Naisten ystävyyssuhteiden arkea

Olen ajatellut ystäviäni viime aikoina paljon. Mistä on pienet ystävät tehty ja niin pois päin. Olen ollut esimerkiksi kummipojan 6-vuotispäivillä ja tuuminut, miten yritän silläkin lyhyellä tapaamisella saada aikaan sen, että meistä kasvaisi jonkinlaisia ystäviä vuosien myötä. Tällä hetkellä meillä on aika vähän yhteistä. Kirjoitan gradua, poika aloittaa esikoulussa. Saan vajaata asumistukea, kun täytin kaavakkeet oikein, poika puijaa muistipelissä, eikä halua muuttaa tilavampaan omakotitaloon. Nyt kun asiaa toisaalta ajattelen, on meillä jotain yhteistäkin... Poika ei halua miksikään isona, musta tuntuu ettei musta välttämättä tuu mitään isona. Poika osaa ulkoa Tatu ja Patu -kirjat, itse osaan ne kolme, jotka omasta hyllystä löytyy. Poika on myös aina valmis jäätelölle kaupungilla -- ominaisuus, jota arvostan.

Kummipojat sikseen: enemmän olen oikeastaan miettinyt muita ystäviäni. Miten osasta tuntuu ajelehtivan kauemmas, miten tekisi mieli ottaa facebookissa yhteyttä alakouluaikaiseen ystävään silläkin uhalla että hänkin on muuttunut merkittävästi sitten niiden aikojen... ja miten mutkikasta on, kun on iso ystäväporukka, jotka eivät kaikki kunnialla mahdu yksiööni. Kenet jätän kutsumatta? Tulkitaanko se väärin? Millä perusteella itse asiassa jätän jonkun kutsumatta? Tulkitaanko se sittenkin oikein? Kannattaisiko erimielisyyksien tullessa vastaan nostaa kissa pöydälle vai haudata asia maton alle tai hampaankoloon?

Arja Mäkisen kirja Meidän kesken (alaotsake "Naisten ystävyyssuhteiden arkea") kertoo naisten ystävyyssuhteista: mikä pitää ystävyyttä koossa, mikä näivettää ystävyyden, voivatko miehet ja naiset olla ystäviä, milloin ystävystyminen on helppoa jne. Kirja pohjautuu suurilta osin 31 naisen (ikähaarukka 31-57) haastatteluihin, höysteenä on silloin tällöin teesejä muutamalta ystävyystutkijalta.

Kuulostaa nyt taas pahalta, mutta kirja oli "ihan kiva". Tietokirjaksi se oli selkeästi kirjoitettu ja aiheeltaan sopivasti rajattu... vaikka sattuneista syistä olisinkin toivonut, että mukana olisi ollut myös alle kolmikymppisiä haastateltavia. Mukavinta oli havaita, että kaikkien ystävyyssuhteet ovat monijakoisempia kuin mitä yleinen olettamus tuntuu ehdottavan: Mäkinen toteaakin, että jokin universaali olettamus tuntuu olevan, että ystävyys on ikuista ja hyvä ystävä on aina kannustava, positiivinen ja pysyy rinnalla. Oli tavallaan helpottavaa kuulla jonkun toisen suusta se, että ystävyyssuhteet elävät koko ajan... Ja myös se, että ihminen se on ystäväkin.

Tähän ehkä niveltyy luontevasti myös se tämänkertainen mutta: monet kirjassa esitellyt asiat ovat aika itsestään selviä. Minulle ei tullut yllätyksenä että miehet harrastavat ryhmätapaamisia ja naiset suosivat pienempiä porukoita tai kahdenkeskisiä tapaamisia. Tai että seurustelun aloittaminen saattaa etäännyttää ystävistä. Kirja oli kyllä suhteellisen nopealukuinen ja haastattelusitaattiensakin ansiosta erityisen todentuntuinen kuvaus ystävyyden ylä- ja alamäistä, mutta paljon oli tosiaan sellaista, jonka omin avuin onkin jo oppinut.

Jotain omaan elämään sovellettavaa löytää varmasti jokainen. Jos ei koko kirjaa aiokaan lukea, kannattaa ehkä selailla kuitenkin. Koko kirjan on lukenut myös Salla, jonka blogista lukuvinkin alunperin bongasin.

