Rojektit

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Umayya Abu-Hanna: Sinut

On joulu. Soitan kotiin. On se ihmeellistä, että haifalaisessa kerrostalossa olohuoneen nurkassa soi beige pöytäpuhelin. Palestiinalaisäidilläni on lattianpesu kesken kun hän vastaa puhelimeen.
"Minulla on luuri kädessä ja toisessa on moppi. Mutta arvaa mikä soi taustalla? Kiitos suomalaisesta levystä. Olemme perheen voimin oppineet suomea. Kuuntele!"
Äiti yskii ja valmistautuu puhumaan suomea. Hän madaltaa äänensä ja suipistaa huulensa ja matkii Juicea: "Sika, nanana nannanaa, sika."
"Hyvää joulua, äiti."
"Lahti, jumalautanen, hissi."
"Joo joo äiti, puhut loistavaa suomea. Pus hali."

Sinut
WSOY, 2007
Kansi: Elina Warsta

Sinut on Suomeen vuonna 1981 parikymppisenä muuttaneen Umayya Abu-Hannan muistelman- ja kolumninsekainen kirja. Se on jaettu laajempiin lukuihin, jotka sitten on edelleen jaettu tähdillä erotelluiksi itsenäisiksi tarinoikseen. Iloinen, surullinen, katkera, nauravainen, toiveikas, turhautunut... sellaisilla sanoilla haluaisin kuvailla tulkintaani kirjasta.

Hauskoja anekdootteja ovat esimerkiksi Abu-Hannan perheen vierailut Suomeen (keski-ikäinen israelilaisäiti opettaa skinipoikia käyttämään ratikkalippua). Nolostuttavia ja vihastuttavia ovat monet kuvaukset etenkin 80- ja 90-lukujen Suomesta, joissa suhtautuminen muunvärisiin ihmisiin taisi olla aika tavalla tökerömpää kuin tänä päivänä (toivottavasti!): joku on nähnyt vierailulle tulevan äidin matkalaukkuineen ja hälyttänyt poliisin, joka tulee soittamaan ovikelloa tiedustellakseen, ei kai kyseinen äiti suinkaan ole muuttamassa vaivihkaa Suomeen; ura Ajankohtaisessa kakkosessa päättyy ärsyyntyneeseen asiakaspalautteeseen.

Kirja haastaa ennen kaikkea etsimään omat suomalaisia ja ulkomaalaisia koskevat käsitykset ja ravistelemaan niitä. Uskonko ehkä salaa vähän sittenkin että kyllä me suomalaiset olemme rehellistä kansaa? Tai kaikkihan aika rehellisiä ovat, mutta me ehkä vähän rehellisempiä kuin toiset... Ja aika maallistuneitakin täällä ollaan. Tunnustuksellinen uskonnonopetus peruskoulussa vaan voisi jossakin muussa maassa vaikuttaa aika paljonpuhuvalta piirteeltä. Abu-Hanna vaatii antamaan erityisesti muualta tuleville ihmisille annetaan mahdollisuus olla toisia ihmisiä eikä irrationaalisia, arvaamattomia "ilmiöitä". Ajatuksia herättävä oli etenkin seuraava harjoitus, jossa kuvitellaan mm. seuraavanlaiset tilanteet:
Otetaan museon vakinaiseen kokoelmaan teoksia, joissa kuvataan seksuaaliakteja: tauluja, videoita ja ääniä. Erilaiset ilmeet kuvattuina läheltä ja kaukaa, eri asennot erilaisista kulmista, eri valoissa, sisällä, luonnossa ja niin edelleen. Seksuaaliaktihan on luonnollinen ja nautinnollinen tilanne ja siksi hyväksyttävä. Näistä syistä tämä olisi osa jokaista museota ja näyttelyä (vähän kuin alastomuus nykyään).
Sulje silmät ja mene mielessäsi museoon isoäitisi kanssa rentoutumaan. Kuvittele sitten vieväsi kummilapsesi sunnuntaiksi museoon. Pysähdy kolmannen videon edessä ja tarkastele siinä kuvattua seksiaktia lapsen kanssa. Millaisen tekniikan taiteilija valitsi, millainen tyyli ja vaikutelma?
Muun muassa antiikin Roomassa suoliston toiminta oli hyvin luonnollinen ja arkinen asia. Valtakunnan kaupungeissa ja erityisesti kylpylöissä sattoi olla suuri yhteinen vessa. Rakennuksessa saatettiin käyttää marmoria ja mosaiikkia. Sen keskellä oli valtava U:n muotoinen taso, jolla sivistyneistö istui vierekkäin pitkät ajat keskustellan ja ulostaen. Tason alla oli yleensä kanava, jossa virtasi vesi, ja näin tila oli suhteellisen puhdas. - - - Kaikkihan tämä on luonnollista.
Sulje silmäsi ja kuvittele, että näin tärkeä asia ihmisen elämässä kuvataan eri näkökulmista ja tekniikoilla ja ripustetaan museon seinille.
"Luonnollinen", "nautinnollinen" ja "inhimillinen" eivät riitä selitykseksi toiselle ihmiselle, jolla on erilaiset tabut kuin meillä.

