Umayya Abu-Hanna: Sinut

On joulu. Soitan kotiin. On se ihmeellistä, että haifalaisessa kerrostalossa olohuoneen nurkassa soi beige pöytäpuhelin. Palestiinalaisäidilläni on lattianpesu kesken kun hän vastaa puhelimeen.
"Minulla on luuri kädessä ja toisessa on moppi. Mutta arvaa mikä soi taustalla? Kiitos suomalaisesta levystä. Olemme perheen voimin oppineet suomea. Kuuntele!"
Äiti yskii ja valmistautuu puhumaan suomea. Hän madaltaa äänensä ja suipistaa huulensa ja matkii Juicea: "Sika, nanana nannanaa, sika."
"Hyvää joulua, äiti."
"Lahti, jumalautanen, hissi."
"Joo joo äiti, puhut loistavaa suomea. Pus hali."

Sinut
WSOY, 2007
Kansi: Elina Warsta

Sinut on Suomeen vuonna 1981 parikymppisenä muuttaneen Umayya Abu-Hannan muistelman- ja kolumninsekainen kirja. Se on jaettu laajempiin lukuihin, jotka sitten on edelleen jaettu tähdillä erotelluiksi itsenäisiksi tarinoikseen. Iloinen, surullinen, katkera, nauravainen, toiveikas, turhautunut... sellaisilla sanoilla haluaisin kuvailla tulkintaani kirjasta.

Hauskoja anekdootteja ovat esimerkiksi Abu-Hannan perheen vierailut Suomeen (keski-ikäinen israelilaisäiti opettaa skinipoikia käyttämään ratikkalippua). Nolostuttavia ja vihastuttavia ovat monet kuvaukset etenkin 80- ja 90-lukujen Suomesta, joissa suhtautuminen muunvärisiin ihmisiin taisi olla aika tavalla tökerömpää kuin tänä päivänä (toivottavasti!): joku on nähnyt vierailulle tulevan äidin matkalaukkuineen ja hälyttänyt poliisin, joka tulee soittamaan ovikelloa tiedustellakseen, ei kai kyseinen äiti suinkaan ole muuttamassa vaivihkaa Suomeen; ura Ajankohtaisessa kakkosessa päättyy ärsyyntyneeseen asiakaspalautteeseen.

Kirja haastaa ennen kaikkea etsimään omat suomalaisia ja ulkomaalaisia koskevat käsitykset ja ravistelemaan niitä. Uskonko ehkä salaa vähän sittenkin että kyllä me suomalaiset olemme rehellistä kansaa? Tai kaikkihan aika rehellisiä ovat, mutta me ehkä vähän rehellisempiä kuin toiset... Ja aika maallistuneitakin täällä ollaan. Tunnustuksellinen uskonnonopetus peruskoulussa vaan voisi jossakin muussa maassa vaikuttaa aika paljonpuhuvalta piirteeltä. Abu-Hanna vaatii antamaan erityisesti muualta tuleville ihmisille annetaan mahdollisuus olla toisia ihmisiä eikä irrationaalisia, arvaamattomia "ilmiöitä". Ajatuksia herättävä oli etenkin seuraava harjoitus, jossa kuvitellaan mm. seuraavanlaiset tilanteet:
Otetaan museon vakinaiseen kokoelmaan teoksia, joissa kuvataan seksuaaliakteja: tauluja, videoita ja ääniä. Erilaiset ilmeet kuvattuina läheltä ja kaukaa, eri asennot erilaisista kulmista, eri valoissa, sisällä, luonnossa ja niin edelleen. Seksuaaliaktihan on luonnollinen ja nautinnollinen tilanne ja siksi hyväksyttävä. Näistä syistä tämä olisi osa jokaista museota ja näyttelyä (vähän kuin alastomuus nykyään).
Sulje silmät ja mene mielessäsi museoon isoäitisi kanssa rentoutumaan. Kuvittele sitten vieväsi kummilapsesi sunnuntaiksi museoon. Pysähdy kolmannen videon edessä ja tarkastele siinä kuvattua seksiaktia lapsen kanssa. Millaisen tekniikan taiteilija valitsi, millainen tyyli ja vaikutelma?
Muun muassa antiikin Roomassa suoliston toiminta oli hyvin luonnollinen ja arkinen asia. Valtakunnan kaupungeissa ja erityisesti kylpylöissä sattoi olla suuri yhteinen vessa. Rakennuksessa saatettiin käyttää marmoria ja mosaiikkia. Sen keskellä oli valtava U:n muotoinen taso, jolla sivistyneistö istui vierekkäin pitkät ajat keskustellan ja ulostaen. Tason alla oli yleensä kanava, jossa virtasi vesi, ja näin tila oli suhteellisen puhdas. - - - Kaikkihan tämä on luonnollista.
Sulje silmäsi ja kuvittele, että näin tärkeä asia ihmisen elämässä kuvataan eri näkökulmista ja tekniikoilla ja ripustetaan museon seinille.
"Luonnollinen", "nautinnollinen" ja "inhimillinen" eivät riitä selitykseksi toiselle ihmiselle, jolla on erilaiset tabut kuin meillä.