The World According to Bertie

Alexander McCall Smithin tunnetuin teos lienee Naisten etsivätoimisto no. 1 ja siitä sikiämään ruvennut Mma Ramotswe -sarja. Muita saman kirjailijan sarjoja ovat mm. The Sunday Philosophy Club -sarja sekä 44 Scotland Street -sarja, johon tämänkertainenkin kirja kuuluu. Jokin uusi sarja on vielä mielestäni viime vuosina polkaistu käyntiin... mutta siihen en ole vielä tutustunut. Ilmeisesti suomennoksia on ilmestynyt vain Mma Ramotswesta kertovista kirjoista.

Kuten aiemminkin 44 Scotland Street -sarjassa, The World According to Bertien tapahtumat keskittyvät mainitun talon entisiin ja nykyisiin asukkaisiin ja heidän elämäänsä. On snobi-Irene, joka piinaa perhettään (johon 6-vuotias Bertie kuuluu) yläluokkaisuuden tavoittelulla ja kehityssuunnitelmillaan, taiteilija Angus Lordie, jonka maailma murenee, kun hänen koiransa Cyril pannaan telkien taa ihmisten puremisesta epäiltynä. On antropologi Domenica Macdonald, jolla on syytä epäillä ystävänsä ja talovahtinsa Antonian näpistäneen häneltä teekupin. On mahdollisesti maailman itseriittoisin naistenmies Bruce, avio-onnea haikaileva galleristi Matthew, ja Matthew'n tyttöystävä Pat, joka opiskelee estetiikkaa yliopistolla. Henkilökavalkadi on tyydyttävä, mutta joku saattaisi luonnehtia sitä tylsäksi. Galleristi, antropologi, estetiikan opiskelija, taiteilija... kaikki skotteja. Monipuolisuudestaan huolimatta kokonaisuus on ehkä sittenkin hieman yksipuolinen. Konfliktit loistavat poissaolollaan, mehukkaimmillaan päästään hiljaiseen paheksuntaan.

Konflikteja ei siis juurikaan ole. Jos on, ovat pieniä ja kohteliaita. Valinta se on sekin. Menon ja meiningin ystäville nämä kirjat tuskin sopivat. Pohdiskelijoille ja arjen ystäville sitäkin paremmin. Vaikka toisaalta aloin vähän leipääntyä 250 sivun jälkeen, luin kuitenkin tyytyväisenä loppuun asti. Kun omakin elämä koostuu sellaisista vertahyytävistä seikkailuista kuin gradun kirjoittaminen, töiden etsiminen ja soijarouheen kanssa sinuiksi pääseminen, on ihan hauska lukea asetelmasta, jossa kaikki tarpovat sitä samaa arkipolkua ja pohtivat mennessään, mistä tässä kaikessa on kysymys.


The World According to Bertie on tyylillisesti ja aiheistoltaan samaa mccall smithiä kuin aiemmatkin lukemani teokset, mikä on hyvä, sillä sen hän osaa. Siihen on mukava palata tasaisin väliajoin. Minulle McCall Smithin erityisiä ansioita ovat hänen hyväntahtoinen kertojanäänensä, tasapainoinen näkemyksensä ja tapansa sujautella kerrontaan pieniä pohdintoja, jotka ovat usein kyökkifilosofiaa parhaimmillaan. Tuomitsevaa sormea ei heilutella, ennemmin asenne on se, että meitä on moneen junaan.

Aika selvä viesti ainakin tämän opuksen kohdalla on myös se, että olisipas mukavaa, jos kaikki olisivat kivoja toisilleen. Jotenkin noloa, kuten kirjassa vihjataankin (Was it wrong to think of such a thing? Or was it just 'uncool'?), mutta ei kai siitä mihinkään pääse, ettei se nyt väärinkään saa olla. En tiedä kannattaako noin suuria uneksia, jos kohta pitäisi toisaalta ehkä pitää mielessä, ettei kiltteys saisi olla 'nolo' arvo, koska sillä saa paljon hyvää aikaan. Ainoa ehkä mitä tässä jää kaipaamaan on se, miten tätä kiltteyden harjoittamista sitten pitäisi harjoittaa silloin, kun ei olla tekemisissä mukavien ihmisten kanssa. Irene työntelee edellään perhettään milloin mihinkin suuntaan, ja he raahautuvat kuuliaisesti mukana. Oletetun teekuppivarkauden käsittely jää myös jotenkin kesken. Kiltteys mielletään usein mukautuvaisuudeksi, ehkäpä sen takia kiltteys onkin niin noloa: kiltti on kynnysmatto. Eihän sen niin pitäisi mennä. Siksi onkin omituista, että kiltteyden puolustuksessa ei mielestäni ole juurikaan kouriintuntuvaa pohdintaa kiltteydestä silloin, kun se on kortilla ja vaikeaa.

