulutan myös 'tulla tapahtumaan' -tyylisen futuurin ponnekkaampaa välttelyä. Oikoluku olisi ehkä pitänyt tehdä huolellisemmin, koska silmään osuu tasaisin väliajoin kirjoitusvirheitä, rektio-ongelmia tai jotakin muuten omituista, kuten hämmennys sanoissa puuskassa/puuhkassa ja koittaa/koettaa. Lukukokemuksen kannalta onnistunut tyyli on kuitenkin tärkeämpi, koska typoja ei kuitenkaan kukkinut joka aukeamalla. Erityistä kiitosta ansaitsevat erilaiset kasvien ja otusten nimet, joista osa lienee kääntäjän oman makustelun tulosta.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Buzz Aldrin – Taviksena olemisen taito

Ihminen jota rakastat on 78,2% vettä eikä ole satanut moneen viikkoon.

Johan Harstadin kirja Buzz Aldrin – Taviksena olemisen taito vei meikäläisen mennessään sivulle 14 mennessä. Polvet notkahtivat jo ensimmäisten sanojen kohdalla, jotka tuossa yllä ovat kursiivilla.

Ajattelin liian kauan.
En sanonut mitään.
Istuin pää painuksissa ja kuulin kuinka sekunnit vetivät takit niskaansa ja menivät mielenosoituksellisesti takaovesta ulos.

Mahtavaa.

Gummerus, 2007
Vaan tiedätkö kuka Buzz Aldrin on? Toinen ihminen, joka astui Kuun kamaralle. Päähenkilö Mattias haluaa olla samanlainen "rivisankari", ei Armstrongin kaltainen juhlakalu. Hän ei halua huomiota eikä kuuluisuutta, vaan pyrkii täyttämään oman tehtävänsä yhteiskunnan tärkeänä pikku hammasrattaana. Siksi Mattias ei suostu parhaan ystävänsä bändiin solistiksi, vaikka hänellä on upea ääni.

Ikävä kyllä Mattiaksen tyttöystävä saa lopulta tarpeekseen syrjäänvetäytyvästä miehestä ja jättää tämän. Työpaikka puutarhallakin menee alta, sillä ihmiset ostavat kukkansa nykyään marketeista. Isku on Mattiakselle kova. Pian hän löytää itsensä Färsaarilta, jossa hän laittaa elämäänsä uuteen uskoon. Onko massaan häviämisen toive kuitenkin pelkuruutta? Ja haluaako joku oikeasti olla se unohdettu kakkonen, kolmonen tai viidestoista, vai tahtooko jokainen taviskin sisimmässään joskus olla ykkönen?

Kannessa mainostettiin, että norjalaista Johan Harstadia on luonnehdittu "pelottavan lahjakkaaksi", mutta en ehkä sitä pelottavaa tässä kuitenkaan nähnyt. Kirjassa on erinomaiset, huolellisesti kirjoitetut hahmot (isä on ihana), ja kieli on yksinkertaista, mutta omaperäistä ja ilmaisuvoimaista. Siinä mielessä taputan karvaisia käsiäni.  500 sivussa ja rapioissa on kuitenkin paljon kannattelemista, vaikka kieli olisi kuinka omintakeista: ehdin vähän ehkä jo leipääntyä. Myös kirjan viesti tuntui jotenkin lipeävän käsistäni. Päähenkilön dilemmasta olin vielä jotenkin kärryillä, mutta 500 sivussa on paljon muutakin... Tuntuu jälleen kerran, että olen lukenut jotakin nerokasta, mutten tajua sitä. ;)

Antaisin kirjalle siksi arvosanaksi ehkä 3/5, mutta toisaalta pidin kirjoitustyylistä ainakin nelosen edestä. Suomentajana häärinyt Katriina Savolainen on suoriutunut urakastaan nähdäkseni erinomaisesti ja onnistunut säilyttämään tekstin iskevyyden.

Kirjoittelen tässä siis vähän sekavin aatoksin. Antoisinta itselleni oli juuri tuo kieli, moniulotteiset henkilöt, Färsaaret tapahtumapaikkana ja taviskysymyksen pohtiminen. Pököpäänä jäin vähän nyreäksi, koska tunsin missanneeni jotakin. Keskustelisin mielelläni tästä jonkun muunkin kanssa, joten lukekaa ihmeessä! On tuossa hyviä puolia jo aikas monta. :)

Oheisen kirjan myötä eurooppalainen maailmanvalloitus etenee Norjaan (Färsaaria kun haasteessa ei erikseen ole).

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Hiljaiseloa ja Manu Larcenet

Olen viettänyt hektistä hiljaiseloa viime päivät. Tahtoo sanoa, että en esim. juurikaan näe kavereita enkä päivitä blogiakaan (kun ei ole aikaa lukea), vaan olen tahkonnut kuumeisesti paria käännösprojektia. Aihepiirit aivan eri maailmoista. Toisessa dokumentoidaan vapaaehtoisprojektien organisointia, toisessa vilahtelevat DNS- ja datapalvelimet sun muut. Sohvaani on muodostunut arsen mallinen kuoppa ja niska anelee armoa, mutta vielä henki pihisee. Päällekkäisyydet työrupeamissa loppivat maanantaina, mutta dokumenttien uppaaminen Wordpressiin nieleekin yllättävän paljon aikaa... ainakin kun sitä tekee näin liukuhihnatyyppisesti.

