Patrick deWitt: Sistersin veljekset

Siltala, 2012

First things first: upea kansi. Ei ihme, että englanninkielisen laitoksen kansigrafiikka on jätetty myös käännöstä koristamaan, sen verran huomiotaherättävä ja tyylikäs se on. Good going, Dan Stiles, missä vaikutatkin.

Sistersin veljekset (eli alun perin The Sisters Brothers, hii!) on Kanadasta Oregoniin muuttaneen Patrick deWittin 1800-luvulle sijoittuva kertomus veljeksistä nimeltä Charlie ja Eli. Salaperäinen kommodori palkkaa heidät uudelle keikalle: heidän on ratsastettava Kaliforniaan ja pantava päiviltä Hermann Warm, koska tämä on varastanut jotakin kommodorilta.

Veljekset ovat luonteiltaan kovin erilaiset. Vanhempi Charlie on dominoiva ja julmakin, kuopus Eli taas verkkainen pohdiskelija, vaikka temperamentti viekin joskus mennessään. Ajoittaisista erimielisyyksistä huolimatta veljekset tunnetaan laajalti tehokkaana kaksikkona. Etenkin Eli on mielenkiintoinen hahmo, pohdiskeleva tappaja.

Kirjaa kuvaillaan westerniksi (onko se genre?), enkä ole aiemmin lukenut mitään aiheistoon liittyvää. Leffojakin katsonut vain pari hassua. Siinä mielessä tämä oli ihan mukava kokemus, mutta jokin jäi uupumaan. Kieli oli aika latteaa, vaikka ainahan voi miettiä, miten sitä olisi sähäköittänyt sellaisella tavalla, joka sopisi kertoja-Elin suuhun luontevasti. Jotenkin vain on sellainen fiilis, että jotain tästä olisi voinut puristaa vielä irti. Nopealukuinen kesäkirja, ehkä vaihtoehto perinteiselle kesädekkarille. Mielenkiintoisen historiallisen ulottuvuuden toi uutuuskeksintö hammasharjan sekä puudutusaineen esittely ja kultakuumeenaikaisen San Franciscon kuvailu.

Mökkipäiviä jäljellä vielä kolme, sitten Mänttään kyldyyritapahtumaan. Huraa!

Merkillisiä sanoja maailmalta

Schildts, 2006

Tingon tarkoitus ja muita merkillisiä sanoja maailmalta on Adam Jacot de Boinodin kirjoittama ja Jyrki Liikan suomeksi toimittama kirja eriskummallisista sanoista ympäri maailmaa.

Hauska on, muttamutta...

Riippuu kontekstista, sanotaan viisaasti ainakin täkäläisten kääntäjäopiskelijoiden paidoissa. Kontekstia olisin kaivannut enemmän näihinkin sanoihin. On jotenkin vaikea hahmottaa tai kunnolla tajuta, mitä esimerkiksi ho'oponopono tarkoittaa, vaikka perässä on selitys (ratkaista ongelma puhumalla asiat halki). Miten tuommoista käytetään? Kaipaisin jonkinlaista lausetta ja sen käännöstä, jotta paremmin hahmottaisi kulloiseenkin termiin liittyvät piirteet, osaisi arvostaa paremmin ilmauksen tiiviyttä... tai jotain. Toisaalta hupaisien sanojen lukemiseen leipääntyy suhteellisen nopeasti, joten etenkin kontekstittomat ja siten hankalasti hahmotettavat sanat tulee ohitettua ehkä nopeammin kuin ne ansaitsisivat. Enpä olisi uskonut määritteleväni mitään kirjaa näin, mutta pikku pätkinä luettavaksi sopivana tämä voisi olla esimerkiksi oivallinen vessakirja vessalukijoiden heimoon kuuluville.