Sanottu mikä sanottu, mutta kaiken kaikkiaan lukukokemus oli sympaattinen. Kirja on aiemmin julkaistu The Scotsmanissa jatkosarjana, joten luvut ovat suhteellisen lyhyitä. Se sopii allekirjoittaneelle ainakin oivallisesti, koska lukemiselle jäävät ajanmurenat eivät aina riitä kovin pitkiin lukurupeamiin. Voi huoletta aloittaa luvun, kun tietää ettei mikään olennainen ajatus jää kesken, vaikka aikaa lukea olisi vain vartti. Kotiseuturakkaus on myös sympaattista, kirjoittaisi joku Turustakin samantyylisen kuvauksen... niin vaikeaa kuin se nykyään onkin, Turun taudin jälkiä siivotessa ja toriparkkifiaskon jyrätessä eteenpäin.

Mitä onni on... ja mitä onni ei ole

*puhinaa* Voin kertoa, mitä onni ei ole. Onni ei ole sitä, että käännöstoimiston lähettämän koekäännöksen palautusaika tikuttaa muutaman tunnin päässä ja yliopiston kaikki verkkoresurssit ovat vajonneet kuolleena kybermeren pohjaan. Pingispallopartio tyyliin Aku Ankka ei ole tullut pelastustoimiin, vaikka aikaa on kulunut yli vuorokausi. Tää on taas tätä.

Liitän tähän vielä Youtube-puheen, joka on yksi puhuttelevimpia aiheesta (naiset mainoksissa) kuulemiani. Olisipa tämä näytetty muinoin yläasteen terveystiedontunneilla! Ehkä tarpeetonta sanoakin, että tämäkin pätkä kuuluu ennemmin kategoriaan "Mitä onni ei ole". Tekstitys on englanniksi, mutta katselen myöhemmin, jos löydän sen jostain suomeksi tekstitettynä. Jos pituus pelästyttää, niin päätä etukäteen paljonko aikaa pätkälle annat: "Jos mielenkiintoni ei ole herännyt 10 minuutissa, jätän katsomisen kesken." Parhaiten viestin ehkä tiivistää malli Cindy Crawfordin lausahdus: "Kunpa näyttäisin Cindy Crawfordilta."


" 'Jos onni on mysteeri,' minä lohdutin, 'niin onnen esteet vasta mysteerejä ovatkin.' " Ja totta on.

Petri Tammisen teos Mitä onni on on huomattavasti leppoisampi tarina, joskin toisinaan päähenkilön sietämätön peeloilu sai aikaan turhautunutta tuhinaa ja tuskastuneita ähkäisyjä. Kirjan päähenkilö, ammatiltaan kirjailija, saa vaimoltaan idean: tehdään kirja suomalaisesta onnesta. Kuka on onnellinen ja mistä onnen löytää. Aisaparikseen onnen jäljitykseen kirjailija saa itseään parikymmentä vuotta nuoremman taideopiskelija Hannun, johon on tutustunut pöytätennishallilla. Tutkimusmateriaalia on tarkoitus kerätä mm. onnellisuustutkijalta, haudankaivajalta ja ruotsinlaivalaisilta.

Luin kirjaa useaan otteeseen kahviloissa ympäri kaupunkia ja naureskelin ääneen. Päähenkilön tunneäly ei päätä pakota, mikä sai moneen otteeseen sympatiat rassukan vaimon puolelle. En pilaa kauhumehukkaimpia kohtia kertomalla niitä tässä, mutta ei voi kyllä muuta sanoa, ettei seuraavanlaista kohtelua kyllä aiheetta saa: "Minä en sanonut mitään, mutta mielessäni mietin, että keski-ikäiset miehet eivät vaihtaneet vaimoaan nuorempaan ulkonäön takia niin kuin yleisesti luultiin. Miehet vaihtoivat nuorempaan sen takia, että he halusivat vihdoinkin olla toisen silmissä se aikuinen, kun olivat kuitenkin aina joutuneet olemaan se hölmö, se hitaammin kehittynyt, se äitinsä ja sitten vaimonsa helmoissa pyörivä poika, joka ulvoo matolla maajoukkueen hävitessä tai formulan savuttaessa niin että lapsetkin sitä kauhistuvat: 'Äiti, mikä iskälle tuli?' " Kaikessa hämmentyneessä orpoudessaan hän on oikeastaan aika sympaattinen hahmo. Pojasta yhtäkkiä keski-ikäiseksi hujahtaneen miehen hortoilusta Tamminen saa revittyä irti mainioita tilanteita.