Tuntuu kovin surulliselta, että ihminen, joka haluaa olla suomalainen, joka tuntee olevansa suomalainen, ja joka opettelee menestyksekkäästi vielä suomen kieltäkin, joutuu kuitenkin tuntemaan olevansa kelpaamaton siihen ryhmään. Kirja sai minut miettimään, kuka on suomalainen. Sain myös kirjan luettuani tietää, että Abu-Hanna muutti pari vuotta sitten Alankomaihin. Toivoisin, ettei uutinen vaikuttanut mitenkään, mutta tuli kyllä ainakin hetkellisesti vähän hämmentynyt olo, kun on vastikään lukenut Abu-Hannan suomalaisuudesta (rakkaus, ehjäksi tervattuna). Nopea Googlaus kuitenkin antaa kosolti hommafoorumin viittauksia, kosolti vihaisia iltalehden foorumisteja sekä jonkin linnan juhlissa sattuneen tapauksen repostelua.

Abu-Hannalla on vahvoja mielipiteitä, niistähän on varmasti saanut kosolti ryöpytystä. Vaikka kirjassa joskus turhautuneisuus tuntuu paistavan läpi, ei kai se mikään syntikään ole. Itsekin joskus vähän liikahtelin epämukavasti ja ajattelin että "no ei kai nyt sentään ihan noinkaan", kun en ole suuri provokaation ystävä. Monia hyviä pointteja kirjassa kuitenkin oli. En tykkää provokaatiosta, mutta tässä kirjassa sitä ei ollut liikaa... Muualla lukemassani haastattelussa sitä oli kovastikin, mikä sinänsä oli vähän yllättävää. Kirja on minusta eräänlainen kädenojennus, provokaatio taas tuppaa tukahduttamaan maltillisen keskustelun.

Noh, vaikka mukana on paljon järkyttäviä tarinoita ennakkoluulosta ja seassa vastineeksi vähän kärjistyksiä Suomestakin, se on monella tavalla ja monilta kohdin kuitenkin toiveikas ja aurinkoinenkin kirja. Suosittelen sitä melkolailla kaikille, vaikkei aivan kaikesta samaa mieltä olisikaan. Saa ajatukset hyrräämään, näköaloja... ja toimii hyvänä unilukkarina omien vakaumusten suhteenkin.

Vähän mietittyäni merkitsen kirjan osasuoritukseksi Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

Ja muita novelleja

Joni Pyysalon novellit eivät ole järin piristävää luettavaa. Ja muita novelleja on kokoelma tarinoita onnettomista ihmisistä. Päällimmäisenä jäi mieleen useammankin hahmon tuntema onttous, sisällöttömyys tai sisällön etsintä. Oma elämä ei maistu, ymmärtäjiä ja mukanakulkijoita on harvassa kuin kanalla hampaita. Huh heijaa, toivon todella, etten ikinä joudu samanlaiseen tilanteeseen. Hahmojen hämmennys alkaa vähän jo ahdistaa: eikö kukaan keksi, mitä täällä tekisi ja miksi? Yksi löytää totuuden, mutta hän onkin pimahtanut. ...Vai onko, kysyy tarinan viimeinen rivi. Lukijan on tässä suhteessa nostettava itse oma häntänsä.

Alaviitteiden muodossa esiintyvä intertekstuaalisuus oli hauska tyylikeino. Toisaalta viittaukset tuntemattomien henkilöiden tuntemattomiin hengentuotoksiin vain lisäsi joskus sellaista "Tää ei taida olla mun kirja" -fiilistä... Vähän samaan tyylin kuin silloin, kun seurue puhuu lukemistaan kirjoista, joita itse en ole lukenut, enkä kyllä keskustelun perusteella erityisesti haluakaan. Kun oikea kirjailija ja lukija löytävät toisensa, alaviiteiloittelu on varmasti kuitenkin riemukas kokemus. Itse sytyin sille vähän viiveellä. Ehkä olin alkupäässä yrittänyt tulkita niitä liikaa ja vasta loppua kohti päässyt kunnolla vauhtiin ja nauttinut niistä sellaisina kuin ne olivat.

Kannessa on yliviivattuja sanoja, ikään kuin muokkaus ja editointi näkyisivät aukkoina tekstissä. Sama homma takakannen esittelyssä. Jäin pakonomaisesti päättelemään mustattujen sanojen merkityksiä mustien palkkien ylä- ja alareunojen yli ulottuvien kirjainten osien perusteella... Jotenkin en osannut jättää niitä muina miehinä huomiotta. Tykkäsin oivalluksesta. Tuli mieleen lukiovuosilta tuttu runo Work in Progress, jossa samantapainen konsepti ensimmäisen kerran ilahdutti. Ja nyt kun mielleyhtymistä puhutaan, Tee ilman marmeladia -novellista tuli mieleen vastikään lukemani Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat -novellikokoelma. Jotenkin yllättävä assosiaatio, vaikkakin sinänsä ilmeinen, jos on molemmat kirjat edes suhteellisen lyhyen ajan kuluessa lukenut.