Tuntuu kovin surulliselta, että ihminen, joka haluaa olla suomalainen, joka tuntee olevansa suomalainen, ja joka opettelee menestyksekkäästi vielä suomen kieltäkin, joutuu kuitenkin tuntemaan olevansa kelpaamaton siihen ryhmään. Kirja sai minut miettimään, kuka on suomalainen. Sain myös kirjan luettuani tietää, että Abu-Hanna muutti pari vuotta sitten Alankomaihin. Toivoisin, ettei uutinen vaikuttanut mitenkään, mutta tuli kyllä ainakin hetkellisesti vähän hämmentynyt olo, kun on vastikään lukenut Abu-Hannan suomalaisuudesta (rakkaus, ehjäksi tervattuna). Nopea Googlaus kuitenkin antaa kosolti hommafoorumin viittauksia, kosolti vihaisia iltalehden foorumisteja sekä jonkin linnan juhlissa sattuneen tapauksen repostelua.

Abu-Hannalla on vahvoja mielipiteitä, niistähän on varmasti saanut kosolti ryöpytystä. Vaikka kirjassa joskus turhautuneisuus tuntuu paistavan läpi, ei kai se mikään syntikään ole. Itsekin joskus vähän liikahtelin epämukavasti ja ajattelin että "no ei kai nyt sentään ihan noinkaan", kun en ole suuri provokaation ystävä. Monia hyviä pointteja kirjassa kuitenkin oli. En tykkää provokaatiosta, mutta tässä kirjassa sitä ei ollut liikaa... Muualla lukemassani haastattelussa sitä oli kovastikin, mikä sinänsä oli vähän yllättävää. Kirja on minusta eräänlainen kädenojennus, provokaatio taas tuppaa tukahduttamaan maltillisen keskustelun.

Noh, vaikka mukana on paljon järkyttäviä tarinoita ennakkoluulosta ja seassa vastineeksi vähän kärjistyksiä Suomestakin, se on monella tavalla ja monilta kohdin kuitenkin toiveikas ja aurinkoinenkin kirja. Suosittelen sitä melkolailla kaikille, vaikkei aivan kaikesta samaa mieltä olisikaan. Saa ajatukset hyrräämään, näköaloja... ja toimii hyvänä unilukkarina omien vakaumusten suhteenkin.

Vähän mietittyäni merkitsen kirjan osasuoritukseksi Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Ja muita novelleja

Joni Pyysalon novellit eivät ole järin piristävää luettavaa. Ja muita novelleja on kokoelma tarinoita onnettomista ihmisistä. Päällimmäisenä jäi mieleen useammankin hahmon tuntema onttous, sisällöttömyys tai sisällön etsintä. Oma elämä ei maistu, ymmärtäjiä ja mukanakulkijoita on harvassa kuin kanalla hampaita. Huh heijaa, toivon todella, etten ikinä joudu samanlaiseen tilanteeseen. Hahmojen hämmennys alkaa vähän jo ahdistaa: eikö kukaan keksi, mitä täällä tekisi ja miksi? Yksi löytää totuuden, mutta hän onkin pimahtanut. ...Vai onko, kysyy tarinan viimeinen rivi. Lukijan on tässä suhteessa nostettava itse oma häntänsä.