Mitä se onni sitten meistä monen kohdalla on? Tammisen tarjoama vastaus on uhmakkaan arkinen ja arkisuudessaan kyllä itse asiassa aika tyydyttäväkin.

P.S. Seuraava pätkä jäi mietityttämään:
"Insinööritieteiden menestys on saanut aikamme vaikuttamaan rationaaliselta. Se on vakava väärinkäsitys. Koko uuden ajan historiasta ei löydy häilyväisempiä ihmisiä kuin me. Meidän tunteitamme ruokitaan ja kiihotetaan lakkaamatta, meidät totutetaan tuntemaan niin paljon, että emme enää erota missä tunteemme loppuvat ja maailma alkaa. Ympärillämme näemme omat tunteemme, omista tunteistamme meille tulee mieleen uusia tunteita. Meidän on hyvin vaikea sanoa, miltä meistä tuntuu."


Kirja on luettu osana Kuusi kovaa kotimaista -haastetta.

Kädettömät kuninkaat

Alennusmyynteihin sortuminen kantoi jälleen hedelmää, eikä tällä kertaa tullut edes ostohuuman jälkeistä morkkista! Kansallisen kirjakaupan taannoisesta alesta kannoin kotiin Scott Lynchin Locke Lamoran valheet (paras vanhoilla päivillä lukemani fantasiakirja) ja Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita -- jälkimmäinen hintaan 2,90€! Kun "tarjouskirjamyymälän" pokkaritkin ovat lähes poikkeuksetta 6,90 sanon: mitä ihmettä. Nyt sanon toisaalta myös: jee! koska luonnonoikkuhintaan sain vastinetta rahalle oikein komiasti.

Sinisalon novelleja tuli luettua aika harvakseltaan. Tarinat eivät ole varsinaisesti kauhujuttuja, mutta jollakin tavalla usein painostavia, vähän scifihtäviä, vaikka Sinisalo itsekin jossain vaiheessa toteaa että scifi-määritelmää pitää näiden novellien kohdalla soveltaa hyvin väljästi. Ehkä se sitten ohuimmillaan on sitä paljon nyt puhuttavaa maagista realismia, joka kertomuksia yhdistää. Ei siis kannata missään nimessä pelästyä scifihtävää määritelmää, jos se tuntuu vieraalta. Oli miten oli, pyrin lukemaan yhden jutun aina yhdeltä istumalta, jottei jännite purkautuisi. Se oli hyvä veto. Lukemiseen kului toisaalta aika kauan siksi, että tartuin pokkariin vain kun tiesin, että aikaa lukemiselle on tarpeeksi ja muuten oli oikeanlainen vire päällä. En halunnut ahmia montaa kerralla, joten usein laskin novellin päätyttyä kirjan käsistäni, vaikka seuraavaakin olisi vähän hotsittanut jo vilkuilla.

Novellit on koottu aika pitkältäkin aikaväliltä. Sinisalo on modernisoinut niitä niiltä kohdin kuin se on ollut oleellista, mutta jättänyt paljastavia ilmauksia mukaan (esimerkiksi moderneissa mainostoimistoissa copywriter tuskin työskentelee tekstinkäsittelylaitteen ääressä). Siinä hän on mielestäni tehnyt hyvän valinnan. Ehkä olen noin yleensä vain konservatiivinen nostalgiabuffi, mutta tuollaiset kirjoitusajankohdasta osviittaa antavat nyt jo turhiksi muuttuneet käsitteet toivat teksteihin hauskaa lisäväriä.