Tykkäsin, näin soveliaan synkeällä tavalla, Pelastautumissuunnitelma-novellissa olleesta kulutusyhteiskunnan kuvauksesta. Siinä oli ainakin tarttumapintaa kaikille niille, jotka ovat joskus eläissään kieltäytyneet mistä hyvänsä ilmaiseksi tarjotusta tuotteesta. Jaa jaa... Olen vähän tuuminut, että lapsena kun ei ole omaa rahaa, on aina hienoa, kun saa tai pystyy hankkimaan jotakin. Ehkä se sitten jollain lailla jää päälle, se sellainen "ota, ota, myöhemmin et saa" -mentaliteetti, että halpa (saati ilmainen) roina houkuttaa niin maan penteleesti, vaikka vähän tietää kyllä, ettei kyseistä hilavitkutinta, rättiä tai roipetta oikeastaan tarvitse. Intertekstuaalisuuden teemassa pysytelläksemme mainitsen tässä saman tien Dan Arielyn kirjan Predictably Irrational, jossa perehdytään muun muassa siihen, miten taikasana ILMAINEN vaikuttaa ihmisiin. Ei ehkä kannata omaksi asti ostaa, sillä monet kirjassa esitellyistä kulutuksen psykologiaa valottavista tutkimustuloksista ovat oikeastaan aika itsestään selviä asioita, mutta kyllä se tutustumisen arvoinen on joka tapauksessa.
 
"Kailas kiersi Eurooppaa etsimässä tilpehööriä, jolle voisi löytyä markkinat. Ala perustui vanhojen ideoiden kierrätykseen. Omien ja kilpailijoiden arkistoitujen katalogien lukeminen paljasti totuuden. Ensi vuonna oli riippumattokesä. Sitten fonduepatajoulu. Hän tiesi, hän vain tiesi, kuten hän sanoi Kailaalle. - - - Mitä enemmän hän mietti rahaa, sitä vähemmän hän ymmärsi mitä se oli. Vaihtoa, vaihtosuhteita, välttämättömyyksiä ja ylellisyyksiä, abstraktio joka tuotti ihmiskunnalle unettomuutta. Mistä se tuli, mitä se oli, minne se oli menossa. Hän kadotti jotakin tietämättä mitä tai mistä etsiä. Hän menetti tasapainonsa ilman syytä tai alkusysäystä. - - - Hän tunnisti oireet siitä, ettei ollut ainuttakaan esinettä, jonka hän olisi halunnut. Niin kuin tavara olisi yhtäkkiä kuollut sukupuuttoon." (s.112-113)

Loppupään novelleistä kuolemaa käsittelevä Pilkkijakkara oli ahdistava. Luin sitä silmät kosteina kirjastossa gradumaratonin uuvuttamana, kunnes joukko espanjaa puhuvia turisteja tuli pölisemään ja napsimaan kuvia digikameroillaan, mikä sai närkästymään niin, että jäi siinä herkemmät tunteet jalkoihin. Miten näin nuori voi olla näin mielensäpahoittaja... Noh, olen tässä huomannut, että itselleni kuolema on kovin kaukainen. Vähän kuin televisiolupatarkastaja. Tulee ehkä joskus... mutta jos tuleekin, en ole varmaan kotona. Nyt olen aika kauhuissani ja melkein valmis soittamaan äidille varmistaakseni, että eihän se aio kuolla hitaasti ja riipaisevasti, enkä minäkään.

Erityisesti tykkäsin myös viimeisestä novellista, Taiteilijan omakuva huoruusvuosilta. Itseriittoinen kirjallinen nero saa kylmää kyytiä. En osaa itse kirjoittaa mitään, enkä oikein muutenkaan ymmärrä kirjallisuuden päälle (siksi blogi... kai), mutta tämä itsejulistetun neron tuotannon tiivistys onnistui huvittamaan "sitä itteydellään" siitä huolimatta:
"Lyriikkaa esikoiskokoelmasta Jumalainen, minä. Sitä seurasi Rakkauslauluja hanurillesi, nuoruudentuntoinen Klassillinen vitutus, antiikkiin pureutuva Perse kipeänä: kuin roomalainen. Viidentenä ilmestyi Rykimäyskä, irtiotto murrerunouteen, ja viimeisenä Avaja porttis, hengellisviritteisiä riiuurunoja. Uusin käsikirjoitus, Kokuhane, hakukonehaikukokoelma ei ylittänyt julkaisukynnystä." (s.148)

Puhutteleva, mutten halua kyllä rypeä näissä tunnelmissa aivan heti uudelleen. Kirja arkistoidaan Kuusi kovaa kotimaista -haasteen osasuoritukseksi.

Nocturnes (Yösoittoja)

Viimeaikaisista onnistuneista äänikirjakokemuksista johtuen (Mielensäpahoittaja ja Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa) suuntasin taas äänikirjahyllylle kirjastossa viime viikolla. Ehkä päädyin Kazuo Ishiguron englanninkieliseen Nocturnes-äänikirjaan yhdistetyn vaihtovuosifiilistelyn ja pitkään lukulistalla olleiden Pitkän päivän ilta ja Ole luonani aina -kirjojen vuoksi. Ishiguro tosin lienee epäjapanilaisempi kuin useimmat japanilaiset johtuen siitä, että hän on asunut iät ja ajat Britanniassa ja kirjoittaa kaikki kirjansakin englanniksi, mikäli olen oikein ymmärtänyt. Nocturnes (suomennettu nimellä Yösoittoja) on viiden novellin kokoelma, joka kiertyy musiikin ympärille.

