Yritin taannoin päästä kesädekkarin makuun Rei Shimuralla ja epäonnistuin. Sitä ennen maratonissa luettu Mantelintuoksua lumimyrskyssä aiheutti pettymyksen. Olen sittemmin kyräillyt dekkarihyllyä kirjastossa syrjäkarein ja toivonut, että jokin juuri sopivan leppoisa (mutta ei ponneton) takakansi löytäisi minut. Nyt niin viimein kävi, kun Vish Purin pokkariversio vilkutteli uutuushyllystä.
Tarquin Hallin luoman sarjan avausosaa, Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapausta, on luettu blogimaailmassa ahkerasti. Vish Puri on intialaisen Mitä yksityisimmät etsivät oy:n omistaja. Luottamuksellisuus on tunnussanamme, seisoo kyltissä ovella. Purin pakeille tulee eräs harvoista lahjomattomista asianajajista. Hänen uusin palvelijattarensa on kadonnut, ja kaupungilla leviää huhu, että asianajaja olisi tätä käpälöinyt ja sitten tappanut. Puri ryhtyy selvittämään tapausta apureineen, joihin lukeutuvat muun muassa kaunis ja arvoituksellinen Kasvovoide, it-taituri Pönttö (omisti ensimmäisenä kylässään länsimaisen vesivessan) ja Loisteputki (jolla kestää aamuisin hyvä tovi "syttyä"). Asiakkaidensa toimeksiantojen ohessa Puri selvittelee vasemmalla kädellään itseensä kohdistunutta murhayritystä ja tuskailee äitinsä kanssa, joka yrittää väen vängällä tunkea paikalle ratkomaan tapausta – vaikkei sellainen ole äitien puuhaa ensinkään.
Tykkäsin paljon. Purin hahmo oli minusta symppiksempi kuin muistikuvieni Poirot, muttei yhtä överin nerokas kuin Holmes. Pieni aisoissa pidetty itserakkaus, ammattiylpeys ja kriittinen kotiseuturakkaus tekevät hänestä miellyttävän hahmon. Sekä tietysti se vastustamaton tosiseikka, että hänen vaimonsa ja muut läheiset kutsuvat häntä rakastavasti Pullukaksi. Punjabeilla kun on tapana antaa lempinimiä kaikille. Vakoilupuuhissa taas on sitä oikeaa vanhan ajan salapoliisimeininkiä piilotettuine mikrofoneineen, varjostuksineen ja valeasuineen, Internet ja satelliittipaikannukset eivät juuri kirjassa vilahtele. Moderninkin jännärin voi tietysti kirjoittaa vetävästi, mutta itse tykkään tämmöisistä hengeltään vähän perinteisemmistä jutuista.
Meno ja meininki Intiassa (sikäli kuin niin suuresta maasta voi puhua yhtenä yksikkönä) on tullut viime aikoina tutuksi Aravind Adigan romaaneiden (etenkin Valkoinen tiikeri!) ja Kahvia ja guruja -kirjan kautta, eikä tämäkään teos maalaa kovin erilaista kuvaa. Köyhyyden ja rikkauden rinnakkaiselo hätkähdyttää edelleen, samoin kovasti ruodittu korruptio, joka ei pitkällä tähtäimellä hyödytä juuri ketään. Yhteiskunnan varjopuolia ei pyritä peittelemään eksotiikan hehkutteluun. Mässäilyn puolellekaan ei toisaalta sorruta, sillä kurjuudet kuvataan suhteellisen maltillisesti, ja Hall löytää Intiasta myös mukavia puolia ja onnellisia kohtaloita.
Aitointialaista tunnelmaa on lisäksi tuotu kirjaan käyttämällä runsaasti lainasanoja, jotka on sangen tunnollisesti luetteloitu kirjan lopussa olevassa sanastossa. Runsaisiin lainoihin ehdin tosin kirjan mittaan jo vähän hikeentyä. Esimerkiksi tietystä ruokalajista käytetään kahta eri sanaa, jotka sanaston selityksissä linkataan yhteen "tämä eli tämä". Itse ainakin tykkään pysyä kärryillä siitä, mistä puhutaan, joten sanaston lemppaaminen ja konsultoimatta jättäminen tuntuu luovuttamiselta. Niinpä selasin sisukkaasti sanojen merkityksiä esiin ja turhauduin törmätessäni mielestäni vähän turhiin sanoihin. Kuten tuo ruokajuttu, tai "vihannes" tai muu vastaava helposti käännettävä yleisentuntuinen termi. Lisäksi asiaa mutkisti se, että suurimman osan lukuajasta käsillä ei ollut mitään pikkulappua merkkaamaan sanastoa, joten sen sai kopeloida näppituntumalla esiin joka kerta uudelleen – asiaa ei helpottanut kirjan loppuun sijoitettu näyteluku seuraavasta kirjasta, ja toisaalta piti varoa, ettei vahingossakaan näkisi mitään spoilaavaa itse tarinan viimeisiltä sivuilta sanastoa esiin lärätessään. Lisäksi sanaston lopussa keikkuu lähes absurdisti tieto siitä, montako rupiaa dollari ja punta olivat kirjoitusajankohtana. Mielestäni luontevaa ja tarkoituksenmukaista olisi ollut laittaa euron kurssi myös.
Sanottakoon myös, että adigatkin suomentaneen Tero Valkosen käännös oli erinomaisen sujuva. Tiedän, että pitäisi reenata englantia, mutta silti melkein petyin, kun kirjastossa ei ollut jatko-osaa tarjolla suomennoksena – piti "tyytyä" alkuteokseen. ;)
Suosittelen kirjaa kaikille Intian menosta kiinnostuneille ja perinteikkäiden salapoliisitarinoiden ystäville.
Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus
Tarquin Hall
suom. Tero Valkonen
Gummerus 2013