Toisaalta sitten... Jokin dialogissa tökki useammassa kuin yhdessä tarinassa. Mikäpä minä olen arvostelemaan, eipä sillä, mutta jokin siinä vain häiritsi. Baby Doll sijoittui kirjoitusajankohtanaan lähitulevaisuuteen vajaalla kymmenellä vuodella ja vuorosanoissa toistuu ehkä siksi futuristiseksi tarkoitettu "kyber" antamassa painokkuutta: kyberhieno, kyberihana jne. En niinkään vakuutu lukijana dialogin aitoudesta, vaan kiinnitän entistä enemmän huomiota repliikeissä esiintyviin sanavalintoihin, se ei liene tarkoitus. Puhutaan botskista ja safkasta ja mudesta ja fadesta ja himbestä. Osittain ehkä sanavalinnat selittyvät sillä että novellit edustavat kirjoitusajankohdaltaan aika monenkirjavia vuosilukuja ja nuoria puhujia, mutta kuten sanottu, kohdallani kävi niin että joskus sanavalinnat saivat aikaan etäisyyttä, kun olisin toivonut voivani uppoutua tarinan jännitteeseen ja "nyrjähtäneeseen"tilanteeseen ennen kuin novelli loppuisi. Kiiltomadon  Markku Soikkelin mielestä dialogi on sen puhekielisyyteen nähden joskus maalailevuudessaan aika raflaavaa.

Naisnäkökulma on omalla tavallaan vahvasti esillä useissa Sinisalon novelleissa. Useimpien päähenkilö on nainen ja sukupuoleen tai sukupuolirooleihin kohdistuva pohdinta ja leikittely luovat omanlaisensa kierteen useampaan kuin yhteen tarinaan. Useassa novellissa naiseen kohdistuva uhka tulee juuri miehen taholta. Samaan maailmaan sijoittuvat Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ja Metsän tuttu -novellien keskiössä ovat heimo, jossa naiset ovat kunnioitetumpi ja arvostetumpi sukupuoli. (Käsittääkseni vastaavanlaiselle idealle nojaa kokonainen kirjallisuuden laji nimeltä femdom... vähän tekisi mieli tutustua.) Valkoisessa hiiressä päähenkilö, nainen, saa turpiinsa humalaisilta armeijaämmiltä, joita yleisen asevelvollisuuden myötä on koko Suomi pullollaan. Baby Dollin tapahtumat puolestaan sijoittuvat maailmaan, jossa seksi ja seksikkyys on ihanne ja arkea pikkulapsillekin. Vastaavalla tavalla "sukupuolivärittynyttä" fiktiota en muista juurikaan lukeneeni, joten näkökulma toimi kohdallani aika tuoreesti.

Toinen ja edellistä suurempi ilahtumisen aiheeni oli Sinisalon monessa novellissa käyttämä vanha suomalainen ja saamelainen mytologia. Näitä aiheita hyödyntävät tarinat tuntuivat kiipivän suosikeikseni. Metsän tuttu oli ehkä minulle mieleisin kirjan novelleista, mutta myös sen kanssa samaan maailmaan sijoittuva Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ilahdutti ajatusten tuulettajana. Me vakuutamme sinut kiri myös pistesijoille -- huolimatta siitä että inspiraatiota oli siihen haettu kansanperinteen sijaan paljon scifiklassikko H.P. Lovecraftin tuotannosta. Uusvanha, vanhatuore suomalaisuus oli harvinaista herkkua, ja siitä oli hyvä lukea. Jotenkin tulee niin paljon luettua muiden maiden tarinoita, jotka peilautuvat niiden muiden kuvastosta ja perinteistä.

Olen myös nynny, joten tarinat olivat siinä suhteessa sopivia, sopivan nyrjähtäneitä.

Tähän loppuun myös toisella tavalla nyrjähtänyttä suomalaisuutta Liljan loiston reggae-versioksi tuunaaman Karjalan kunnailla -biisin muodossa:

Tyttö joka muuttui lasiksi

Tyttö joka muuttui lasiksi on niin kauniisti kirjoitettu, etten muista milloin viimeksi oli ilo törmätä vastaavaan. Öisellä tiellä hautausmaan ohi ajavan auton valot heittävät mustien verhojen lailla hulmuavia varjoja. Kaksi miestä vaikenee ja heidän seurassaan ääneti piirtävän pikkutytön lyijykynä raapii miesten välillä vallitsevaa hiljaisuutta. Ulko-ovi avataan talvella ja kylmyys nuolaisee keittiötä. Ali Shaw'lla riittää tuoreita kielikuvia ja vertauksia koko kirjan mitalta.