Muutenkin minulle olisi lauseyhteyksien selostamisen ohella kelvannut vähän kuivakampikin lähestymistapa. Esimerkiksi tietolaatikot, joihin on kerätty ulkomaillakin jotakin tarkoittavia suomenkielen sanoja, eivät ole järin kiinnostavia. Joku perinteinen viroheitto nyt vielä menettelee, kun suht läheisestä sukulaiskielestä on kysymys ja ääntämyskin on samankaltaista ('home' tarkoittaa etelänaapurissa hallitusta), mutta huumori ei oikein enää pure jos 'joka' tarkoittaa swahiliksi isoa käärmettä. Jos 'vanne' tarkoittaakin ranskassa letkautusta, niin sitäkin se on vain kirjoitettuna, koska ranskalaiset ääntävät sen sitten kuitenkin eri tavalla... pelkkä kirjoitetun muodon samankaltaisuus ei jaksa liiemmin huvittaa.

Asia, joka kuitenkin häiritsi eniten, oli epätarkat käännökset ja toisinaan omituiset ratkaisut litteroinnissa. Kääntäjälle urakka on tietysti uskomattoman vaikea, kun sanoja on kymmenistä isoista ja pienistä kielistä... mutta lukijana pistää ikävästi silmään, jos jokin ilmaus on käännetty epätarkasti. Esimerkiksi mautonta ruokaa kuvataan japaniksi kirjan mukaan sanomalla, että se on kuin hiekanmakuista purkkaa... oman kielitaitoni perusteella purkkaan ei viitata kyseisessä ilmauksessa mitenkään, vaan sanonta kuuluu yksinkertaisemmin "kuin hiekkaa pureskelisi".

No, toisaalta sekä kirjailijan että toimittajan esipuheet tiukkuivat sellaista iloa ja intomieltä, että tämmöisestä nillittämisestä tulee väkisinkin kovin niuho olo. :) Onhan teos tarkoitettu yllättämään ja huvittamaan eikä kielitieteelliseksi hakuteokseksi.

Seassa onkin paljon hauskoja, helposti hahmotettavia sanoja, joiden kohdalla tulee aidosti sellainen ilahtuneen yllättynyt olo tyyliin "suomessakin pitäisi olla tälle sana!" Hyvää oli myös jokaisen sanan perässä sulkeissa ilmoitetut tiedot eli mistä kielestä on kysymys sekä se, minkä maan alueelta sana on kerätty (sillä käsi ylös hän, joka tietää, missä tulua puhutaan!). Seuraavassa suosikkejani:
– leikata kynnet liian lyhyiksi = zastrit^s (venäjä) (inha tunne!)
– tiukan vaatteen ihoon jättämä jälki (päteekö myös tyynyliinapainaumiin poskessa?) = karelu (tulu, Intia)

Erityisen mieluisia olivat ehkä yksittäisten sanojen sijaan sanonnat ja idiomit... ehkä siksi että sanonnan voi kääntää omalle kielelle yhtä toimivaksi kuin mitä se alkukielellä on. Esimerkiksi:
– soittaa luuttua lehmälle (kiina) = puhua väärälle yleisölle eli selittää asiansa (tahattomasti?) niin että yleisöltä menee viesti yli hilseen
– "Jolla ei leikkaa nopeasti, pitää olla nopeat jalat." (Italia)

Kielistä kiinnostuneelle kaiken kaikkiaan ihan mukava kokemus läpi selailtavaksi. Ammattikirjallisuudeksi tästä ei ole, mutta ei liene tarkoituskaan. Huomenna lähden mökkeilemään palttiarallaa viikoksi, joten netissä hihhuminen jää ehkä vähemmälle. Ah, mökki! Ah, korpi! Vi ses!

Pianpian, Täydellinen paisti Yle Areenassa!

Satu Taskisen keväällä paljon huomiota saanut Täydellinen paisti on radiotettarin ohjelmistossa tänä kesänä. Ylen sivuilta pääsee kuuntelemaan ensimmäisen 15-minuuttisen osan vielä noin seitsemän tunnin ajan. Osia on tähän mennessä ilmestynyt viisi. Jos siis kiinnostaa, niin hyps hyps Yleen, jottei alku jää kuulematta!

Viimein: Joel Haahtela ja Traumbach

Otava, 2012

Sarjassamme syntisiä tunnustuksia: kuulin koko Joel Haahtelasta ensimmäisen kerran muutama kuukausi sitten. Ehdin alennusmyynnistä ostaakin Katoamispisteen kolmella eurolla, mutta luettuani aiheen ympäriltä lisää ja kuultuani että Traumbach olisi Haahtelaa kevyemmästä päästä päätin sitten tarttua tähän auringonkeltaiseen kirjaan ensin.