Johtuneeko hyvästä tarinasta vai hyvästä lukijasta, ensimmäinen novelli nappasi meikäläisen suvereenin vähäeleisesti mukaansa. Olen taas jännän äärellä yrittäessäni pohtia kumman ansiota se on. Ehkäpä tarina imee mukaansa nopeammin, kun lukija osaa asiansa? Mene ja tiedä. Äänikirjassa ainakin itäblokista kotoisin olevan puhujan ja amerikkalaisen vanhemmansorttisen laulajan dialogissa oli oma makunsa, kun amerikanenglanti luettiin ääneen. En olisi varmaankaan tajunnut itse lukiessani pitää mielessä sitä yksityiskohtaa... Kiinnostaisi hitusen muuten tietää, minkä ratkaisun kirjan suomentaja on tehnyt pyrkiessään välittämään kahden eri hahmon idiolektia.

Musiikki tuo mieleen muistoja muiden kanssa vietetyistä hetkistä... tai miksei muistakin hetkistä. En ole intohimoinen musiikin ystävä, mutta muistan, miten kuuntelin joskus 19-vuotiaana pitkän tauon jälkeen Fiona Applen levyä When the Dawn. Havaitsin vähän yllättäen, etten erityisesti pitänyt musiikista (enää?), mutta kuuntelin sitä mielelläni, sillä tunsin jonkin varjomaisen jäljen siitä, miten olin ollut usein iloinen kuunnellessani samaa levyä silloin useampi vuosi takaperin. ...Vaikka ei luulisi, jos sanoituksia tarkastelee! Erinäinen Jil Caplainin levy taas linkittyy perheen kanssa vietettyihin peli-iltoihin, joiden oikea-oppinen toteuttaminen edellytti aivan tietynlaista etnistä sillisalaattia: asetelmaan kuului itä-aasialainen peli, taustalle ranskalainen musiikki ja pelievääksi uunituore pulla maidon kera.

Oli miten oli, toisessa ja etenkin kolmannessa novellissa häiritsivät mieslukijoiden tulkinnat naishahmoista. :D Voi sentään. Novellit toimivat hyvänä ponnistuslautana omien musiikkimuistojen pohtimiseen, jos jaksaa jäädä kunkin tarinan jälkeen fiilistelemään omia musiikkimuisteloitaan. Eniten pidin sisällöllisesti ehkä viimeisestä novellista, vaikkakin syytä siihen on mahdoton selittää paljastamatta olennaista juonenkäännettä... Suosittelen kokoelmaa musiikin ystäville soittotaitoon katsomatta.

Erilaiset puhujat ja näkökulmat ilmentävät kauniisti musiikin merkitystä ihmisille. Useissa tarinoissa musiikki yhdistää ihmisiä milloin milläkin tavalla. Ishiguron Yösoitoissa on kuitenkin usein haikea sivumaku. Se tuntuu ymmärrettävältä, sillä ainakin itselleni musiikkiin liittyy monesti milloin mistäkin syystä alkunsa saava haikeus: joskus se etten itse soita koskaan yhtä hyvin, joskus se että on vaan niin kaunista, joskus musiikista mieleen tulevat muistot, joskus yksinkertaisesti se että monet melankoliset kappaleet on nättejä... Mutta musiikki on toisaalta myös usein paljon muuta. Olisi ollut hauska lukea enemmän myös muista sävyistä. Vaikka niin. Yösoittojahan nämä olivat.

Olisin kaivannut jotain merkintää novellien loppuihin. Joko raidan nimeen tai viimeisen pätkän loppuun jonkinlaisena äänimerkkinä. Nyt ehdin toopena jo äimistyä käsittämätöntä lopetusta ennen kuin tajusin, että sama tarinahan jatkuu aiemmista poiketen vielä toiselle levylle.

Loppuun yksi omista yösoittosuosikeistani. Vanhempien luona on piano, ja soitan sitä usein kyläillessäni, erityisesti iltaisin. Tähän piisiin on useimmiten hyvä lopettaa, vaikka hampaita harjatessa tekeekin sitten mieli hyräillä.

Naisten ystävyyssuhteiden arkea

Olen ajatellut ystäviäni viime aikoina paljon. Mistä on pienet ystävät tehty ja niin pois päin. Olen ollut esimerkiksi kummipojan 6-vuotispäivillä ja tuuminut, miten yritän silläkin lyhyellä tapaamisella saada aikaan sen, että meistä kasvaisi jonkinlaisia ystäviä vuosien myötä. Tällä hetkellä meillä on aika vähän yhteistä. Kirjoitan gradua, poika aloittaa esikoulussa. Saan vajaata asumistukea, kun täytin kaavakkeet oikein, poika puijaa muistipelissä, eikä halua muuttaa tilavampaan omakotitaloon. Nyt kun asiaa toisaalta ajattelen, on meillä jotain yhteistäkin... Poika ei halua miksikään isona, musta tuntuu ettei musta välttämättä tuu mitään isona. Poika osaa ulkoa Tatu ja Patu -kirjat, itse osaan ne kolme, jotka omasta hyllystä löytyy. Poika on myös aina valmis jäätelölle kaupungilla -- ominaisuus, jota arvostan.