Alaviitteiden muodossa esiintyvä intertekstuaalisuus oli hauska tyylikeino. Toisaalta viittaukset tuntemattomien henkilöiden tuntemattomiin hengentuotoksiin vain lisäsi joskus sellaista "Tää ei taida olla mun kirja" -fiilistä... Vähän samaan tyylin kuin silloin, kun seurue puhuu lukemistaan kirjoista, joita itse en ole lukenut, enkä kyllä keskustelun perusteella erityisesti haluakaan. Kun oikea kirjailija ja lukija löytävät toisensa, alaviiteiloittelu on varmasti kuitenkin riemukas kokemus. Itse sytyin sille vähän viiveellä. Ehkä olin alkupäässä yrittänyt tulkita niitä liikaa ja vasta loppua kohti päässyt kunnolla vauhtiin ja nauttinut niistä sellaisina kuin ne olivat.

Kannessa on yliviivattuja sanoja, ikään kuin muokkaus ja editointi näkyisivät aukkoina tekstissä. Sama homma takakannen esittelyssä. Jäin pakonomaisesti päättelemään mustattujen sanojen merkityksiä mustien palkkien ylä- ja alareunojen yli ulottuvien kirjainten osien perusteella... Jotenkin en osannut jättää niitä muina miehinä huomiotta. Tykkäsin oivalluksesta. Tuli mieleen lukiovuosilta tuttu runo Work in Progress, jossa samantapainen konsepti ensimmäisen kerran ilahdutti. Ja nyt kun mielleyhtymistä puhutaan, Tee ilman marmeladia -novellista tuli mieleen vastikään lukemani Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat -novellikokoelma. Jotenkin yllättävä assosiaatio, vaikkakin sinänsä ilmeinen, jos on molemmat kirjat edes suhteellisen lyhyen ajan kuluessa lukenut.

Tykkäsin, näin soveliaan synkeällä tavalla, Pelastautumissuunnitelma-novellissa olleesta kulutusyhteiskunnan kuvauksesta. Siinä oli ainakin tarttumapintaa kaikille niille, jotka ovat joskus eläissään kieltäytyneet mistä hyvänsä ilmaiseksi tarjotusta tuotteesta. Jaa jaa... Olen vähän tuuminut, että lapsena kun ei ole omaa rahaa, on aina hienoa, kun saa tai pystyy hankkimaan jotakin. Ehkä se sitten jollain lailla jää päälle, se sellainen "ota, ota, myöhemmin et saa" -mentaliteetti, että halpa (saati ilmainen) roina houkuttaa niin maan penteleesti, vaikka vähän tietää kyllä, ettei kyseistä hilavitkutinta, rättiä tai roipetta oikeastaan tarvitse. Intertekstuaalisuuden teemassa pysytelläksemme mainitsen tässä saman tien Dan Arielyn kirjan Predictably Irrational, jossa perehdytään muun muassa siihen, miten taikasana ILMAINEN vaikuttaa ihmisiin. Ei ehkä kannata omaksi asti ostaa, sillä monet kirjassa esitellyistä kulutuksen psykologiaa valottavista tutkimustuloksista ovat oikeastaan aika itsestään selviä asioita, mutta kyllä se tutustumisen arvoinen on joka tapauksessa.
 