Välipalapäivityksenä voisin vähän levittää sanomaa ranskalaisesta Manu Larcenet'sta, jonka sarjakuvien lukemiselle olen pihistänyt aikaa käännöshässäkänkin keskellä. Esimerkiksi torstaina jouduin ihmisten ilmoille, kun äitini pakotti allekirjoittaneen hakemaan naisten kuntovitospaidan Paavo Nurmen stadionilta. Löin monta kärpästä yhdellä iskulla ja tein yhteensä noin kuuden kilometrin kävelylenkin, joka yhdisti pisteet stadion, kahvila ja kirjasto. Kahvilassa istuin jäähtyvän teen äärellä ja luin Elämän oppitunteja, joka on toinen osa Pieniä voittoja -sarjaa (ranskaksi Le combat ordinaire, "se tavallinen taistelu", mikä sekin on hauska, mutta tykkään kyllä tuosta käännöksestä tosi paljon).

Tämä kuuluu jälleen sarjaamme "isä ja minä", koska en olisi ehkä koskaan päätynyt sarjaa lukemaan, jollei isä olisi lykännyt sarjan ensimmäistä osaa käteeni viimeksi kotona käydessäni. Ensimmäisessä osassa esitellään sarjan päähenkilö Marco, nuorehko ranskalainen lehtivalokuvaaja, joka pitää sapattivapaata hermojen prakaamisen vuoksi. Oli miten oli, toisessa osassa Marco on päättänyt palata töihin. Hän työstää näyttelyä eläköityneen isänsä työkavereista, jotka vielä painavat duunia telakalla. Sattumalta hänen näyttelynsä yhdistetään valokuvauksen legendan näyttelyyn, mistä Marco on innoissaan... ainakin kunnes käy ilmi, että nero onkin idiootti. Onkohan se totta? Voiko todella hipoa täydellisyyttä, kuvata maailmaa kouraisevasti, aidosti... ja olla korskea pässinpää? Ehkä voi. Eikös Mozartkin ollut aika sietämätön? "Jos tuotanto on parempi kuin taiteilija, miksei työ yhtään paranna tekijäänsä?"

Albumi ei mitenkään rieku hienouttaan, vaan on oikeastaan aika eleetön. En tiedä sarjakuvista tarpeeksi antaakseni mitään nerokasta arviota tämän nimenomaisen albumin ansioista, mutta itse pidin sen selkeästä kuvituksesta ja tarinan "romaanimaisuudesta". Marcolla on eräs erityisen kiinnostava ja ajankohtainen keskustelu erään telakkamiehen kanssa, ja olisin mielelläni lukenut siitä vastakkainasettelusta lisää: siis vanha, käytännönläheistä työtä tekevä konservatiivi ja nuorehko, työkseen valokuvaava liberaali. Kakkososa on itsenäinen, mutta sivuosassa olevaan juonteeseen saa enemmän lihaa luiden päälle, jos on lukenut ykkösenkin. Jokin tuossa romaanimaisuudessa kiehtoo. En niinkään tunne olevani ole mitenkään erityisen hullaantunut, mutta toisaalta ei tarvinnut kyllä kauan miettiä kirjastossa että ottaisiko nyt sen kolmannenkin osan mukaan vai ei. :) Vedenpitävä merkki on sekin, että lainasin sen ranskaksi, ja nyt mietin että ehkä sittenkin haluaisin lukea sen suomeksi. (Luen ranskaksi vain tylsiä kirjoja, koska ymmärrän sitä niin huonosti.)


P.S. Palautin kirjoja kirjastoon, ja koska olen sopinut itseni kanssa, etten lainaa lisää kirjoja, ennen kuin useimmat vanhat lainat on palautettu, lainasin lämpimikseni Larcenet'n ensimmäisen suomeksi ilmestyneen albumin Robin Hood – Metsien ikämies. Nimi oli niin mahtava. Aika erikoinen kokemus. Robin Hood on pappaikäinen, ja alzheimer saa välillä nupin aivan sekaisin. Onneksi vierellä on aina Pikku-John selvittämässä asiaa kunnon kalautuksella. Nottinghamin sheriffi on aito lännensankari (hänkin jo ikämies), joka haluaa Robinin hautaan Sherwoodissa kuljeskelevien turistien turvallisuuden nimissä. Huumori ei ihan osunut meikäläiseen, mutta ajoittain käännös ja piirrokset pelasivat yhteen niin että naurahdin. Kaltaiseni hissukan näkökulmasta tämä oli tosi indietä ja "jotain ihan muuta". :)