Aloitan kirjan ulkomuodosta, sisuksista kun en ainakaan nyt tuoreeltaan osaa sanoa mitään: värimaailma on mieleinen. Kirjaston kirjasta kun on keltainen kansipaperi leikelty selästä auki, näkyy samaan aikaan sekä lämpimän keltainen paperikansi että itse kirjan sinapinruskea kansi. Sisäpaperi (miksiköhän sitäkin oikeasti kutsutaan?) taas on suklaanruskea, ja kaikki nämä värit menevät yksiin ihanaisesti. Pisteet sinulle otavalainen, joka asiaan paneuduit. Luulen, että kirjaston viivakooditarra peittää olennaisen tiedon.

Seuraavaksi on varmaan pakko siirtyä sisältöön... Voin vain päätellä, että kysymys siitä, "mikä on todellista ja voiko sinne koskaan löytää" ei juurikaan kiinnosta meikäläistä. :D Olen yksinkertainen tallaaja. Ensisijaisesti asiat, jotka tapahtuvat, ovat totta. Toissijaisesti totta ovat asiat, jotka koetaan. Toistaiseksi en ole kokenut tarvetta löytää muuta todellisuutta kuin sen, minkä nämä kaksi edellistä ovat tarjonneet.

Kaikessa lyhykäisyydessään kirja kertoo nuoresta Jochenista, joka saapuu ilmeisesti entisen Itä-Saksan alueella olevaan kaupunkiin, jossa hänen tehtävänsä on löytää Traumbach-niminen mies ja haastatella tätä lehteen. Monikasvoinen kaupunki hämmentää Jochenia ja Traumbachista on vaikea saada otetta. Tapahtumia lukijalle välittää ulkopuolinen kertoja, joka muistuttaa vahvasti Hilman päivät -elokuvan kertojanääntä. Lopputuloksena on vanhahtava tyyli, joka ilmeisesti on tarkoituksenmukainen... Vaikea kertoa tarkemmin paljastamatta juonta. Kerronnasta Traumbach on saanut pyyhkeitä lehtien palstoilla, mutta itse assosioin tyylin niin lujasti vanhoihin suomalaisiin leffoihin, että esimerkiksi Aamulehden tuhahtelemat "auringon jakelemat almut" istuvat sekaan.

Oli miten oli, pidin kovasti kerronnasta. Yhteys mustavalkoisiin Suomi-Filmeihin oli suloinen ja teksti etenee jouhevasti. Kesäpäivän tuntu on tavoitettu oivallisesti. Siinä mielessä tämä on oivallista jatkoa David Nichollsin Starter for Tenille, että se jatkaa nuoruuden tutkistelua... ja tekee sen kokolailla nätisti.

Keskiviikkoaamu valkenee niin lempeästi kuin aamu vain voi valjeta. Kuin joku puhaltaisi höyhenen kämmeneltä ja jäisi ihmettelemään sen lentoa. (s.74) Täydellinen kesäpäivä, eikö vain?

Käyn jälleen kerran dialogia takakansitekstin kanssa, mutta ainakin tälle lukijalle lähemmäs oikeaa osui sisälieve eikä takakansi: minulle kirjalla oli enemmän tekemistä ihmismielen, muistin, ja unohduksen kanssa kuin totuuden ja sen saavuttamattomuuden kanssa. Olisi kiinnostava keskustella muiden kirjan lukeneiden kanssa siitä, millaisia ajatuksia tämä herätti.

Olen puolessa tunnissa käynyt läpi rikkonaisen kaaren tyhjähköstä hämmennyksestä vauhkon tulkinnan kautta defeatistiseen letargiaan, jossa alku- ja loppupiste ovat lähellä toisiaan. :D En suosittele: selkeiden tarinoiden ystäville. Suosittelen: jäntevän kuvauksen ystäville, Hilman päivät -leffan nähneille, tulkitsijoille.

Sekavista tunnelmista huolimatta aion lukea lisää Haahtelan tuotantoa, vaikkei tämänsuuntainen korkealentely olekaan meikäläisen juttu. Totuudesta en tiedä, mutta tämä muisti aiheena jäi nyt kiinnostamaan.