"Kailas kiersi Eurooppaa etsimässä tilpehööriä, jolle voisi löytyä markkinat. Ala perustui vanhojen ideoiden kierrätykseen. Omien ja kilpailijoiden arkistoitujen katalogien lukeminen paljasti totuuden. Ensi vuonna oli riippumattokesä. Sitten fonduepatajoulu. Hän tiesi, hän vain tiesi, kuten hän sanoi Kailaalle. - - - Mitä enemmän hän mietti rahaa, sitä vähemmän hän ymmärsi mitä se oli. Vaihtoa, vaihtosuhteita, välttämättömyyksiä ja ylellisyyksiä, abstraktio joka tuotti ihmiskunnalle unettomuutta. Mistä se tuli, mitä se oli, minne se oli menossa. Hän kadotti jotakin tietämättä mitä tai mistä etsiä. Hän menetti tasapainonsa ilman syytä tai alkusysäystä. - - - Hän tunnisti oireet siitä, ettei ollut ainuttakaan esinettä, jonka hän olisi halunnut. Niin kuin tavara olisi yhtäkkiä kuollut sukupuuttoon." (s.112-113)

Loppupään novelleistä kuolemaa käsittelevä Pilkkijakkara oli ahdistava. Luin sitä silmät kosteina kirjastossa gradumaratonin uuvuttamana, kunnes joukko espanjaa puhuvia turisteja tuli pölisemään ja napsimaan kuvia digikameroillaan, mikä sai närkästymään niin, että jäi siinä herkemmät tunteet jalkoihin. Miten näin nuori voi olla näin mielensäpahoittaja... Noh, olen tässä huomannut, että itselleni kuolema on kovin kaukainen. Vähän kuin televisiolupatarkastaja. Tulee ehkä joskus... mutta jos tuleekin, en ole varmaan kotona. Nyt olen aika kauhuissani ja melkein valmis soittamaan äidille varmistaakseni, että eihän se aio kuolla hitaasti ja riipaisevasti, enkä minäkään.

Erityisesti tykkäsin myös viimeisestä novellista, Taiteilijan omakuva huoruusvuosilta. Itseriittoinen kirjallinen nero saa kylmää kyytiä. En osaa itse kirjoittaa mitään, enkä oikein muutenkaan ymmärrä kirjallisuuden päälle (siksi blogi... kai), mutta tämä itsejulistetun neron tuotannon tiivistys onnistui huvittamaan "sitä itteydellään" siitä huolimatta:
"Lyriikkaa esikoiskokoelmasta Jumalainen, minä. Sitä seurasi Rakkauslauluja hanurillesi, nuoruudentuntoinen Klassillinen vitutus, antiikkiin pureutuva Perse kipeänä: kuin roomalainen. Viidentenä ilmestyi Rykimäyskä, irtiotto murrerunouteen, ja viimeisenä Avaja porttis, hengellisviritteisiä riiuurunoja. Uusin käsikirjoitus, Kokuhane, hakukonehaikukokoelma ei ylittänyt julkaisukynnystä." (s.148)

Puhutteleva, mutten halua kyllä rypeä näissä tunnelmissa aivan heti uudelleen. Kirja arkistoidaan Kuusi kovaa kotimaista -haasteen osasuoritukseksi.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Nocturnes (Yösoittoja)

Viimeaikaisista onnistuneista äänikirjakokemuksista johtuen (Mielensäpahoittaja ja Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa) suuntasin taas äänikirjahyllylle kirjastossa viime viikolla. Ehkä päädyin Kazuo Ishiguron englanninkieliseen Nocturnes-äänikirjaan yhdistetyn vaihtovuosifiilistelyn ja pitkään lukulistalla olleiden Pitkän päivän ilta ja Ole luonani aina -kirjojen vuoksi. Ishiguro tosin lienee epäjapanilaisempi kuin useimmat japanilaiset johtuen siitä, että hän on asunut iät ja ajat Britanniassa ja kirjoittaa kaikki kirjansakin englanniksi, mikäli olen oikein ymmärtänyt. Nocturnes (suomennettu nimellä Yösoittoja) on viiden novellin kokoelma, joka kiertyy musiikin ympärille.