Kielikuvien ohella parasta antia on miljöö. Shaw on kyhännyt tapahtumapaikaksi pienen saariryhmän, joka näyttää ilmasta katsottuna "hyönteiseltä". Vesiputouksella "luonto osoittaa itseinhoa" ja varjoisankalseat, soiset metsät ovat levinneet laajalle. Eipä saaren eläimistökään jää siihen jänis ja kettu -perussettiin... mutta lukija löytäköön saarten ihmeet itse. Maailma on jotenkin peitellyn tai ehkä välinpitämättömän vihamielinen. Ei niin, että puut kamppaisivat, mutta niin, että suon haju tunkee suuhun, sumua on usein ja kaunein näky merellä ovat kuolemansa hetkellä säkenöivät myrkkymeduusat. "Saaren maaperässä on jotain", sanotaan vähintään kahdesti, ja siltä se tosiaan tuntuu. Sammakot saattavat elää tyytyväisinä, mutta onnellisia ihmiskohtaloita saa etsiä, mikä paljastuukin kun Idan ja Midaksen ympärille kiertyvän ihmisverkon salaisuudet alkavat paljastua.

Niin, juonikin kirjassa tosiaan on. Miljöökuvauksen ohella oikean sävyn arvaa ehkä kun kerron, että toisen päähenkilön nimi on Midas (jo toisessa polvessa). Ujo ja valokuvaukselle elävä Midas elää siis pienellä saariryhmällä ja on ainakin oppinut tulemaan toimeen elämänsä kanssa, jos ei sen enempää. Hän tapaa yllättäen kepin kanssa kulkevan Idan, joka etsii muinoin lomalla ollessaan saarella tapaamaansa paikallista kylähullua. Avoimen ja sinnikkään Idan salaisuus tietysti on se, että hänen varpaansa ovat muuttuneet lasiksi.

Suomentaja Taina Wallin on kääntänyt Shaw'n kaunispiirteisen charmin sujuvasti. On paljon helpompi osoitella vikoja kuin esitellä onnistumisia -- etenkin lähdetekstiä näkemättä -- mutta jäin kyllä miettimään erästä kohtaa, jossa japanilainen siirtolainen muistelee, miten kotimaassa meduusaa viipaloitiin ja uppopaistettiin ruoaksi. Tekisi mieleni väittää, että kyseessä on varmaankin kalmari, koska meduusat ovat ymmärtääkseni niin vetisiä, ettei niistä ole uppopaistettaviksi. Kalmaria lisäksi syödään Japanissa melko paljon. Tällä erää en kuitenkaan osaa sanoa, onko vika nyt allekirjoittaneen, suomentajan vai kirjailijan tiedoissa. Pysähdyinpä vain lukiessani ajattelemaan. Hesarin kriitikon tavoin tosin soisin, että Atenassa olisivat valinneet kirjan nimeksi lähempänä alkuperäistä nimeä olevan käännöksen (The Girl with Glass Feet).

Nyt kun kustantamoasioista puhutaan, sanon tähän väliin senkin etten jäisi suuresti kaipaamaan, jos kirjailijan kuvaa ei ympättäisi sen tuhanteen teokseen. En ole kohtuuton: pieni esittelyteksti saa jossakin liperissä olla, mutta on mahdottoman ärsyttävää lukea kirjan ensi sivuja, kun kirjailijan pieni pää kuikuilee etukannen liperistä lukemistani: "Tykkäätkö? Eik ollu aika hyvä toi kohta?" Ongelma poistuu päiväjärjestyksestä kun pääsee niin pitkälle, että sivut peittävät suosiolla koko sisäkannen ja sitä myötä liperinkin. Ja ei, kansipaperia ei voi ottaa pois, koska kirjasto.

Tykkäsin noin neljän tähden edestä. Omintakeinen, suosittelen.

Kaunis kiäli tää suami

Sivupalkissa uhataan, että kirjojen ohella kirjoituksia kertynee myös muista aiheista. Tällä kertaa sivupolku johtaa kieliasioihin. Suomen Kuvalehdessä on aiheeltaan ansiokas artikkeli suomen kielestä. Koska olen pieni kielipatriootti ja kielipoliisi on ystäväni, aion tässä nyt artikkelin mainostamisen ohella kommentoida niitä osia, joiden soisin olevan erilaisia. muoks. Hmh, luettuani koko merkintäni uudestaan koen tarvetta varoittaa, että näytän kommentoineen asiaa muutenkin.