Vakaumuksen vahvistus: Manu Larcenet

Kirjoitin aiemmin pienen pätkän Manu Larcenet'n sarjakuvista. Luin viikonloppuna vastikään hänen Pieniä voittoja -sarjansa kolmannen osan, Millä on väliä, ja pakko sanoa että jotenkin mitä enemmän näitä luen, sen enemmän näistä pidän. Ensimmäisen kohdalla en ollut erityisen ihastuksissani, mutta yhdistelmä ranskalaisuutta, sympaattista piirtojälkeä ja värejä ja tavallisen elämän kuvausta vetosi kuitenkin jotenkin. Kakkososassa (Elämän oppitunteja) rakenne tuntui olevan tukevampi ja aihekin mielenkiintoinen. Kolmas osa oli edelleen vielä vakuuttavampi kuin kakkonen. Hitto kun vielä osaisi selittää miksi. Tunnelma, värit, päähenkilön parisuhteen kuvaus, huumori... kiihkoton, ymmärryshakuinen tapa, jolla vakavia asioita käsitellään. Tarinan puolesta kuin romaania lukisi, ynnä tietysti sarjakuvan visuaaliset plussat. Tykkään. Onneksi on ainakin vielä neljäs osa, joka odottelee lukijaansa.

(Yllä olevat osat ilmestyneet WSOY:ltä 2006–2008.)

Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

WSOY, 2004

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin ehtoisa emäntä haastoi meikäläisen ottamaan osaa Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen. Haastaja valitsee kullekin valitsemalleen henkilölle kirjan luettavaksi, ja nämä saavat vastavuoroisesti valita kirjan, jonka haastaja lukee. Näin pähkinänkuoressa. Haastajani valitsi luettavakseni islantilaisen Vigdís Grímsdóttirin kirjan Valosta valoon.

Kirjan päähenkilö on Rósa, joka elelee yksin isänsä kanssa äidin kuoltua synnytysvuoteeseen. Isä ja tytär rakastavat toisiaan kovasti ja heidän yhteiselonsa lipuu eteenpäin jotakuinkin sanattoman ymmärryksen siivin. Isällä on pöydällä kuva Rósa Cordovasta. Cordovasta ei ole muuta tietoa kuin kuvan takana lukeva kaupungin nimi Yhdysvalloissa, mutta poikasena kuvan löytänyt Lenni ajattelee naista lakkaamatta. Hänet on löydettävä.

Tyyli oli vinha: Jotenkin tämä vaikuttaa kirjoitetulta äänikirjalta. :) Replikointi on usein jotenkin juhlallisen tuntuista tai ylevää... eikä koko kirjan aikana yksikään hahmoista vimmastunut. Surua kyllä oli... ja yksi itsemurha... mutta siitä itsemurhastakin jäi jotenkin seesteinen jälkimaku. o.o; Valosta valoon on siinä mielessä kuvaava nimi, että sivut ovat pullollaan puhetta rakkaudesta, kukaan ei suutu eikä yksikään koko kirjan henkilöistä ole koskaan pahantahtoinen tai ilkeä. Tekstissä vilisee nyt kolmea pistettä peräkkäin, mutta se kertoo ehkä aika hyvin, millaisissa tunnelmissa täällä ollaan: sekavissa. Tai hämmentyneissä.

Siinä mielessä haastekirjan valinta osui nappiin: en osaa heti kuvitella, miten olisin ilman usutusta päätynyt tämän kirjan äärelle. Tunnelma oli jotenkin unenomainen. Pumpuliin kääritty. Ei ilman kipua tai kaipausta, mutta ilman vihaa ja kaunaa. Myönteinen kokemus. En ole langennut loveen päätä pahkaa, mutta harkitsen kyllä kiinnostuneena tämän trilogian seuraavan osan lukemista... Onkohan sen keskiössä jokin muu tunne? Toisaalta, jos Grímsdóttir on valinnut seuraavaan kirjaan jonkin kielteisemmän tunnetilan, samat 160 sivua voivat olla hyvin painostavaa ja ahdistavaa luettavaa... Hmm... Kesäkirjojen lista on mahtava