Kummipojat sikseen: enemmän olen oikeastaan miettinyt muita ystäviäni. Miten osasta tuntuu ajelehtivan kauemmas, miten tekisi mieli ottaa facebookissa yhteyttä alakouluaikaiseen ystävään silläkin uhalla että hänkin on muuttunut merkittävästi sitten niiden aikojen... ja miten mutkikasta on, kun on iso ystäväporukka, jotka eivät kaikki kunnialla mahdu yksiööni. Kenet jätän kutsumatta? Tulkitaanko se väärin? Millä perusteella itse asiassa jätän jonkun kutsumatta? Tulkitaanko se sittenkin oikein? Kannattaisiko erimielisyyksien tullessa vastaan nostaa kissa pöydälle vai haudata asia maton alle tai hampaankoloon?

Arja Mäkisen kirja Meidän kesken (alaotsake "Naisten ystävyyssuhteiden arkea") kertoo naisten ystävyyssuhteista: mikä pitää ystävyyttä koossa, mikä näivettää ystävyyden, voivatko miehet ja naiset olla ystäviä, milloin ystävystyminen on helppoa jne. Kirja pohjautuu suurilta osin 31 naisen (ikähaarukka 31-57) haastatteluihin, höysteenä on silloin tällöin teesejä muutamalta ystävyystutkijalta.

Kuulostaa nyt taas pahalta, mutta kirja oli "ihan kiva". Tietokirjaksi se oli selkeästi kirjoitettu ja aiheeltaan sopivasti rajattu... vaikka sattuneista syistä olisinkin toivonut, että mukana olisi ollut myös alle kolmikymppisiä haastateltavia. Mukavinta oli havaita, että kaikkien ystävyyssuhteet ovat monijakoisempia kuin mitä yleinen olettamus tuntuu ehdottavan: Mäkinen toteaakin, että jokin universaali olettamus tuntuu olevan, että ystävyys on ikuista ja hyvä ystävä on aina kannustava, positiivinen ja pysyy rinnalla. Oli tavallaan helpottavaa kuulla jonkun toisen suusta se, että ystävyyssuhteet elävät koko ajan... Ja myös se, että ihminen se on ystäväkin.

Tähän ehkä niveltyy luontevasti myös se tämänkertainen mutta: monet kirjassa esitellyt asiat ovat aika itsestään selviä. Minulle ei tullut yllätyksenä että miehet harrastavat ryhmätapaamisia ja naiset suosivat pienempiä porukoita tai kahdenkeskisiä tapaamisia. Tai että seurustelun aloittaminen saattaa etäännyttää ystävistä. Kirja oli kyllä suhteellisen nopealukuinen ja haastattelusitaattiensakin ansiosta erityisen todentuntuinen kuvaus ystävyyden ylä- ja alamäistä, mutta paljon oli tosiaan sellaista, jonka omin avuin onkin jo oppinut.

Jotain omaan elämään sovellettavaa löytää varmasti jokainen. Jos ei koko kirjaa aiokaan lukea, kannattaa ehkä selailla kuitenkin. Koko kirjan on lukenut myös Salla, jonka blogista lukuvinkin alunperin bongasin.

The World According to Bertie

Alexander McCall Smithin tunnetuin teos lienee Naisten etsivätoimisto no. 1 ja siitä sikiämään ruvennut Mma Ramotswe -sarja. Muita saman kirjailijan sarjoja ovat mm. The Sunday Philosophy Club -sarja sekä 44 Scotland Street -sarja, johon tämänkertainenkin kirja kuuluu. Jokin uusi sarja on vielä mielestäni viime vuosina polkaistu käyntiin... mutta siihen en ole vielä tutustunut. Ilmeisesti suomennoksia on ilmestynyt vain Mma Ramotswesta kertovista kirjoista.

Kuten aiemminkin 44 Scotland Street -sarjassa, The World According to Bertien tapahtumat keskittyvät mainitun talon entisiin ja nykyisiin asukkaisiin ja heidän elämäänsä. On snobi-Irene, joka piinaa perhettään (johon 6-vuotias Bertie kuuluu) yläluokkaisuuden tavoittelulla ja kehityssuunnitelmillaan, taiteilija Angus Lordie, jonka maailma murenee, kun hänen koiransa Cyril pannaan telkien taa ihmisten puremisesta epäiltynä. On antropologi Domenica Macdonald, jolla on syytä epäillä ystävänsä ja talovahtinsa Antonian näpistäneen häneltä teekupin. On mahdollisesti maailman itseriittoisin naistenmies Bruce, avio-onnea haikaileva galleristi Matthew, ja Matthew'n tyttöystävä Pat, joka opiskelee estetiikkaa yliopistolla. Henkilökavalkadi on tyydyttävä, mutta joku saattaisi luonnehtia sitä tylsäksi. Galleristi, antropologi, estetiikan opiskelija, taiteilija... kaikki skotteja. Monipuolisuudestaan huolimatta kokonaisuus on ehkä sittenkin hieman yksipuolinen. Konfliktit loistavat poissaolollaan, mehukkaimmillaan päästään hiljaiseen paheksuntaan.