Ensinnäkin: Pahin virhe, jonka oikeakielisyydestä puhuttaessa voi tehdä, on syyllistää ihmisiä. Otsikko "Meillä on kaunis kieli. Miksemme pidä siitä parempaa huolta?" on siinä mielessä huono, että pienen syyllistämisen lisäksi se sisältää puhkikuluneen ja mummumaisen fraasin ("meillä on kaunis kieli"). Jos kaveri ei olisi suositellut kyseistä artikkelia voimakkaasti, olisin varmaan ohittanut sen ajatellen sen olevan taas uusi jaanaava mielipidekirjoitus.

Tykkään valtavasti suomen kielestä, mutta en oikein kehtaisi mennä kutsumaan sitä kauniiksi. Estetiikka sikseen, mutta mielestä suomella on monia mehevän ihania piirteitä, esimerkiksi se, miten herkullisen lakonisesti asioita voi sanoa. Aika pitkään saa vääntää, että esimerkiksi fraasin "Hyvää yritetään, mutta priimaa pukkaa." saa käännettyä englanniksi ilman että vähäeleisyys ja lakonisuus jäävät kelkasta. Tuntemattoman sotilaan murteet ovat elimellinen osa kirjaa. Kääntämisen vaikeudesta on osoituksena esimerkiksi se, että Väinö Linnan perikunta on käsittääkseni kerran vaatinut erästä Tuntemattoman sotilaan käännöstä vedettäväksi markkinoilta juuri käännöksen puutteiden takia.

Muut valitukseni koskevat lähinnä artikkelin tyyliä, eivät niinkään sisältöä. Kohtalokkaan tunnelman lietsominen lyhyillä painokkailla virkkeillä, dramaattiset yhden virkkeen kappaleet ja turhanpäiväinen tunnelmointi jostain ihmeen avaimesta puukupissa rakentavat jonkinlaista maailmanlopun tunnelmaa. Kyllä on asiat huonosti. Kaikki on mahdollista, mutta synkältä näyttää. Tuomiota odotellessa. Äh.

Monta hyvää kohtaa artikkelissa oli. Tärkeä viesti on, että toisin kuin yleisesti luullaan, (monet) kielipoliisit eivät perimmiltään pelkää niinkään sitä, että pilkutussäännöt muuttuvat tai tavutus takkuilee, vaan sitä että tulee lopulta sellainen tilanne, ettei suomea enää kannata puhua, koska sanat eivät yksinkertaisesti riitä. Moni ahdistuu kaikesta oikeakielisyyttä koskevasta siksi, että olettaa taas niskaan satavan toruja siitä, miksi puhuu väärin. Oma tapa puhua on jokaiselle henkilökohtainen asia. Loukkaannuin itse ihan suhteettomasti, kun erään suomennoskurssin opettaja moitti sanavalintaani ('noukkia', muuten) "murteelliseksi muoti-ilmaukseksi". :) Pilkun viilaus on siis se asia, joka saa useimmat suhtautumaan nuivasti suomi-ihkuttajiin. Ottamatta nyt suuremmin kantaa kirjakielen tärkeyteen siirryn suoraan tähän sanastoasiaan, joka onkin sitten koko villakoiran ydin.

Omanarvontunto ja terve ylpeys nousevat kohisten, kun lukee espanjalaisista turisteista, jotka haukkuvat suomalaisen asiakaspalvelijan pöyristyneinä siksi, ettei tämä puhukaan espanjaa (taannoinen pikku-uutinen jossakin lehdessä). Samalla tavalla tulee jotenkin aliarvostettu olo, kun joku ulkomaan elävä kysyy, puhuvatko suomalaiset englantia. Eikä muuten ole keksitty tapaus! :) On tyydyttävää todeta, että suomalaiset puhuvat suomea ja sen LISÄKSI –kröhöm– kyllä sangen hyvää englantiakin. Vähän loisi kyllä jotain siirtomaamaatunnelmaa, jos englanti olisi Suomen puhutuin kieli. Itse suhtaudun ynseästi moniin anglismeihin vähän samasta syystä. Tykkään sanoa "pitkällä tähtäimellä" enkä "pitkässä juoksussa" koska se on täkäläinen tapa sanoa asia. Se ei ole välttämättä sen parempi kuin englannin ratkaisukaan, mutta minusta olisi kurjaa jos alettaisiin käyttää vain uutta versiota. Luulen että ihmiset kiinnostuvat englanninkielisistä tavoista sanoa asioita, koska vierasta kieltä kuunnellaan eri tavalla herkästi kuin omaa äidinkieltä. Jokin hauska sanonta jää englanniksi mieleen, mutta suomalaista vastinetta ei tule koskaan ajatelleeksi samalla tavalla.