Johtuneeko hyvästä tarinasta vai hyvästä lukijasta, ensimmäinen novelli nappasi meikäläisen suvereenin vähäeleisesti mukaansa. Olen taas jännän äärellä yrittäessäni pohtia kumman ansiota se on. Ehkäpä tarina imee mukaansa nopeammin, kun lukija osaa asiansa? Mene ja tiedä. Äänikirjassa ainakin itäblokista kotoisin olevan puhujan ja amerikkalaisen vanhemmansorttisen laulajan dialogissa oli oma makunsa, kun amerikanenglanti luettiin ääneen. En olisi varmaankaan tajunnut itse lukiessani pitää mielessä sitä yksityiskohtaa... Kiinnostaisi hitusen muuten tietää, minkä ratkaisun kirjan suomentaja on tehnyt pyrkiessään välittämään kahden eri hahmon idiolektia.

Musiikki tuo mieleen muistoja muiden kanssa vietetyistä hetkistä... tai miksei muistakin hetkistä. En ole intohimoinen musiikin ystävä, mutta muistan, miten kuuntelin joskus 19-vuotiaana pitkän tauon jälkeen Fiona Applen levyä When the Dawn. Havaitsin vähän yllättäen, etten erityisesti pitänyt musiikista (enää?), mutta kuuntelin sitä mielelläni, sillä tunsin jonkin varjomaisen jäljen siitä, miten olin ollut usein iloinen kuunnellessani samaa levyä silloin useampi vuosi takaperin. ...Vaikka ei luulisi, jos sanoituksia tarkastelee! Erinäinen Jil Caplainin levy taas linkittyy perheen kanssa vietettyihin peli-iltoihin, joiden oikea-oppinen toteuttaminen edellytti aivan tietynlaista etnistä sillisalaattia: asetelmaan kuului itä-aasialainen peli, taustalle ranskalainen musiikki ja pelievääksi uunituore pulla maidon kera.

Oli miten oli, toisessa ja etenkin kolmannessa novellissa häiritsivät mieslukijoiden tulkinnat naishahmoista. :D Voi sentään. Novellit toimivat hyvänä ponnistuslautana omien musiikkimuistojen pohtimiseen, jos jaksaa jäädä kunkin tarinan jälkeen fiilistelemään omia musiikkimuisteloitaan. Eniten pidin sisällöllisesti ehkä viimeisestä novellista, vaikkakin syytä siihen on mahdoton selittää paljastamatta olennaista juonenkäännettä... Suosittelen kokoelmaa musiikin ystäville soittotaitoon katsomatta.

Erilaiset puhujat ja näkökulmat ilmentävät kauniisti musiikin merkitystä ihmisille. Useissa tarinoissa musiikki yhdistää ihmisiä milloin milläkin tavalla. Ishiguron Yösoitoissa on kuitenkin usein haikea sivumaku. Se tuntuu ymmärrettävältä, sillä ainakin itselleni musiikkiin liittyy monesti milloin mistäkin syystä alkunsa saava haikeus: joskus se etten itse soita koskaan yhtä hyvin, joskus se että on vaan niin kaunista, joskus musiikista mieleen tulevat muistot, joskus yksinkertaisesti se että monet melankoliset kappaleet on nättejä... Mutta musiikki on toisaalta myös usein paljon muuta. Olisi ollut hauska lukea enemmän myös muista sävyistä. Vaikka niin. Yösoittojahan nämä olivat.

Olisin kaivannut jotain merkintää novellien loppuihin. Joko raidan nimeen tai viimeisen pätkän loppuun jonkinlaisena äänimerkkinä. Nyt ehdin toopena jo äimistyä käsittämätöntä lopetusta ennen kuin tajusin, että sama tarinahan jatkuu aiemmista poiketen vielä toiselle levylle.