Kääntäjänä häärinyt Tapio Koivukari on onnistunut luomaan käännökseen puhemaisen rytmin ja unenomaisen tunnun. Kirjan sivuilta versoo omaleimainen tunnelma. Jee, sanon. Ainoa yksityiskohta, johon haluaisin kiinnittää huomiota, oli toistuvasti esiintynyt pilkku sanaparin 'ennen kuin' välissä. Vertailukonjunktion ('kuin') edellä ei ainakaan tässä yhteydessä pitäisi käyttää pilkkua. ;)

Ja näin toveri bloggaajan avulla aukeaa islantilainen ikkuna Eurooppaan. Paas lukien, haluaisin kovasti kuulla mitä Piin elämästä pidät!

J.K.
Päivän kiinnostava fakta: tiesitkö, että Islannissa ihmiset on aakkostettu puhelinluetteloon etunimen mukaan? Tavallaan vielä omituisempaa on se, että ainakin Turun kirjastoissa tämä tapa on myös voimassa mitä islantilaisiin kirjailijoihin tulee: Vigdís Grímsdóttirin kirja löytyy V- eikä G-hyllystä.

Hellemann: Kustantajan näkökulma

Otava, 1999

Jarl Hellemann, Tammen pitkäaikainen... oliko se nyt... kirjallinen johtaja (mahtava titteli) kirjoitti Kustantajan näkökulman (1999) alaotsakkeella "Kirjoituksia kirjallisuuden reunalta". Ei liene yhtäkään kirjatoukkaa, joka ei tuntisi Hellemannin kuuluisinta luomusta, Tammen keltaista kirjastoa. Juttelin graduvalvojani kanssa uhrautuvaisista kustannustoimittajista (ruoka-apua räytyneille taitelijoille ja niin poispäin), mikä innoitti lukemaan jotakin aiheesta. Mieleen muistui tällöin vuosia sitten isäni käsissä näkemäni Hellemannin kirja.

Mitäköhän sanoisin... Tykkäsin. Teos on pitkälti muistelmamainen kokonaisuus, jonka 13 lukua käsittelevät Hellemannin työelämää ja kustannukseen ja kirja-alaan liittyviä pohdintoja. Osa luvuista aukeaa yhtälailla kaikille, parissa taas auttaisi paljon, jos olisi henkilökohtaisia muistikuvia kirjoituksissa esiintyvistä julkisuuden henkilöistä.

Luvassa on historiallisia selvityksiä kustannusalan kehityksestä ja tekijänpalkkioiden historiasta, tarinoita agenttien ilmestymisestä kustannuskentälle, suomalaisesta monitaiturista, joka kirjoitti tietosanakirjan ja unohti siitä Ruotsin, natsi-Saksan ja Neuvostoliiton kustantajille aiheuttamasta päänvaivasta, Seitsemän veljeksen kääntämisestä sekä, muun muassa, opettavainen kertomus muuannen maisteri Järvisen surullisesta kuolemasta. Paketti on onnistunut ja miellyttävästi kirjoitettu. Seassa on muutama muistelo, joissa kustantajakonkari on itse pääosassa, ja ne puolustavat paikkaansa oivallisesti. Kirjassa on suvantovaiheita, mutta useat anekdootit ovat aivan hulvattomia. Maisteri Järvisen tarina on mahtava loppunumero (eli jos pitkästyy Solzenitsyn-kriisistä lukiessaan kannattaa sitä seuraava ja samalla viimeinen luku kuitenkin ehdottomasti lukea).

Olisi hauska lukea aivan tuore kustannuselämän kuvaus (pitäisikö tarttua Vastapainon Makkosen kirjaan "Kustantajan kirja"?), mutta vaikea uskoa että tämän leppoisammin ja ryhdikkäämmin aiheeseen voisi tarttua. Luvut eivät ole liian pitkiä ja pisimmät on jaettu edelleen numeroituihin osiin, mitä hitaana lukijana taas arvostan. Passaa erityisesti kesän mökkikirjaksi muistelmatyylinsä ansiosta... Tämä herätti kiinnostuksen muistelmia kohtaan noin kirjallisuudenlajina. Mistäköhän löytäisi sopivan!