Sivujuonteena tuli muuten mieleeni, etten usko englannin olevan se mahtikieli, joka on keksinyt kaiken hyvän ennen muita. Raha tulee rahan luo, mutta kyllä on myöskin niin että sana tulee sanan luo: "Englanti. Kieli, joka taluttaa kaikki muut kielet syrjäkadulle ja tyhjentää niiden taskut", sanottiin jossain vuosia sitten erässä blogipalvelussa näkemässäni käyttäjäkuvassa. Mitä enemmän asiaan perehtyy, sitä enemmän englannista löytyy esimerkiksi ranskasta tulleita lainasanoja, jotka eivät ole sen sulavampia kuin suomalaiset mikroskoopit (nimiehdotus aikoinaan "hitutähystin!") tai kameratkaan.

Seuraavasta tiedon jyvästä olin yliopisto-opiskelijana aika näreissäni. Kyy on elättänyt minua povellaan!

”Se, että kirjoittaisi yliopistoympyröissä suomeksi, on lähes kuollut ajatus”, Kotilainen sanoo. Hänen työhuoneensa on Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksella. --- ”Kansainvälisyys on tieteentekemisen tavoite, en mä sitä yhtään kritisoi”, Kotilainen sanoo. ”Mutta se on outoa, että pitää kirjoittaa kokonaan englanniksi.”

Seuraukset voivat nimittäin olla vakavat. Jos tiedettä tehdään vain englanniksi, uusia tieteellisiä termejä ei välttämättä enää suomenneta. Ne eivät vakiinnu suomen kieleen. Se taas johtaa siihen, että uusista asioista ei voi puhua suomeksi - eikä lukea suomeksi. Ne, jotka osaavat ja viitsivät, voivat toki lukea ilmastonmuutoksesta tai bioenergiasta englanniksi. Mutta suomen kieli kutistuu. Ja lopulta, jos oikein huonosti käy, se surkastuu kyökkikieleksi. Sitten suomeksi puhutaan vain arjen asioista. Palataan tilanteeseen, jossa oltiin vielä 1800-luvun alussa.

Kotimaisten kielten keskus ehdotti kaksi vuotta sitten, että väitöskirjan tekijöiltä vaadittaisiin ainakin yhtä suomenkielistä artikkelia tutkimuksensa tuloksista. Ja muilta tutkijoilta taas edellytettäisiin, että he liittäisivät tieteellisiin julkaisuihinsa suomenkieliset tiivistelmät.


Tässä nyt annetaan ymmärtää, ettei ehdotus mennyt läpi. Miksi ihmeessä ei? Gradun tekijöistä halutaan pitää kiinni, koska laitoksille tippuu rahaa valmistuvien opiskelijoiden mukaan. Gradujen kohdalla siis voisin ymmärtää, miksi lisävelvoitteita esimerkiksi kielen suhteen ei haluta antaa. Väitöskirjahan on kuitenkin aivan eri asia. Eivät tohtoriksi hinkuvat päätä jättää väitöskirjaansa kirjoittamatta siksi, että hyvässä lykyssä satojen tutkimussivujen lisäksi pitäisi kirjoittaa yksi kapinen artikkeli suomeksi aiheesta, jonka siinä vaiheessa kuitenkin tuntee kuin omat taskunsa. En tiedä kuka kieltopäätöksen teki, mutta on syytä epäillä, etteivät silläkään henkilöllä olleet kaikki muumit laaksossa.


Paatokseni päättyy tähän. 

Kuusi kovaa kotimaista

Kansakunnalle tiedoksi, että aion itsekin osallistua Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen. Haaste suoritetaan lukemalla vuoden 2012 aikana kuusi kotimaista kirjaa (ilmeisesti ei tänä vuonna ilmestyneitä). Haasteen selättäneiden keskuudesta palkitaan joku onnekas itsenäisyyspäivänä. Hahmottelen tähän jo valmiiksi kuutta mahdollista kirjaa -- yhden tosin olenkin jo lukenut!

* Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

* Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

* Kari Hotakainen: Ihmisen osa

* Hannu Rajamäki: Kvanttivaras

* Umayya Abu-Hanna: Sinut

* Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet

Muita mahdollisia mielessä pyöriteltäväksi:

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Joel Haahtela: Katoamispiste

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

... voi ei, miten näistä voi päättää!