Konflikteja ei siis juurikaan ole. Jos on, ovat pieniä ja kohteliaita. Valinta se on sekin. Menon ja meiningin ystäville nämä kirjat tuskin sopivat. Pohdiskelijoille ja arjen ystäville sitäkin paremmin. Vaikka toisaalta aloin vähän leipääntyä 250 sivun jälkeen, luin kuitenkin tyytyväisenä loppuun asti. Kun omakin elämä koostuu sellaisista vertahyytävistä seikkailuista kuin gradun kirjoittaminen, töiden etsiminen ja soijarouheen kanssa sinuiksi pääseminen, on ihan hauska lukea asetelmasta, jossa kaikki tarpovat sitä samaa arkipolkua ja pohtivat mennessään, mistä tässä kaikessa on kysymys.


The World According to Bertie on tyylillisesti ja aiheistoltaan samaa mccall smithiä kuin aiemmatkin lukemani teokset, mikä on hyvä, sillä sen hän osaa. Siihen on mukava palata tasaisin väliajoin. Minulle McCall Smithin erityisiä ansioita ovat hänen hyväntahtoinen kertojanäänensä, tasapainoinen näkemyksensä ja tapansa sujautella kerrontaan pieniä pohdintoja, jotka ovat usein kyökkifilosofiaa parhaimmillaan. Tuomitsevaa sormea ei heilutella, ennemmin asenne on se, että meitä on moneen junaan.

Aika selvä viesti ainakin tämän opuksen kohdalla on myös se, että olisipas mukavaa, jos kaikki olisivat kivoja toisilleen. Jotenkin noloa, kuten kirjassa vihjataankin (Was it wrong to think of such a thing? Or was it just 'uncool'?), mutta ei kai siitä mihinkään pääse, ettei se nyt väärinkään saa olla. En tiedä kannattaako noin suuria uneksia, jos kohta pitäisi toisaalta ehkä pitää mielessä, ettei kiltteys saisi olla 'nolo' arvo, koska sillä saa paljon hyvää aikaan. Ainoa ehkä mitä tässä jää kaipaamaan on se, miten tätä kiltteyden harjoittamista sitten pitäisi harjoittaa silloin, kun ei olla tekemisissä mukavien ihmisten kanssa. Irene työntelee edellään perhettään milloin mihinkin suuntaan, ja he raahautuvat kuuliaisesti mukana. Oletetun teekuppivarkauden käsittely jää myös jotenkin kesken. Kiltteys mielletään usein mukautuvaisuudeksi, ehkäpä sen takia kiltteys onkin niin noloa: kiltti on kynnysmatto. Eihän sen niin pitäisi mennä. Siksi onkin omituista, että kiltteyden puolustuksessa ei mielestäni ole juurikaan kouriintuntuvaa pohdintaa kiltteydestä silloin, kun se on kortilla ja vaikeaa.

Sanottu mikä sanottu, mutta kaiken kaikkiaan lukukokemus oli sympaattinen. Kirja on aiemmin julkaistu The Scotsmanissa jatkosarjana, joten luvut ovat suhteellisen lyhyitä. Se sopii allekirjoittaneelle ainakin oivallisesti, koska lukemiselle jäävät ajanmurenat eivät aina riitä kovin pitkiin lukurupeamiin. Voi huoletta aloittaa luvun, kun tietää ettei mikään olennainen ajatus jää kesken, vaikka aikaa lukea olisi vain vartti. Kotiseuturakkaus on myös sympaattista, kirjoittaisi joku Turustakin samantyylisen kuvauksen... niin vaikeaa kuin se nykyään onkin, Turun taudin jälkiä siivotessa ja toriparkkifiaskon jyrätessä eteenpäin.

Mitä onni on... ja mitä onni ei ole

*puhinaa* Voin kertoa, mitä onni ei ole. Onni ei ole sitä, että käännöstoimiston lähettämän koekäännöksen palautusaika tikuttaa muutaman tunnin päässä ja yliopiston kaikki verkkoresurssit ovat vajonneet kuolleena kybermeren pohjaan. Pingispallopartio tyyliin Aku Ankka ei ole tullut pelastustoimiin, vaikka aikaa on kulunut yli vuorokausi. Tää on taas tätä.