Loppuun yksi omista yösoittosuosikeistani. Vanhempien luona on piano, ja soitan sitä usein kyläillessäni, erityisesti iltaisin. Tähän piisiin on useimmiten hyvä lopettaa, vaikka hampaita harjatessa tekeekin sitten mieli hyräillä.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Naisten ystävyyssuhteiden arkea

Olen ajatellut ystäviäni viime aikoina paljon. Mistä on pienet ystävät tehty ja niin pois päin. Olen ollut esimerkiksi kummipojan 6-vuotispäivillä ja tuuminut, miten yritän silläkin lyhyellä tapaamisella saada aikaan sen, että meistä kasvaisi jonkinlaisia ystäviä vuosien myötä. Tällä hetkellä meillä on aika vähän yhteistä. Kirjoitan gradua, poika aloittaa esikoulussa. Saan vajaata asumistukea, kun täytin kaavakkeet oikein, poika puijaa muistipelissä, eikä halua muuttaa tilavampaan omakotitaloon. Nyt kun asiaa toisaalta ajattelen, on meillä jotain yhteistäkin... Poika ei halua miksikään isona, musta tuntuu ettei musta välttämättä tuu mitään isona. Poika osaa ulkoa Tatu ja Patu -kirjat, itse osaan ne kolme, jotka omasta hyllystä löytyy. Poika on myös aina valmis jäätelölle kaupungilla -- ominaisuus, jota arvostan.

Kummipojat sikseen: enemmän olen oikeastaan miettinyt muita ystäviäni. Miten osasta tuntuu ajelehtivan kauemmas, miten tekisi mieli ottaa facebookissa yhteyttä alakouluaikaiseen ystävään silläkin uhalla että hänkin on muuttunut merkittävästi sitten niiden aikojen... ja miten mutkikasta on, kun on iso ystäväporukka, jotka eivät kaikki kunnialla mahdu yksiööni. Kenet jätän kutsumatta? Tulkitaanko se väärin? Millä perusteella itse asiassa jätän jonkun kutsumatta? Tulkitaanko se sittenkin oikein? Kannattaisiko erimielisyyksien tullessa vastaan nostaa kissa pöydälle vai haudata asia maton alle tai hampaankoloon?

Arja Mäkisen kirja Meidän kesken (alaotsake "Naisten ystävyyssuhteiden arkea") kertoo naisten ystävyyssuhteista: mikä pitää ystävyyttä koossa, mikä näivettää ystävyyden, voivatko miehet ja naiset olla ystäviä, milloin ystävystyminen on helppoa jne. Kirja pohjautuu suurilta osin 31 naisen (ikähaarukka 31-57) haastatteluihin, höysteenä on silloin tällöin teesejä muutamalta ystävyystutkijalta.

Kuulostaa nyt taas pahalta, mutta kirja oli "ihan kiva". Tietokirjaksi se oli selkeästi kirjoitettu ja aiheeltaan sopivasti rajattu... vaikka sattuneista syistä olisinkin toivonut, että mukana olisi ollut myös alle kolmikymppisiä haastateltavia. Mukavinta oli havaita, että kaikkien ystävyyssuhteet ovat monijakoisempia kuin mitä yleinen olettamus tuntuu ehdottavan: Mäkinen toteaakin, että jokin universaali olettamus tuntuu olevan, että ystävyys on ikuista ja hyvä ystävä on aina kannustava, positiivinen ja pysyy rinnalla. Oli tavallaan helpottavaa kuulla jonkun toisen suusta se, että ystävyyssuhteet elävät koko ajan... Ja myös se, että ihminen se on ystäväkin.

Tähän ehkä niveltyy luontevasti myös se tämänkertainen mutta: monet kirjassa esitellyt asiat ovat aika itsestään selviä. Minulle ei tullut yllätyksenä että miehet harrastavat ryhmätapaamisia ja naiset suosivat pienempiä porukoita tai kahdenkeskisiä tapaamisia. Tai että seurustelun aloittaminen saattaa etäännyttää ystävistä. Kirja oli kyllä suhteellisen nopealukuinen ja haastattelusitaattiensakin ansiosta erityisen todentuntuinen kuvaus ystävyyden ylä- ja alamäistä, mutta paljon oli tosiaan sellaista, jonka omin avuin onkin jo oppinut.

Jotain omaan elämään sovellettavaa löytää varmasti jokainen. Jos ei koko kirjaa aiokaan lukea, kannattaa ehkä selailla kuitenkin. Koko kirjan on lukenut myös Salla, jonka blogista lukuvinkin alunperin bongasin.