Liitän tähän vielä Youtube-puheen, joka on yksi puhuttelevimpia aiheesta (naiset mainoksissa) kuulemiani. Olisipa tämä näytetty muinoin yläasteen terveystiedontunneilla! Ehkä tarpeetonta sanoakin, että tämäkin pätkä kuuluu ennemmin kategoriaan "Mitä onni ei ole". Tekstitys on englanniksi, mutta katselen myöhemmin, jos löydän sen jostain suomeksi tekstitettynä. Jos pituus pelästyttää, niin päätä etukäteen paljonko aikaa pätkälle annat: "Jos mielenkiintoni ei ole herännyt 10 minuutissa, jätän katsomisen kesken." Parhaiten viestin ehkä tiivistää malli Cindy Crawfordin lausahdus: "Kunpa näyttäisin Cindy Crawfordilta."


" 'Jos onni on mysteeri,' minä lohdutin, 'niin onnen esteet vasta mysteerejä ovatkin.' " Ja totta on.

Petri Tammisen teos Mitä onni on on huomattavasti leppoisampi tarina, joskin toisinaan päähenkilön sietämätön peeloilu sai aikaan turhautunutta tuhinaa ja tuskastuneita ähkäisyjä. Kirjan päähenkilö, ammatiltaan kirjailija, saa vaimoltaan idean: tehdään kirja suomalaisesta onnesta. Kuka on onnellinen ja mistä onnen löytää. Aisaparikseen onnen jäljitykseen kirjailija saa itseään parikymmentä vuotta nuoremman taideopiskelija Hannun, johon on tutustunut pöytätennishallilla. Tutkimusmateriaalia on tarkoitus kerätä mm. onnellisuustutkijalta, haudankaivajalta ja ruotsinlaivalaisilta.

Luin kirjaa useaan otteeseen kahviloissa ympäri kaupunkia ja naureskelin ääneen. Päähenkilön tunneäly ei päätä pakota, mikä sai moneen otteeseen sympatiat rassukan vaimon puolelle. En pilaa kauhumehukkaimpia kohtia kertomalla niitä tässä, mutta ei voi kyllä muuta sanoa, ettei seuraavanlaista kohtelua kyllä aiheetta saa: "Minä en sanonut mitään, mutta mielessäni mietin, että keski-ikäiset miehet eivät vaihtaneet vaimoaan nuorempaan ulkonäön takia niin kuin yleisesti luultiin. Miehet vaihtoivat nuorempaan sen takia, että he halusivat vihdoinkin olla toisen silmissä se aikuinen, kun olivat kuitenkin aina joutuneet olemaan se hölmö, se hitaammin kehittynyt, se äitinsä ja sitten vaimonsa helmoissa pyörivä poika, joka ulvoo matolla maajoukkueen hävitessä tai formulan savuttaessa niin että lapsetkin sitä kauhistuvat: 'Äiti, mikä iskälle tuli?' " Kaikessa hämmentyneessä orpoudessaan hän on oikeastaan aika sympaattinen hahmo. Pojasta yhtäkkiä keski-ikäiseksi hujahtaneen miehen hortoilusta Tamminen saa revittyä irti mainioita tilanteita.

Mitä se onni sitten meistä monen kohdalla on? Tammisen tarjoama vastaus on uhmakkaan arkinen ja arkisuudessaan kyllä itse asiassa aika tyydyttäväkin.

P.S. Seuraava pätkä jäi mietityttämään:
"Insinööritieteiden menestys on saanut aikamme vaikuttamaan rationaaliselta. Se on vakava väärinkäsitys. Koko uuden ajan historiasta ei löydy häilyväisempiä ihmisiä kuin me. Meidän tunteitamme ruokitaan ja kiihotetaan lakkaamatta, meidät totutetaan tuntemaan niin paljon, että emme enää erota missä tunteemme loppuvat ja maailma alkaa. Ympärillämme näemme omat tunteemme, omista tunteistamme meille tulee mieleen uusia tunteita. Meidän on hyvin vaikea sanoa, miltä meistä tuntuu."


Kirja on luettu osana Kuusi kovaa kotimaista -haastetta.

Kädettömät kuninkaat

Alennusmyynteihin sortuminen kantoi jälleen hedelmää, eikä tällä kertaa tullut edes ostohuuman jälkeistä morkkista! Kansallisen kirjakaupan taannoisesta alesta kannoin kotiin Scott Lynchin Locke Lamoran valheet (paras vanhoilla päivillä lukemani fantasiakirja) ja Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita -- jälkimmäinen hintaan 2,90€! Kun "tarjouskirjamyymälän" pokkaritkin ovat lähes poikkeuksetta 6,90 sanon: mitä ihmettä. Nyt sanon toisaalta myös: jee! koska luonnonoikkuhintaan sain vastinetta rahalle oikein komiasti.

Sinisalon novelleja tuli luettua aika harvakseltaan. Tarinat eivät ole varsinaisesti kauhujuttuja, mutta jollakin tavalla usein painostavia, vähän scifihtäviä, vaikka Sinisalo itsekin jossain vaiheessa toteaa että scifi-määritelmää pitää näiden novellien kohdalla soveltaa hyvin väljästi. Ehkä se sitten ohuimmillaan on sitä paljon nyt puhuttavaa maagista realismia, joka kertomuksia yhdistää. Ei siis kannata missään nimessä pelästyä scifihtävää määritelmää, jos se tuntuu vieraalta. Oli miten oli, pyrin lukemaan yhden jutun aina yhdeltä istumalta, jottei jännite purkautuisi. Se oli hyvä veto. Lukemiseen kului toisaalta aika kauan siksi, että tartuin pokkariin vain kun tiesin, että aikaa lukemiselle on tarpeeksi ja muuten oli oikeanlainen vire päällä. En halunnut ahmia montaa kerralla, joten usein laskin novellin päätyttyä kirjan käsistäni, vaikka seuraavaakin olisi vähän hotsittanut jo vilkuilla.

Novellit on koottu aika pitkältäkin aikaväliltä. Sinisalo on modernisoinut niitä niiltä kohdin kuin se on ollut oleellista, mutta jättänyt paljastavia ilmauksia mukaan (esimerkiksi moderneissa mainostoimistoissa copywriter tuskin työskentelee tekstinkäsittelylaitteen ääressä). Siinä hän on mielestäni tehnyt hyvän valinnan. Ehkä olen noin yleensä vain konservatiivinen nostalgiabuffi, mutta tuollaiset kirjoitusajankohdasta osviittaa antavat nyt jo turhiksi muuttuneet käsitteet toivat teksteihin hauskaa lisäväriä.

Toisaalta sitten... Jokin dialogissa tökki useammassa kuin yhdessä tarinassa. Mikäpä minä olen arvostelemaan, eipä sillä, mutta jokin siinä vain häiritsi. Baby Doll sijoittui kirjoitusajankohtanaan lähitulevaisuuteen vajaalla kymmenellä vuodella ja vuorosanoissa toistuu ehkä siksi futuristiseksi tarkoitettu "kyber" antamassa painokkuutta: kyberhieno, kyberihana jne. En niinkään vakuutu lukijana dialogin aitoudesta, vaan kiinnitän entistä enemmän huomiota repliikeissä esiintyviin sanavalintoihin, se ei liene tarkoitus. Puhutaan botskista ja safkasta ja mudesta ja fadesta ja himbestä. Osittain ehkä sanavalinnat selittyvät sillä että novellit edustavat kirjoitusajankohdaltaan aika monenkirjavia vuosilukuja ja nuoria puhujia, mutta kuten sanottu, kohdallani kävi niin että joskus sanavalinnat saivat aikaan etäisyyttä, kun olisin toivonut voivani uppoutua tarinan jännitteeseen ja "nyrjähtäneeseen"tilanteeseen ennen kuin novelli loppuisi. Kiiltomadon  Markku Soikkelin mielestä dialogi on sen puhekielisyyteen nähden joskus maalailevuudessaan aika raflaavaa.

Naisnäkökulma on omalla tavallaan vahvasti esillä useissa Sinisalon novelleissa. Useimpien päähenkilö on nainen ja sukupuoleen tai sukupuolirooleihin kohdistuva pohdinta ja leikittely luovat omanlaisensa kierteen useampaan kuin yhteen tarinaan. Useassa novellissa naiseen kohdistuva uhka tulee juuri miehen taholta. Samaan maailmaan sijoittuvat Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ja Metsän tuttu -novellien keskiössä ovat heimo, jossa naiset ovat kunnioitetumpi ja arvostetumpi sukupuoli. (Käsittääkseni vastaavanlaiselle idealle nojaa kokonainen kirjallisuuden laji nimeltä femdom... vähän tekisi mieli tutustua.) Valkoisessa hiiressä päähenkilö, nainen, saa turpiinsa humalaisilta armeijaämmiltä, joita yleisen asevelvollisuuden myötä on koko Suomi pullollaan. Baby Dollin tapahtumat puolestaan sijoittuvat maailmaan, jossa seksi ja seksikkyys on ihanne ja arkea pikkulapsillekin. Vastaavalla tavalla "sukupuolivärittynyttä" fiktiota en muista juurikaan lukeneeni, joten näkökulma toimi kohdallani aika tuoreesti.

Toinen ja edellistä suurempi ilahtumisen aiheeni oli Sinisalon monessa novellissa käyttämä vanha suomalainen ja saamelainen mytologia. Näitä aiheita hyödyntävät tarinat tuntuivat kiipivän suosikeikseni. Metsän tuttu oli ehkä minulle mieleisin kirjan novelleista, mutta myös sen kanssa samaan maailmaan sijoittuva Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ilahdutti ajatusten tuulettajana. Me vakuutamme sinut kiri myös pistesijoille -- huolimatta siitä että inspiraatiota oli siihen haettu kansanperinteen sijaan paljon scifiklassikko H.P. Lovecraftin tuotannosta. Uusvanha, vanhatuore suomalaisuus oli harvinaista herkkua, ja siitä oli hyvä lukea. Jotenkin tulee niin paljon luettua muiden maiden tarinoita, jotka peilautuvat niiden muiden kuvastosta ja perinteistä.

Olen myös nynny, joten tarinat olivat siinä suhteessa sopivia, sopivan nyrjähtäneitä.

Tähän loppuun myös toisella tavalla nyrjähtänyttä suomalaisuutta Liljan loiston reggae-versioksi tuunaaman Karjalan kunnailla -biisin muodossa: